Ihanan, värikylläisen syysmaiseman reunassa kulki 2 karvaista koiraa.
Toisen koiran kaulassa oli naru, jonka toisessa päässä oli ystäväni ja
huonetoverini Kalle Niemeläinen, toisen koiran kaulassa naru, jonka
toisessa päässä valitettavasti olin minä.
Koirat vetää nykivät meitä jänisjahtiin. Ne olivat lainakoiria. Olimme
saaneet ne lainaksi Mäkelän isännältä, joka oli vakuuttanut, että
ne olivat paikkakunnan kyvykkäimpiä jäniskoiria, vanhaa tunnettua
jäniskoirasukua, jonka sekä miespuoliset että naispuoliset jäsenet
olivat olleet oikeita jehuja jänisalalla.
— Ptruu, Vahti, sanoi Niemeläinen.
— Ptruu, Kranssi, sanoin minä.
— Jos nimi tekisi koiran, niin minä epäilisin tämän jäniskoiruutta,
sanoi Niemeläinen. — »Vahti» ei oikein vaikuta jäniskoiran nimeltä.
— Entä »Kranssi»! Mutta tällä on takajaloissa sellaiset ylimääräiset
takavarpaat, jotka ovat hyvän metsäkoiran merkki.
— Tässä voimme alkaa, sanoi Niemeläinen päästyämme pienelle hauskalle
aukeamalle metsän laidassa.
— Niin minustakin.
— Sinä menet passiin tuon ison kiven taakse, ja minä väijyn tämän
katajapensaan suojassa.
— Onko sitten sanottu, että jänis tulee juuri tästä?
— Sinä et tietysti ymmärrä mitään metsästyksestä! Tietysti jänis tulee
tästä, sillä koirat ajavat sitä takaa ja se tekee kierroksen.
— Tietysti se tekee kierroksen. Mutta tekeekö se sitten kierroksen
juuri tästä?
— Älä paljasta tyhmyyttäsi, vaan asetu siihen, mihin minä käsken! No!
Ja kun jänis tulee, niin ammu sitä päin naamaa!
— Mutta ellei jänis tule?
— Silloin et ammu! Ja älä ammu koiraa! Äläkä minua, sillä silloin minä
ammun takaisin!
— Päästänkö koiran irti?
— Päästä. Päästetään molemmat.
Päästimme molemmat. Koirat katsahtivat uteliaasti meihin.
— Hakekaa! komensi Niemeläinen. — Puss kii, hakekaa jänistä!
— Hakekaa pupua, kehoitin minäkin.
Koirat heilauttelivat laiskasti häntiään ja nuuskivat toinen toisiaan.
— Hakekaa, hakekaa!
Koirat nuuskivat meitä.
— Jänistä, sen vietävät, hakekaa jänistä!
Vahti nuolaisi suutaan ja istahti. Kranssi askarteli koivun juurella.
— Hakekaa! Kii kii! Jänis! Puh! Hei! Vahti se, hae, Kranssi se, hae!
Jänistä, jänistä! Jussi kii!
Koirat vilkastuivat ja rupesivat innokkaasti leikkimään keskenään.
— Menettekös siitä, sen riivatut!
Hätyyttelimme niitä risuilla, ja ne rupesivat nyt leikkimään meidän
kanssamme.
— Ehkei tässä ole jäniksen jälkiä — arvelin minä.
— Tässäkö! Tässähän suorastaan tuoksuu jäniksiltä! Tämä on paikkakunnan
paras jänispaikka. Ne ovat nuo koirat... menettekös, saakurit!!
— Uss!
Koirat heiluttelivat vimmatusti häntiään ja olivat nähtävästi vähän
pettyneitä, kun me emme leikkineet niitten kanssa. Ne näyttivät olevan
kovin leikkisällä tuulella.
— Kyllä minä näytän! ärjäisi Niemeläinen ja tähtäsi pyssyllään ylös
ilmaan.
— Älä ammu kohtisuoraan, huusin minä. — Fysiikan lakien mukaan tulee
kohtisuoraan ylös ammuttu luoti alas yhtä suurella nopeudella kuin
lähtiessäänkin. Haulit tulevat alas päähämme.
Pam! ampui Niemeläinen, ja kaiku vastasi 10-kertaisesti.
Koirat lähtivät liikkeelle kuin 2 nuolta. Ne juoksivat suoraa päätä
takaisin kotiin.
Me jatkoimme metsästystä ilman koiria. Löysimme metsäsian luolan, jossa
ei ollut metsäsikaa. Odotimme kolmatta tuntia, että metsäsika tulisi
kotiinsa. Mutta se ei tullut. Manasimme sitä ja koiria ja Mäkelän
isäntää.
Palatessamme koirat olivat portilla vastassa ja heiluttelivat häntiään.
»ACTA DIURNAN» PERIKATO.
Jokainen sanomalehdistön alkuvaiheita tunteva kansalainen tietää,
että jo Julius Caesarin aikana, n. v. 50 e.Kr., Roomassa ilmestyi
»Acta Diurna» niminen sanomalehti. Sen painos oli 1 kpl, mutta siitä
huolimatta sen taloudenhoitaja oli siinä kadehdittavan onnellisessa
asemassa, että hän vähääkään valehtelematta ja kilpailijain nostamatta
siitä melua saattoi ilmoittaa, että hänen lehtensä oli maailman enimmin
levinnyt, halukkaimmin luettu ja parhaiten toimitettu lehti. Se kun
silloin oli maailman ainoa sanomalehti — lukuunottamatta tietenkin
Kiinassa ilmestyviä, mutta Kiinahan ei vielä niihin aikoihin oikeastaan
kuulunutkaan maailmaan.
»Acta Diurnan» loppuvaiheet ovat olleet hämärän peitossa. Useat
tutkijat ovat luulleet saaneensa selville ne syyt, jotka aiheuttivat
tämän kuuluisan sanomalehden ennenaikaisen kuoleman, mutta kaikella
kunnioituksella toteamme heidän olleen väärässä, sillä uusimmat
tutkimukset ja löydöt ovat johtaneet aivan toisiin tuloksiin: lehti ei
hiljalleen näivettynyt, niinkuin monet ovat otaksuneet, tarpeellisen
kannatuksen puutteessa — ei, se sai väkivaltaisen ja äkillisen lopun.
Tapahtumain kulku oli tällöin suunnilleen seuraava:
Oli helteinen kesäpäivä. Clivus Capitolinuksen varrella
sijaitsevassa »Acta Diurnan» toimituksessa oli tukahduttavan kuuma,
ja tukahduttavuutta vielä lisäsi toimituksessa vallitseva ankara
hermostuneisuus. Lehden pää- ja vastaava toimittaja sekä samalla
toimitussihteeri C. Flaminius Vespuntius oli paiskannut toogansa
nurkkaan ja asteli vain lyhyt tunica yllään, mutta silti hikeä valuen,
kiivaasti edestakaisin sanellen tärkeätä vuohenlaidunperusteitten
järjestelyä koskevaa virallista kuulutusta kivipiirtäjälle. Lehti
nimittäin ilmestyi piirrettynä kivitauluun, joka sitten kannettiin
Curia Hostilian seinälle kaiken kansan luettavaksi.
— Kansalaiset — saneli Vespuntius —, jotka asuvat I—V:ssä
kaupunginosissa, ovat velvolliset, mikäli heillä on vuohia,
pukit myös mukaanluettuina, saapumaan Comitiumille, aikaisemmin
määrättyinä aikoina, valvoakseen etujaan senaatin säätämällä tavalla
suoritettavassa yhteisten laidunmaitten osuuksien jaossa, joka tapahtuu
seuraavia perusteita noudattaen: Mikäli vuohia on enemmän kuin 2
ja vähemmän kuin 6... Jupiteriste, taaskin me myöhästymme! Taas me
myöhästymme! Lukijat ovat jo raivoissaan ja viranomaiset uhkailevat
alinomaisen myöhästymisemme johdosta, ja nyt me taas myöhästymme
entistä pahemmin! Myöhästymme auttamattomasti! Tätä vuohipukkisotkua on
vielä pitkät roikat, lehti tulee valmistumaan vasta myöhään illalla!
No, nopeasti, nopeasti... mikäli vuohia on enemmän kuin 2...
— Comitiumilleko se oli?
— Jaanus soikoon! Siinäkö sinä vasta kuhnailet! Niin, Comitiumille,
aikaisemmin määrättyinä aikoina.
— Ai... kai... sem... mm... min... tuossa näkyy tulevan senaatin
vahtimestari!
— Salve, sanoi vahtimestari astuen toimitukseen, kuuma ilma tänään.
— Kuuma. Mitä vahtimestarilla on kainalossa? Jos vielä yritätte
tuoda jonkun kuulutuksen tämänpäiväiseen lehteen, niin väännän kuin
väännänkin niskanne nurin! Herrat patres et conscripti ovat valmiita
mestauttamaan minut, jos lehti myöhästyy, mutta itse he lehden
myöhästyttävät kirotuilla kuulutuksillaan!
— Hiljaa, hiljaa, seinillä on korvat! Tällä kertaa Hän Itse minut
lähettää.
— Caesar?
— Niin. Hänen käskystään tuon tämän vahataulun. Siinä on hänen
kirjoittamansa artikkeli. Se on heti julkaistava.
— Tänäänkö!
— Tänään.
— Näyttäkäähän. Yksilö ja valtio. Yhteiskunnallisia suuntaviivoja.
Ja pitkä kuin Via Appia! Taivaan jumalat! Miksi minua näin kovasti
rangaistaan! Mahdotonta!
— Caesar sanoi, että tämänpäiväisessä lehdessä. Ehdottomasti. Ja taulua
on säilytettävä kuin silmäterää. Hänellä ei ole konseptia. Tämä on
ainoa kappale. Caesar käskee. Hyvästi.
Vahtimestari meni jätettyään kivipöydälle Caesarin käsikirjoituksen.
Se oli melkoisen suuri, vahalla sivelty savitaulu, jonka vahapintaan
kirjoitus ajan tavan mukaan oli piirretty.
C. Flaminius Vespuntius puhkesi rajuun, nyyhkytystensekaiseen
manaukseen ja repäisi tunicansa. Caesar oli jalo ja hyvä, mutta kun
kysymyksessä olivat hänen kirjalliset tuotteensa, ei hänen kanssaan
ollut leikitteleminen. Elleivät »yhteiskunnalliset suuntaviivat»
viipymättä joutuisi muutenkin myöhästyvään lehteen, olisi C. Flaminius
Vespuntius mennyttä miestä. Oli toteltava.
— Äkkiä työtä jatkamaan, Marcus, kuin tulikekäleet hännässämme
kieppuisivat!... mikäli vuohia on enemmän kuin 2...
— Anteeksi, onko tämä »Acta Diurnan» toimitus, kysyi pieni kaljupää
mies, joka oli ilmestynyt ovelle.
— On, valitettavasti.
— Onko päätoimittaja tavattavissa?
— Minä olen päätoimittaja, mutta en nyt mitenkään kerkiä olla
tavattavissa... mikäli vuohia on enemmän kuin 2 ja vähemmän kuin 6...
— Asiani on kuitenkin erinomaisen tärkeä. Nimeni on Catianus.
Täydellisesti sanoen T. Valucius Catianus.
— ... annetaan syöttöpaikkoja itäisen yhteislaitumen länsiosasta...
— Toivottavasti voitte hetkisen kuunnella. Asiani on tärkeä lehdellenne
ja koko maailmalle.
— ... jos taas vuohia on enemmän kuin 6 ja vähemmän kuin 12...
— Rooman ja Caesarin maailmanmahti on minun kauttani kohoava...
— ... vähemmän kuin 12, sanoin minä! Marcus, sen pukki, piirrä
nopeammin!
— Kuuletteko, toimittaja, Rooman ja Caesarin maailmanmahti!
— Manalan maahiset! Ettekö kuule ja näe, ettei minulla nyt ole aikaa!
— Tämä on tärkeämpää kuin kaikki muu, mitä lehteenne nyt kirjoitatte.
Se on nyt tapahtunut.
— Mikä on tapahtunut? Ovatko kimbrit ja teutonit musertaneet
legioonamme? Sanokaa pian! Pian!
— Sodalla ei saavuteta sitä, minkä minä olen saavuttanut jalojen oppien
ja ajatteluni yhteistoiminnan avulla.
— Herkuleen kautta! Laverteletteko filosofiaa ja estätte meitä
kiireessämme! Tulkaa huomenna. Silloin en varmasti ole tavattavissa.
Kas niin, Marcus, jos vuohia on enemmän kuin 6 ja...
— Tietäkää siis, että minä olen keksinyt ikiliikkujan!
— Ha haa, sen saattoikin arvata! Ette ole ensimmäinen ikiliikkujan
keksijä, joka on käynyt toimituksessamme. Liikkukaa ulos täältä,
liikkukaa nopeasti ja ikuisesti!... jos vuohia on enemmän kuin 6 ja...
— Te tulette hämmästymään ja ihmettelemään, kun lähemmin selitän.
Teidän on levitettävä siitä tieto onnelliselle Rooman kansalle.
— ... enemmän kuin 6 ja vähemmän kuin 12...
— Siinä on nähkääs vesiratas. Vesirattaan yläpuolella on amme, josta
vesi virtaa hitaasti alas pannen rattaan käyntiin.
— ... kuin 12, niin annetaan syöttöpaikkoja läntisen yhteislaitumen
itäosasta. Piste. Mutta jos vuohia on enemmän kuin 12 ja... Menkää
tiehenne! Ettekö kuule!
— Tulette hämmästymään. Niin yksinkertaista, mutta samalla nerokasta.
— ... kuin 12 ja vähemmän kuin 22...
— Rattaaseen on nähkääs yhdistetty vipu, johon on yhdistetty laite,
joka rattaan käydessä nostaa ratasta käyttäneen veden, joka on sieltä
ammeesta rattaan yläpuolelta vuotanut rattaan alla olevaan ammeeseen,
takaisin siihen ammeeseen, joka on rattaan yläpuolella, ja sieltä se
taas vuotaa takaisin rattaaseen ja panee sen käyntiin ja ratas panee
käyntiin vivun, joka nostaa veden alla olevasta ammeesta takaisin yllä
olevaan ammeeseen.
— ... vähemmän kuin 12 ja enemmän kuin 22 — ei! kirottua! —
enemmän kuin 12 ja vähemmän kuin... olimmeko me jo enemmässä kuin
kahdessatoista vuohessa ja vähemmässä kuin kahdessakymmenessä kahdessa
vai vähemmässä kuin kahdessakymmenessä kahdessa — tuota kahdessatoista,
Marcus?
— Luulen, että minä jo kirjoitin yhden kerran kaksitoista ja kaksi
kertaa kaksikymmentä kaksi — eikä kun kaksi kertaa kaksitoista ja
kaksikymmentä kaksi kertaa — tuota noin yhden kerran kaksikymmentä...
ei, nyt ne ovat tainneet mennä sekaisin... enemmän kuin kaksikymmentä
kaksi ja kaksitoista...
— Oletteko nyt siis tarkasti seuranneet? Vesi on ensin rattaan
yläpuolella olevassa ammeessa. Sieltä se vuotaa rattaaseen ja panee sen
käyntiin ja vuotaa sen alapuolella olevaan ammeeseen. Mutta rattaan
käydessä vipu sen taas nostaa alapuolella olevasta ammeesta yläpuolella
olevaan ammeeseen, josta ammeesta ..
C. Flaminius Vespuntius tempasi ison savitaulun ja iski sen tuhansiksi
säpäleiksi ikiliikkujankeksijän kaljuun, kiiltävään päähän.
— Nyt minä menen, sanoi kivipiirtäjä Marcus katkaisten iskua seuranneen
hiljaisuuden.
— Menet? Minne? kysyi C. Flaminius Vespuntius.
— Brindisiumiin. Koetan piilottautua johonkin laivaan, joka menee kauas
pois.
— Joutavia, ei hän ole kuollut. Tajuttomaksi vain meni iskusta.
— Viis hänestä, mutta taulu! Caesarin käsikirjoituksen iskitte
säpäleiksi! Nyt se kirjoitus ei ainakaan tule lehteen!
— Oliko se... jumalat, mitä olen tehnyt! Oi, vajoaisinpa maan alle!
C. Flaminius Vespuntius todella vajosikin maan alle, sillä raivostunut
Caesar heitätti hänet maanalaiseen vankilaan, mistä hän vasta Caesarin
kuoltua ilmestyi ihmisten ilmoille. »Acta Diurna» sitävastoin ei enää
koskaan ilmestynyt.
Mutta vielä tänäkin päivänä sanomalehtientoimittajat pelkäävät
toimituksiin ilmestyviä ikiliikkujankeksijöitä.