sairastumme. Mutta siihen ei hänellä ole aina varoja. Siksi kasvatamme
kotona hyviä _lääkeruohoja_, niinkuin _minttua, aaprotia, lavendelia ja
aaluminjuurta_. Muita sellaisia, niinkuin _raateita, pietar-yrttejä ja
maliheiniä_ poimimme metsistä. Isä on myös neuvonut meitä tuntemaan
_myrkylliset_ yrtit. Kyllä me varomme itsiämme _hullukaalista_, jossa
ovat mustat ja valkeankeltaset kukat. Me eroitamme sen myrkyllisen
myrkkyputken, jonka varressa on pilkkoja, _koiranputkesta_, joka ei ole
vahingollinen. _Näsiänmarjat_ eivät petä meitä, vaikka ovat punaisten
viinamarjain laisia. _Sudenmarjoista, koisopuunmarjoista ja voikukista_
emme luule ollenkaan hyvää. Myrkyllistä yrttikasvia olemme istuttaneet
eteläpuolelle tupaa, ja sitä kutsumme _tupakiksi_. Sitä saatetaan
polttaa ja purra ja nuuskata, kun siihen on totuttu. Mutta se, joka ei
ole siihen tottunut, tulee siitä sairaaksi. Ja sitä emme huoli
koetella.
Onpa hyvää ja iloista, kun näkee kukkakruukkuja akkunoissa. Liisalla on
useita kauniita _puutarhan kukkia. Kurjenpolvi, palsamikukka ja
helmipuu_ on sillä aina huoneessa sisällä. Ulos on hän pannut kasvamaan
keltasen _narsissin_, valkean _narsissin_, helopunaisen _pionin,_
kirjavan _unikukan, auringonkukan, tulppaanin, asterin, kelloruusun,
keisarinkruunun, satakaunon_ ja vieläpä muitakin. Mutta _kultalakkaa,
leukoijaa ja neilikkaa_, jotka kaikki tuoksuavat niin hyvältä, ja
_myrttiä_, josta tehdään morsiankruunuja, ja sulohajuista _resedaa_,
kukkain ujoa torpantyttöä, -- niitä kaikkia pitää Liisa enemmin
kruukuissa. Puutarhanhoitaja on luvannut hänelle kaksi kauniinta
sipulikasvua: _hyasinthin_ ja ison monivärisen _dahlian eli georginin_.
Niityillä kasvaa lukemattomia metsäkukkia. Siellä näkee heti keväillä
_sinivuokon_ ja _valkovuokon_ ja _säynäskukan_ ja _lehmänkieli-kukan_.
Sittemmin kesällä saadaan poimia _orvokkeja, voikukkia, sinikelloja ja
nurmineilikoita_. Pellossa kasvaa _sinikauno_ ja _aurankukka_. Vedestä
saadaan _valkeita lummekukkia_ ja _keltaisia lummekukkia_. Mahdoton on
niitä kaikkia luetella. Mutta yhtä en voi olla mainitsematta. Metsässä
kasvaa mäntyin juurilla pieni _sirkkusenkello eli linnea_, joka on
saanut nimensä kasvien järjestäjästä, suuri-arvoisesta Linné'estä.
Kerran poltin käteni tuossa pahassa _nokkosessa_. Menin kotiin sitä
valittamaan äidilleni. Äiti istui kutomassa. Elä ole milläsikään, sanoi
hän. Nyt kudon kaunista liinaa teille kaikille. Mistä on kudottava? Se
on pellavalangoista, joita sisaresi kehrää rukilla. Mistä ovat langat?
Ne ovat _pellavista_, joita isäsi on saanut pellosta. Hyvin kauniina
kasvavat ne siinä pienine sinisine kukkineen. Syksyllä nykimme ne ylös
juurineen. Sitten liotamme ne vedessä. Sitten loukutamme ne, niin että
päistäreet varisevat pois. Sitten häkläämme ne niin että tappurat
lähtevät pois. Sitten harjaamme ne. Niin ovat ne valmiina
kehrättäviksi. Mutta isällä on _hamppuakin_, joka on nokkosen näköistä.
Hyvin lujia kuituja saadaan hamput lioitettua ja loukutettua.
Köydenkehrääjä tekee niistä lujimpia köysiä, ja niistä kudotaan
säkkivaatetta ja purjevaatetta.
Menemmepä nyt niitylle ja leikittelemme ruohokossa. Siinä on suuri
joukko monellaisia kasvia, joilla kaikilla on onsi nivelikäs korsi ja
pitkät kaitaiset lehdet. Siinä on _simakettä eli hajuheinää_, joka
haisee niin hyvältä heinäladoissa. Siinä on _hiirenhäntäheinää ja
puntaripää-heinää ja kastikasta ja nurmikasta_. Nämä kaikki ja muut
yhteensä ovat sinä pehmeänä viheriänä heinikkona, jota isä niittää
viikatteella ja äiti haravoipi ja kaikki sitten kantavat eli hevosella
ajavat latoon. Rannalla kasvaa _saraheinää_ ja _niittyvillaa_ valkeine
untuvineen, ja _ruokoa_, joka niin nöyrästi kumartelee jokaiselle
tuulen löyhäykselle. Mutta tuolla vedessä seisoo pehmeä _kahila_, josta
mattoja letitetään.
Aivan usein on meillä vastusta _rikkaruohosta_ pellolla. _Narsku_
tukkeupi siihen halukkaasti, ja _ohdake_ tahtoo alinomaa kasvaa
uudelleen, vaikka sitä nykitään juurineen pois. _Ukonkaurakaan_ ei ole
siinä mieluista, ja _juolas_ juurtuu alinomaa puutarhan penkkiin. Mutta
_saviheinän_ ja _vesinenätin_ kitkemme helpommasti pois.
Missä sellaista ruohoa kasvaa, jota heiniksi niitetään, siinä on
_niitty_; mutta jossa kasvaa jyväkasveja, siinä on _pelto_. Mitä ovat
jyvät? Ne ovat siemeniä useista hyvistä kasveista, jotka kuuluvat
ruohoihin. Isä kylvää syksyllä _ruista_ peltoonsa. Silloin kasvaa
kylvöstä pienoisia oraita. Talvi tulee, lunta sataa, rukiin laihon
peittää lumi. Se ei kasva, se ei kuole; se odottaa aikaansa. Kevät
tulee, kesä lämmittää. Silloin käypi ruis tähkään; silloin hedelmöivät
tähät. Silloin hedelmöityvät ne, joka merkitsee että siemenjyvät
kasvavat tähkissä, ja sitten tuleuvat ne. Silloin mennään pellolle,
leikataan ruis sirpillä, sidotaan lyhteisin, pannaan kuhiloille,
kuivataan auringon paisteessa ja puidaan riihessä. Ruumenet eroitetaan
pois, oljet pannaan tallelle, jyvät jauhetaan myllyssä, ja sitten
leipoo äiti jauhoista kaunista leipää ja keittää parasta puuroa. Hyvin
iloista ja hyvää on pellolla tehdä työtä.
Mutta _ohrat_ kylvetään keväillä, ja kuitenkin ennättävät ne valmistua
syksyllä leikattaviksi. Puitua käytetään ne ryyneiksi eli tehdään
maltaiksi, ja niistä pannaan olutta ja sahtia. Mutta ei ole oikein
polttaa tätä hyvää Jumalan lahjaa paloviinaksi. _Kaurat_ käytetään
osittain ryyneiksi, ja jäänös annetaan hevosille ruuaksi. _Nisua_
kylvetään harvoin; nisujauhot tuodaan enimmästi Venäjältä, ja sitten
saadaan nisuleipää. _Tattaria_ ei myös kylvetä paljo; mutta
tattariryynit me kyllä tunnemme. _Riisiryynit_ ja _mannaryynit_ tuodaan
muista maista, joissa sellaisia jyviä kasvaa.
Vieläkin näin jotakuta, joka kuului ruohoihin. Kaupungista ostin
vapoja, jotka olivat ulkomaan _rytejä eli ruotoja_, joita isä halkoi
kaiteisin piduiksi. Ansarissa nä'in kallista _sokeriruokoa_, joka
kasvaa lämpimissä maissa. Sen mehusta keitetään sokeria, siirappia ja
ruskeaa sokeria. Mutta nyt on alettu keittää sokeria juurikasveista,
joita täälläkin on, ja ne ovat _valko-juurikkaita_.
Kukattomista kasveista.
Kokonaisen kesän odotin _sananjalkasia_ kukkiviksi. Mutta ne olivat
alinomaa samallaisia eivätkä kukkineet koskaan. Sen sijaan saivat ne
takapuolelle lehtiään pieniä siemeniä, jotka olivat hiekan laisia.
Samallaisia siemeniä näin _kortteissa_, jotka kasvoivat märässä maassa.
Päätinpä katsella _sammalia_, jotka kasvavat kivillä. Näi'n sekä
_rahkasammaleen_ että pehmeän _karhunsammaleen_ ja _seinäsammaleen_,
jolla tukitaan hataroita seinänrakoja. Näinpä muitakin aivan hienoja
sammalia, jotka olivat puunkuoren laisia eli kuin ohuet paikat.
Sellaisia sanotaan _jäkälöiksi_. Niihin kuuluvat puiden _naavat_, jotka
riippuvat kuin pitkä parta havupuiden oksissa. Sellaisia ovat
_kangasjäkälä_, josta leivotaan leipää katovuosina, ja _poronjäkälä_,
jota poro kaivaa lumen alta, ja _kiventiira_, jolla äiti painaa
villalankojaan ruskeaksi. En voinut nähdä niissä kukkia, mutta näin
niillä olevan siemenet pienissä koteissa.
Merellä soudellessani tarttuivat aironi usein meriruohoon, jota kasvoi
pitkissä varsissa ylös meren pohjasta. Sellaisia oli monta lajia, ja
niitä kutsuttiin _hauroiksi_, ja sellaista oli siinäkin viheriäisessä
aineessa, joka kokoupi veden pintaan seisovassa vesilammikossa. Kaikkia
näitä kutsuttiin _leviksi_, ja niillä olivat siemenet, mutta ei kukkia.
Saman näin _sienissäkin_. Ne olivat monellaisia, ja muutamia, niinkuin
_korvasieniä_, paistoi äiti ruuaksi; mutta toisista sanoi äiti: elkää
syökö niitä, sillä ne ovat myrkyllisiä. Juuri sellainen oli
_kärpässienikin_. Tunteaksesi tämän, panen sen tähän kirjan sivulle
kuvattuna. Sillä on punanen pilkkunen hattu päässä, ja seisoo jalalla;
mutta muutamilla sienillä ei ole ollenkaan jalkaa. Muistatko
_ukontuhnua eli maanmunaa_, joka on valkea ja pyöreä kuin muna? Kun
sitä mädänneenä polkee, tulee siitä juurikuin savua. _Taulakääpä_ ja
_jäneksenkääpä_ kasvavat puissa. Mutta pienin sieni on _home_, joka
kasvaa vanhassa ruuassa. Eikä kukaan voi sanoa kuinka sen siemenet ovat
tulleet siihen.
Ja juurikuin muutamia eläimiä kutsutaan ylhäisemmiksi ja toisia
kutsutaan alhaisemmiksi heidän ruumiinsa täydellisemmän eli
vaillinaisemman muodon mukaan, niin kutsutaan kasvejakin. Mutta kaikki
ovat niin viisaasti luodut, että ne ovat täydelliset tarkoitukseensa
tässä maailmassa. Niin ihmeellisesti on hyvä Jumala kasveihin
yhdistänyt kauneuden ja hyödyn, että silmillemme, haistollemme ja
nälkäiselle vatsallamme on niistä iloa.
Eräänä ehtoona juhannuksen aikana istuivat Antti ja Liisa turvepenkillä
pitkän koivun alla. Tuolla haassa söivät lehmät tuoretta ruohoa. Linnut
lauloivat kukkivassa pihlajassa, mansikat paistoivat punaisina metsän
rinteellä, apilaat tuoksuivat hyvänhajuisina kartanolla ja avoimesta
tuvan ovesta tuli vasta leivotun lämpimän leivän haju ulos. Siinä
panivat molemmat lapset kätensä ristiin, rukoilivat ja kiittivät
Jumalaa, joka verhotti koko maan niin kauniiksi viheriäisillä
kasvuilla. Ne katsoivat ilolla ja rakkaudella kaikkia puita, kaikkia
pensaita, kaikkia tuhansia kukkia ja erilaisia yrttikasveja. Ja samalla
hetkellä muistivat molemmat mitä Vapahtaja Jesus sanoi kedon
kukkaisista: "Totisesti sanon minä teille, ettei Salomon kaikessa
kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä!"
Puiden ijästä.
Usein luetaan hakatun petäjän tyven päässä aina 200 ja 300 keltaista
rengasta. Siitä tiedetään petäjän kasvaneen kaksi eli kolme sataa
vuotta, ennenkuin se on tullut isoksi mastopuuksi. Muutamain rengasten
väli on leveämpi ja toisten on kaitasempi. Tästä on nähtävä puun
kasvaneen yhtenä vuonna enemmän paksuudelleen, kuin toisena vuonna. Se
tulee siitä, että kesä on ollut enemmän eli vähemmän sopiva puun
kasvulle. Ne puut, joilla on löyhä sisus ja jotka kasvavat pian,
niinkuin haapa ja halava, vanhenevat pikemmin ja kuivavat enemmin.
Mutta kovat puulajit, niinkuin tammi, kasvavat paljoa hitaammasti ja
tulevat hyvin vanhoiksi. Englannissa on tammia, jotka ovat yli tuhannen
vuoden vanhoja. Itä-Indiassa kasvaa viikunapuu, joka yksinään on pienen
metsikön kokoinen. Monta sen oksista, jotka riippuvat maassa, on siinä
juurtunut erityisiksi vesoiksi. Seitsemäntuhatta ihmistä mahtuu
istumaan tämän puun varjossa, ja sen luullaan olevan kahtatuhatta
vuotta vanhemman.
Palmuista.
Lämpimissä maissa ei ihmisen tarvitse kuin ojentaa kätensä ottamaan
ruokaa kasvikunnasta. Siellä kasvaa _leipäpuu_, joka antaa niin
runsaasti hedelmiä, että kolme puuta elättää yhden hengen koko vuoden
ympäri. Mutta eivät mitkään puut ole niin kauniita ja hyödyllisiä kuin
korkeat palmupuut. Tässä näet _palmupuun_ kuvan. Sen korkeassa välissä
ei ole yhtään oksaa, ainoastaan latvassa on isolehtinen kruunu. Sitä
myöten kun runko kasvaa korkeammaksi ja uusia lehtiä tulee latvaan,
putoavat alimmaiset lehdet pois ja jättävät ympäri runkoa pakuraisia
renkaita. Alaston ja musta neekeri, jolla on valkeata vaatetta nivusten
ympärillä, kiipeää runkoa ylöspäin, päästäkseen käsiksi pyöreihin
kokospähkinöihin, jotka kasvavat aivan lehtien juuressa. Pähkinät ovat
lapsen pään kokosia ja aivan hyviä syödä. Niiden neste on maidon laista
ja hyvin terveellistä. Niiden kovista kuorista tehdään kuppeja ja
kauhoja. Lehdet suojaavat polttavalta auringolta. Lehdistä letitetään
mattoja ja varjostimia; niiden varsista letitetään vakkoja ja köysiä.
Sagupalmulla on paksu ydin, jota kuivataan ryyneiksi. Dadelpalmuissa
kasvaa makuisempia dadeleja. Monta ihmistä saapi niistä piammiten koko
ravintonsa. Nesteestä tehdään palmuviiniä; sydämet hienonnetaan
kameeleille ruuaksi ja puista saadaan teosaineita ja polttopuuta.
Tervasta.
Tiedätkö miten tervaa poltetaan kesällä haudassa? Isä menee metsään.
Siellä näkee hän hienoja mäntyjä kasvavan laihassa maassa. Ne eivät
kelpaa sahapölkyiksi ja lankuiksi; mutta isä tietää paremmin mihinkä ne
kelpaavat. Keväillä koloo hän ne, ja sen tekee hän niin, että hän
terävällä raudalla kuorii puista parkin ja jättää siihen kaitaiselta
kuorta seläksi. Toisena vuonna vestetään tyvelle jäänyt parkki pois.
Kolmantena vuonna kuoritaan ylempää parkkia; sillä lailla jatketaan
koloja. Viidentenä talvena tavallisesti kaataa isä ne kolotut puut,
vedättää haudalle, särkee ne pieniksi ja latoo pinoihin. Sitten kaivaa
hän maahan pyöreän kuopan, joka kutsutaan _tervahaudaksi_. Siihen latoo
hän tervakset ja kattaa sen sammalilla ja hiedalla. Sitten sytyttää hän
haudan; mutta ei se saa palaa ilmitulessa, vaan ainoastaan hiiltymällä.
Kuumuudessa muuttuu pihka _tervaksi_ ja juoksee haudan pohjassa olevaa
puutorvea myöten tynnyreihin. Tervalla täytetyt tynnyrit myypi isä
kaupunkiin kauppamiehelle. Kauppamies tyhjentää osan tervaa isoon
vaskikattilaan ja keittää sen siinä pi'eksi. Toisen osan antaa hän olla
tynnyreissä ja viepi ne sekä pikitynnyrit laivaansa. Laiva purjehtii
vieraalle maalle. Siellä myypi kippari tervan ja pi'en, jota ei ole
saatettu valmistaa vieraassa maassa. Rahoilla ostaa hän sitten suoloja,
kahvia, sokuria ja paljo muuta hyvää kalua, jota ei saateta valmistaa
omassa maassamme. Kaikkea tätä tuopi hän laivalla kauppamiehelle, ja
kauppamies myypi tätä sitten meille. Näin vaihettaa yksi maa kalujaan
toisen maan kanssa, ja näin saavat kaikki mitä tarvitsevat.
Kaarle Linné'stä ja yrttikasveista.
Sata vuotta takaperin eli eräs ruotsalainen mies, jonka nimi oli
_Kaarle Linné_. Jo poikana olivat hänelle luonnossa kasvit rakkaimpia.
Koko kesiä oli hän ulkona metsässä ja niityllä. Alinomaa tutki hän
kukkia toisen toisensa rinnalla ja koetti keksiä niiden tarkoitusta.
Näkipä viimein ihmeellisen järjestyksen, erilaisten kukkain suuressa
moninaisuudessa. Hän luki siittimet jokaisessa kukassa. Kaikki kukat,
joilla olivat samallaiset siittimet, asetti hän yhteen samaan luokkaan.
Tällä tavalla sai hän 23 luokkaa. 24:nteen luokkaan luki hän ne kasvit,
joilla ei ollut kukkia. Sitten hän jokaisen luokan jakoi lahkoihin,
jokaisen lahkon sukuihin ja jokaisen suvun lajeihin. Samoin jakoi hän
eläimetkin. Näin koetti hän tutkia koko luonnon viisautta. Toiset
ymmärtävät miehet ovat tehneet hänen tekonsa täydellisemmäksi. Mutta
kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on Linné'n muisto ollut laajalta
mainiona. Vielä kauvan, hänen kuoltuansakkin, muistelevat lapset hänen
nimeään ja viisaat maailmassa sanovat toisilleen: se oli mainio mies!
Ja iltatuulen puhaltaessa puihin ja kukkiin ja ruohoon, kuulee näiden
suhisevan ja juurikuin sanovan toisilleen näin: se mies, joka rakasti
meitä ja ymmärsi meitä, oli nimeltä Kaarle Linné. Se oli mainio mies!
Kasvit jaetaan kukkainsa ja hedelmäinsä näön mukaan. Niin kutsutaan
monia kasveja _hernekukkasiksi_, niinkuin herneitä ja apilasta. Toisia
kutsutaan _yhdyskukkasiksi_. Toisia taas kutsutaan _ristikukkasiksi_,
niinkuin naurista ja krassia. Vielä kutsutaan toisia _ruusukukkasiksi_,
niinkuin orjantappurapensaita ja vaaramia. Muutamissa on monta pientä
kukkaa tertussa, niinkuin koiranputkessa ja kuminassa. Muutamat kukat
ovat huulten moisia, ja muutamat riippuvat alaspäin. Ruohoin kukat ovat
tähkässä eli tertussa. Ja niin nä'emme heti katsoessamme heimolaisuuden
erilaisten sukuin ja lajien välillä kasvikunnassa.
Oletko nähnyt muutamain kukkain sulkevan kukkateränsä
illalla ja avaavan sen jälleen aamulla? Ansarissa näin pienen
ulkomaalais-yrttikasvin nimeltä _mimosa_. Koskettuani sen lehtiin, veti
se lehtiään ja lehteinsä varsia juurikuin pelosta kokoon. Siinä näin
toisenkin ulkomaalais-kukan, jonka nimi oli _kärpässieppo_. Kärpäsen
istuttua sen jäläisiin ja karvaisiin lehtiin, supisti kukka lehtensä
yhteen ja piti kärpästä kiini. Mutta kärpäsen kuoltua, aukasi kukka
jälleen lehtensä. Erinomattain paljo olisi vielä sanomista kasveista.
Rukoile Jumalata, että hän soisi sinun paljo oppia. Niin ymmärrät sinä
Jumalan tekoja ja Jumalan niissä.
Pellosta ja niitystä.
Tämä tieno, jossa nyt asumme, oli ennen erämaana. Metsä kasvoi yleensä,
ja mättäät ja kivet tekivät maan koleikoksi. Mutta monia aikoja siitä
muuttivat esi-isämme tänne. Ne alkoivat hakata metsää, kuokkia pois
mättäitä ja raivata pois kiviä. Paljo ovat esi-isämme tässä tehneet
työtä ja nähneet vaivaa tätä kauvan pitkittäessä. Mutta meillä, jotka
elämme kaukana niiden jälessä, on heidän työstä isoa hyötyä ja iloa. Ja
tästä on meillä opittava, ettei meidän tule tehdä työtä ainoastaan
omaksi eduksemme, vaan eduksi niille, jotka tulevat ja elävät meidän
perästä. Siksi viljelemme alinomaa enemmän maata hyödyksi ja iloksi
rakkaalle isänmaallemme, Suomelle.
Nyt on meillä peltoa ja niittyä. Pelto on se maa, jossa jyviä kasvaa,
ja sitä kyntää isä hevosella ja auralla. Siihen kylvää hän ruista
syyskylvöksi ja ohraa ja kauraa kevätkylvöksi. Sitten leikkaamme
elokasvit syksyllä. Sitten kuivaamme ja puimme ne, niinkuin jo ennen on
mainittu. Ja sitten kiitämme Jumalata jokapäiväisestä leivästä. Sillä
välistä suopi Jumala katovuoden tulla pellolle. Silloin turmelee halla
joutumattoman viljan, eli kuivaa se pois. Ja sitten tulee kallis aika
ja köyhyys maahan. Ennen oli vieläkin pahempi. Silloin ei ollut meillä
noita hyviä potaatteja, jotka nyt ovat isona apuna, kun on puutetta
jyväelosta. Ei siitä ole sataa vuotta, kuin meidän maassa alettiin
istuttaa potaateja. Ja siitä on tuskin viisikymmentä vuotta, kun ne
tulivat yleisesti tutuiksi.
Niitty on se maa, jossa ruoho kasvaa, jota sitten niitetään ja
kuivataan heiniksi. Heinät viedään latoihin, ja talvella ajetaan kotiin
karjalle ruuaksi. Jos emme niin tekisi, nääntyisivät hevoset ja lehmät
ja lampaat talvella nälkään. Välistä tulee heinistäkin katovuosi.
Niitty kuivaa, mato syöpi ruohon. Silloin täytyy meidän teurastaa osa
karjaa. Tähteet täytyy elättää oljilla. Silloin ikävöimme kevättä
enemmän, kuin koskaan muulloin. Mutta Jumala tuopi meille iloisen
keväimen, ja sitten kasvaa ruoho jälleen, ja silloin päästämme karjan
taas laitumelle. Hyvin iloista on silloin nähdä, kuinka vasikat
hyppelevät heinikossa.
Nokkonen ja ruusu.
Nokkoselle poljetulle
Ruusu lausui oksaltaan:
Kov' on onni suotu sulle,
Sua aina kartetaan.
Sinuhun ei silmää luoda,
Ken sun näkee, väistyy pois;
Hyvityst' ei sulle suoda,
Sillä kättä polttaa vois.
Jokainen, jok' astuu luokse,
Tuntein sinun tapojas,
Kohta luotas poijes juoksee,
Peläten sun pistoas.
Tähän vastas nokkonen:
Luoja loi mun tuliseksi;
Koristusta minä en
Saanut vaaran peitteheksi.
Mut sä petät, kaunoinen!
Luotu muita narraamahan
Kaikkia sä viittailet
Sua riemuin poimemahan:
Piikkis piillät, hymyilet.
Kyllä kerskaat, ett' on sulla
Väri, loiste, joilla kiillät,
Mutta julmempi kuin mulla
Sull' on miekka, millä viillät.
Lilja laaksossa.
Sä laakson lilja, oletkos
Vaan maasta noussut elohos?
Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi,
Jos ei myös taivas pilvistään
Sun juurtas kastais vedellään
Ja sulle päivän paisteen soisi,
Jok' umpinaisen silmukan
Aukaisee täyteen kukkahan.
Niin, sielu, elos oikea
On armolahja taivaasta.
Liisan kukka.
Kuin kovin janottaapi
Mun pientä neitoain!
Se yhä juoda saapi
Enemmän vaatii vain.
Se seisoo kruukussansa
Jalkoineen sorjasti,
Hienoilla juurillansa
Ruokaansa imevi.
Hän ilmaa hengitseepi
Kauneilla lehdillään,
Kun päivä ruskoileepi,
Niin riemuitsevi hän.
Hän tahtoo kernahasti
Nojata ruudullen,
Mist' tuikkii kirkkahasti
Aurinko kultainen.
Mä häntä neuvon silloin,
Kuin äiti ainiaan:
Kasvappa aamuin, illoin,
Ja seiso hiljaa vaan.
Jos mielit uudestansa
Pääs kääntää ruutuhun,
Mä tulen kepin kanssa,
Ja siihen kytken sun.
Hän kasvaa suuremmaksi
Ja kauniit lehdet saa
Ja tulee loistavaksi,
Se mua riemuittaa.
Jo silmikon se saapi
Niin pienen, pienoisen;
Se kukaks puhkeaapi,
Kun vartun hiukkaisen.
Näin kukkani kun loistaa
Kuin korein morsian,
Kiitellen tahdon muistaa
Mä Herraa taivahan.
Myös lasta vertaan kukkaan
Viattomuudessaan.
Suo, Herra, ettei hukkaan
Aikansa menis vaan.
Kahdeksas Luku.
Kiwikunnasta.
Tule Liisa, mennäänpä isän luokse pellolle. Kanna sinä kruukkua, minä
kannan kirwestä. Kruukku on poltetusta sawesta, ja siinä on suoloja.
Kirwes on raudasta, ja sen terä on teräksestä. Isä kyntää peltoa ja
korjaa siitä kiwiä pois.
Saatatteko sanoa meille, isä, mitä sawi on? Owatko suolat eläwiä?
Owatko rauta ja teräs kasweja? Ja mitä owat multa ja kiwet?
Muista se, sanoo isä. Eläwät ja kaswit owat eläwiä olentoja. Ne
syntywät ja kaswawat sisältäpäin kaikellaisella rawinnolla. Aikansa
elettyä tulewat ne wanhoiksi ja kuolewat; mutta niiden sikiät kaswawat
niiden sijaan. Niin muuttuwat alinomaa eläinkunnan ja kaswikunnan
asujat. Ja kuitenkin näyttäwät ne alinomaa olewan samallaisia.
Kotiwarpunen, joka laulaa tirskuttaa katolla, on laulanut siellä
niinkauwan kuin minä muistan. Niitynruoho on samaa ruohoa, jota kaswoi
ollessani aiwan pienenä. Ja kuitenkaan ei ole se enää sama warpuinen,
eikä sama ruohokaan, waan uusi warpunen ja uusi ruoho. Kokonaan toisin
on kiwien asia. Eläwät ja kaswit eläwät itsessään. Kiwet owat itsessään
hengettömiä kappaleita ja eläwät ainoasti koko sen suuren maailman
osina. Ne eiwät muutu itsessään. Ne eiwät synny; ne eiwät kuole. Eiwät
koskaan kaswa sisältäpäin. Ne eiwät syö, eikä niillä ole sikiöitä eikä
siemeniä. Eiwät koskaan wanhene nuo kowat wuoret. Näetkö tätä pientä
kiweä, joka minulla on kädessä? Sellainen kuin se nyt on, sellaisena on
se pysynyt monta tuhatta wuotta aina maan ensimäisestä ajasta. Näinä
tuhansina wuosina ei se ole kaswanut wähintäkään, ja tuhannen wuoden
kuluttua eteenpäin ei se ole isompi kuin nytkään.
Katsoppa, nyt lyön kiwen rikki. Se menee palaisiksi, ja jokainen
palainen on eri kiwi. Mutta eläwää eli kaswia en saata lyödä rikki,
ilman etteiwät ne kuole. Kahdesta pienestä kirweestä saatan takoa ison
kirween. Mutta enpä saata kahdesta pienestä kananpojasta tehdä kukkoa
eli kahdesta pienestä männystä isoa petäjätä. Eläin ja kaswi owat
kumpikin jo itsestään niinkuin walmiita. Mutta suuresta rautakangista
saatan takoa tuhat naulaa, ja jokainen naula on rautaa.
Enkö saata takoa muuta kuin rautaa? Aiwan wissisti, saatan takoa
useampia metalleja. Sillä kiwikuntaan luemme monta kappaletta maan
päällä, joilla ei ole erinäistä elämää. Metallit owat läpinäkymättömiä,
tiheitä kappaleita. Useat sulawat kuumuudessa, mutta kowenewat jälleen
tultuaan kylmempään ilmaan. Olen nähnyt sellaisiakin, joita on löydetty
maasta puhtaina ja sekoittamattomina. Mutta tawallisesti murretaan
_metallimalmi_ kaiwannoista wuorissa, ja rautamalmia saadaan järwien
pohjastakin. Sitten kuumennetaan malmi hiilillä sekoitettuna
masuuneissa, puhdistettawaksi muista aineista. Silloin rauta sulaa,
juoksee ulos, jähmistyy harkoiksi eli taotaan kangiksi, niinkuin
rautapruukeissa on tapana. Muutamat metallit eiwät ruostu ollenkaan
ilmassa, eiwätkä kulu kowimmassakaan tulessa; ja siksi kutsutaan niitä
_kalleiksi_ metalleiksi. Sormessani on sormus ja säästökukkarossani on
keltanen raha. Molemmat owat _kultaa_, joka on kallis metalli ja
saatetaan takoa hienoimmiksi lewyiksi. Kultaa on harwassa, ja se on
hywin kallista. Se on yhdeksäntoista kertaa raskaampi wettä, ja löytyy
ainoasti yksi sitä raskaampi metalli, nimittäin walkea _platina_. Mutta
tuo walkea metallinen lusikka ja tuo walkea raha owat _hopeaa_, joka on
hyödyllisin kalliista metalleista, sillä siitä taotaan kaikellaisia
kaluja, jotka owat sekä kauniita että lujia.
Niin on Jumala suonut ihmisten hywäksi, että _rautaa_, joka on
hyödyllisin kaikista metalleista, löytyy runsaimmin lewinneenä maan
päällä. Ihminen, joka wäärinkäyttää niin monia Jumalan lahjoja, on
käyttänyt rautaakin miekoiksi ja tappawiksi luodeiksi. Kun rautaa on
sekoitettu hiilillä, on siitä tullut _terästä_, josta taotaan
teräaseita, niin että teräksellä woidaan kaiwaa reikiä kallioihinkin.
Mutta jos puukkosi terä on jonkun ajan märkänä, tulee siihen ruskeita
pilkkoja, joita sanotaan _ruosteeksi_; ja se syöpi sekä rautaa että
terästä.
Sepän takoessa putoaa _kuonaa_ raudasta. Ja rauta, jos se saapi olla
kauwan tulessa, palaa ruskeiksi jauhoiksi. Sellaisia metalleja, joita
ruoste ja tuli syöpi, kutsutaan _halvoiksi_ metalleiksi, ja sellaisia
owat kaikki muut, joita nyt luettelen.