En sukua ma saanut verisitein,
sisarta, veikkoa...
Sit' etsinyt en aattein, mielipitein
maan parhaista.
Mut tukiessain toista heikkoa
ma löysin perheen kanssa lasten monten
ja kodin lämmön kädest' osatonten.
Sain ystäviksein kaikki yksinäiset,
sain heille laulamaan:
»On veren huumat toiseen vetäväiset
valhetta vaiston, haaveen riistaa vaan.
Me yksin tullaan, yksin mennään täältä.
Ja haastellaan
kuin väljän halki, pitkän pilven päältä;
kuin majataloss', iltahämärissä,
miss' sama uupumus ui suloinen
tien kulkijoissa yhteen yöpyvissä.
Yöleirin sen
siroittaa aamu jälleen maailmalle,
vain liesitarujen
himarrus himmeä jää matkaajalle.
Ei yksinäisyys vaikerruksen aihe.
Se tahto elon lain.
Se suurten sielujen on suurin vaihe,
siit' teräs varttuu sauvaan vaeltajain.
Ja voimakkain
on yksinäisin, vapaa rinnall' loisten,
myös iskun iskemähän puolest' toisten.»
Se kuuntelee kuin papin parhaan saarnaa
mua tumma parvi tää.
Ja silmä silmään, käsi käteen jää...
Tuul' leuto leijaa haavepurren kaarnaa...
... Kuin vaimo siunattu käyn unta nähden,
luon elämää
vuoks outoin matkamiesten, veljein tähden.
Me ihmis-irtolaisten perhe ollaan,
niin läheiset
ja kaukaiset kuin kotkat kalliollaan.
On sama suru, eri kyynelet,
on sama taisto, tavat erilaiset...
Sa sielu hymyilet:
Niin, niin, me onnelliset kuolevaiset!