Herrasväki Jakari oli joku aika sitten saanut lisää lapsialennusta
kunnallisverotukseensa. Se oli tyttö. Naapurit sanoivat, että se oli
palotorvi.
Uusi tulokas oli herrasväki Jakarin lapsisarjassa n:o 8. Herrasväki
Jakari vakuutti, että se oli viimeinen. Se oli herrasväki Jakarin
viimeisistä lapsista nro 3. Kaksi edellistä olivat näet heidän
vakuutuksensa mukaan myös viimeisiä.
Tyttö oli tietysti maailmaan tullessaan pikkuinen pakana, niinkuin
tapana on. Rouva Jakari, joka kuuluu pakanalähetysseuraan, sai
siten vastaanottaa pakanalähetyksen kotiinsa. Koska herrasväki
Jakari kuitenkin mahdollisimman vähän aikaa tahtoi olla läheisissä
sukulaisuussuhtein pakanan — vaikkapa pienenkin — kanssa, niin
pidettiin ristiäiset.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä olimme myös läsnä
kutsuttuina tuttavina vierainamiehinä. Kaupunginosassamme surullisen,
kuuluisa, likaisenharmaa villakoiramme Jussi ei tietenkään ollut
mukana. Ristiäiset ovat muutenkin levottomia tilaisuuksia — joskaan
ei tietenkään enää lähimainkaan niin levottomia kuin olivat Suomen
ensimmäiset ristiäiset Kupittaan lähteellä.
Herrasväki Jakarin n:o 8:n ristiäisillä oli levottomat
alkuvaiheensakin, jotka herra Jakarin meille antamien tietojen mukaan
olivat seuraavat:
Herra Jakari oli jyrkästi päättänyt, että lapsen nimeksi piti pantaman
Lea Elisabeth. Rouva Jakari puolestaan vaati, että Tellervo Ainikki.
Oli siis olemassa ristiriita.
Tätä ennen oli tuollaiset ristiriidat ratkaistu varsin nopeasti ja
jyrkästi aivan alkuunsa. Rouva Jakari oli ne ratkaissut heikommalle
sukupuolelle toisinaan luonteenomaisella musertavalla ylivoimalla.
Voimattomuutensa tuntien herra Jakari silloin mielessänsä salaa
kapinoiden oli kätkenyt omat nimiehdotuksensa takaisin sinne, mistä
ne olivat lähteneetkin. Neljä kertaa oli sinne häpeissään, voitettuna
perääntynyt Kalle Kustaa ja kolmasti Lea Elisabeth.
Mutta nyt oli kauan, kauan salassa kytenyt kapina vihdoin puhjennut
ilmiliekkiin, ja herra Jakari julisti julkisesti, että Lea Elisabeth
ei enää neljättä kertaa peräänny, vaan on kulkeva voittoon julistaen
samalla herra Jakarin alkavaa, tosin myöhään, mutta sitä voimakkaammin
alkavaa kohoamista perheen todelliseksi pääksi.
Aluksi rouva puolusti Tellervo Ainikkia ylivoimaansa tottuneen
ylimielisyydellä. Vastarinnan odottamatta pitkittyessä ylimielisyys
muuttui hämmästyneeksi suuttumukseksi, joka ei jättänyt pienimpiäkään
tinkimisen toiveita.
Herra Jakari siitä huolimatta yhä edelleen sitkeästi jatkoi taistelua
Lea Elisabethin puolesta.
Tinkimätöntä kamppailua jatkui päivä päivältä, eikä minkäänlaista
ratkaisua tai kompromissia oltu saavutettu vielä ristiäispäivän aattona.
— Pantakoon nimeksi vaikka Polykarpiina, mutta Tellervo Ainikkia siitä
ei tehdä, sanoi herra Jakari.
— Ja pantakoon nimeksi vaikka Lusitaania, mutta Lea Elisabethia siitä
ei tehdä, ei tehdä, ei tehdä! huusi rouva Jakari ja itki.
Lopulta saatiin aikaan jonkinlainen epätoivoinen sovinto, koska
ristiäisvieraat jo oli kutsuttu ja pieni skandaali uhkasi. Päätettiin
sähköttää rouva Jakarin vanhalle isäukolle, joka oleskeli ulkomailla,
Karlsbadissa terveyttään tahi oikeammin sairauttaan hoitamassa. Hän
saisi määrätä nimen ja hänen tuomioonsa alistuttaisiin nurkumatta,
mikäli hän ei määräisi Tellervo Ainikkii tai Lea Elisabethia. Jos nimeä
moitittaisiin epäonnistuneeksi, saisi isäukko kantaa syyn.
Sillä kannalla asiat olivat meidän saapuessamme ristiäisiin.
Me vieraat joimme kahvia leivän kera, puhuimme pötyä ja olimme
ihailevinamme äkäisen ja happamen näköisen ristilapsen tavatonta
herttaisuutta.
Pappi katseli tavan takaa kelloaan. Ja sitten juotiin taas kahvia
leivän kera, ja kun lapsi valutti kuolaa ja iski nyrkillä nenäänsä,
niin huusimme hämmästyneinä, ettemme ikinä olleet nähneet niin älykästä
lasta.
Sitten keskusteltiin huonoista tuloista ja muista maailman menoista, ja
pappi katsoi 191:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että jahah, täytyykin
jo kohta mennä, jolloin hra ja rva Jakari hätääntyneinä ryhtyivät
neuvottelemaan hänen kanssaan ja pyysivät vielä vähän odottamaan, ja
joku vieraista kysyi, että ovatkohan talossa vesijohdot rikki vai miksi
se kastaminen viipyy, kun se jo oli viipynyt 3 tuntia.
Ja sitten juotiin taas kahvia leivän kera. Ja herra Jakari pyysi
anteeksi, että kastetoimitus viipyy, mutta sitä ennen odotettiin
saapuvaksi muuatta tärkeätä sähkösanomaa, joka koski lapsen nimeä.
Pappi katsoi 268:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että alkaa jo olla
niin kiire muuanne, että tuskinpa nytkään enää kerkiää muuta kuin
hätäkasteen.
Onneksi siinä samassa jo saapuikin sähkösanoma. Herra Jakari avasi sen
vapisevin käsin ja vaipui senjälkeen sanattomana istumaan tuolille,
jolla jo ennestään istui muuan ristiäisvieras.
— No, sanoi rva Jakari jännittyneenä, mitä siinä on? Etkö osaa lukea?
Ah, siinä on tietysti Tellervo Ainikki!
— Ei, sanoi herra Jakari raukeasti hymyillen, siinä on, että: Lapsen
nimeksi He... He...
— No!
— Heikki Paavali.
— Voi, sähkötitkö sinä onneton, että ⁵e on poika!
— En, minä... niin, minä en muistaakseni maininnut mitään laadusta.
Sanoin vain, että on, ja että mikä nimeksi!
— No, sanoi pappi ja katsoi kelloasi 358:nnen kerran. Mikä nimeksi?
Herra Jakari veti papin syrjään ja sanoi Lea Elisabeth, ja rouva Jakari
veti papin toiseen syrjään ja sanoi Tellervo Ainikki, ja lopulta he
alkoivat selvittää asiaa yhdessä, jolloin pappi sanoi että jaa — — ehkä
on paras, että jatkamme ensi maanantaina — ja meni tiehensä.
— Ääää... äää... äää... äää... huusi Heikki Paavali Lea Elisabeth
Tellervo Ainikki.