Harvoin liikkuu nykyisin aluksia tuolla karien täyttämällä reitillä
Henrikan ja Kristofferin saaren ohi. Sen valkama on tyhjä. Sen entinen
nimi on unohtunut.
Asuinrakennuksesta ja luhdista, ranta-aitoista ja laitureista ei
ole jälkeäkään. Kauan, kauan sitten on ympäristön väestö anastanut
puutavaran anteliaan kohtalon lahjana. Harmaat vraköläishirret ovat
saaneet paikkansa monilla pirtinsalvoksilla vastaveistettyjen valkeiden
hirsikertojen välissä. Ennen muinoin huhuttiin, että onnettomuus ja
äkillinen kuolema oli liittynyt näihin puihin. Mutta ken saattoi
näyttää toteen sellaisen puheen? Vanhan hirren kuolemankello nakutti
samaan tahtiin kuin nuoremmankin, ja mitä tapahtuu, sen on tapahtuminen.
Ei ole havaittavissa mitään merkkejä noiden kuolleiden ihmisten
muinaisista askelista: ei väritöntä uurretta mätäsmaassa, ei
vaaleahkoa juovaa harmaassa kallioperustassa. Ruoho ja sammal,
jäkälä ja länkäkatajat ovat vallanneet jokaisen tuumanalan tuota
kehnoa maata. Mutta mustaselja on jäljellä entisellä pihamaalla ja
kukkii sydänkesällä kilvan naapurinsa, iäkkään pihlajan kanssa.
Ja taskuheiniin peittyneenä odottaa kuparinen tuuliviiri jotakin
onnellista löytäjää, joka ottaisi sen käteensä ja selittäisi sen
arvoituksen.
Keulakoriste on lahonnut matalalla luodollaan, suistunut
kivijalustaltaan ja muuttunut mullaksi katajanoksien vihreän
paarivaatteen alla. Pyhimys ei kyennyt suojelemaan omiaan
harhavalkeilta ja tyrskyiltä. Se näki Renatan kuolevan. Niinkuin
syyttäjätär seisoi se vielä monta vuosikymmentä tuon yksinäisen
reitin varrella, jonne konna oli sen asettanut. Niinkuin yksinäinen
eloonjäänyt katseli se merta, tuota mittaamatonta, hirviömäistä,
salaperäistä, jonka taikavoimaa se ei koskaan kyennyt sitomaan ja jonka
ulvoviin myrskyihin se oli tuomittu sortumaan.
Mutta sen yksinäisen lahden pohjukassa, jota Kristoffer nimitti
Renatan lahdeksi, painiskelevat aallot vesiajolla olevien levien
kanssa, heittäen korkinpalasia, tuohikohoja, tikkuja, ruo’onkorsia ja
kaikenlaista rantarojua ylt'ympärillä maleksivan ruskolevän pitkien ja
limaisten kuitujen joukkoon. Ne rakentavat lakkaamatta raakkuhiekan
ruskeita kerroksia: muovailevat niitä uudestaan, huuhtelevat ne pois,
valmistavat toisia tilalle, uupumatta luoden ja uupumatta hävittäen
omaa työtään. Niin kerää ankara, suuri meri alituisesti uutta ravintoa
kauniiden astereiden juurille ja kokoaa hauraita rakennusaineita
rantakirvisten pesiä varten. Tuo pieni Renatan huivin kaistale on
jo aikoja sitten haurastunut ja huvennut. Mutta muinaisina kesinä
loisti linnunpesissä jokunen punainen silkkirihma ahkerien nokkien
aistikkaasti punomana muiden rannan lahjoittamien rakennusaineiden
joukkoon.
Orjanruusu kukkii vielä saaren sinisinä sydänkesänviikkoina.
Vanha pensas on asettunut myrskyn tielle. Sen elämä on kovaa aherrusta,
sen kukkiminen lyhyttä juhlaa sen aikaa kuin myrsky on hengähtämättä.
Mutta se ei antaudu. Se pysyy hengissä jatkuvasti ja sen runsaasti
kukkivat jälkeläiset ovat valtaamaisillaan koko rantakaistaleen
kallioniemekkeiden väliltä. Meren kasvojen edessä koristaa tutkimaton
elämä Renatan autiota lahtea ruususeppelellä.