Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1912.
Helsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö.
Matti Aikio.
Se suomalaisniminen, lappalaissyntyinen kirjailija, joka nyt ensi
kertaa teoksella kääntyy suomenkielisen yleisön puoleen, on Norjan
kirjallisuudessa jo hankkinut itselleen tunnustetun aseman.
Matti Aikio on syntynyt Karasjoella, Norjan Lapissa, 1872. Hänen
isänsä oli Inarin lappalaisia, äidissä lienee ollut hiukan
germaanista verta. Aikio puhui lapsuudessaan ainoastaan lappia ja
vasta lukioon valmistuessa opetteli hän norjankielen. Ylioppilaaksi
tuli hän v. 1896, jonka jälkeen hän on elänyt sanomalehtimiehenä,
opettajana ja vapaana kirjailijana. Ensimäisen teoksensa romaanin
"Kong Akab" (Kuningas Ahab) julkaisi hän v. 1904.
Tässä teoksessa ei Aikio vielä esiinny sinä jona hän ensi sijassa on
ansainnut mielenkiintomme: Lapin kansanelämän ja luonnon kuvaajana.
Tosin "Kong Akabissakin" tapahtumien kehyksenä on pohjoinen Norja
tuntureineen ja vuonoineen, mutta henkilökuvaus, joka romaanissa
astuu etualalle, ei välittömästi liity tähän ympäristöön. Kirjan
päähenkilö, nuori, seikkailunhaluinen ylioppilas, on omituinen
sekoitus luonnonlasta ja keikaria. Hän on välitön tunteissaan,
samalla kertaa rohkea ja ujo, panee paljon huolta ulkonaiseen
olemukseensa ja ylpeilee sydämessään pienestä yhdennäköisyydestä
Napoleonin kanssa. Hän tulee kotiopettajaksi varakkaan tilanomistajan
ja kapteenin perheeseen, rakastuu talon 16-vuotiaaseen tyttäreen,
voittaa tytön suosion, mutta ei isän, ja lähtee äkkiarvaamatta
merimatkalle aina Afrikaan saakka. Jonkun ajan kuluttua palaa
sankarimme Kristianiaan, sepittelee matkakirjeitä lehtiin, kirjoittaa
pienen kasvitieteelisen tutkielman ja samoilee elämänhaluisena
ja nälkäisenä pääkaupungin katuja. Nuoruuden rakastettu on tällä
välin mennyt kihloihin, mutta tavattuaan entisen ylioppilaansa
elpyy hänessä vanha rakkaus, kihlaus puretaan, toinen solmitaan, ja
ylpeä kapteenikin, joka on tullut synnintuntoon eräästä vanhasta
rikoksesta, suostuu nöyrtyneenä miehenä nuorten liittoon.
Tämä pieni rakkausaihe, johon tilanomistajakapteenin mukana tulee
eräitä traagillisiakin aineksia, on kerrottu vallattomalla,
nuorekkaalla lyyrillisyydellä. Esityksessä on väriä ja rytmiä, mutta
ei varmoja psykoloogisia ääriviivoja.
Toinen Aikion kirjoista on "_I Dyreskind, Fortaelling fra Finmarken_"
(Eläinten nahoissa, kertomus Ruijasta), siis se teos, joka tässä
tarjotaan käännöksenä suomalaiselle lukijakunnalle. Siinä esiintyy
Aikio Lapin verrattomana kuvaajana. Niin läheltä ja samalla
niin tietoisella taiteella ei kukaan ole vielä Lapin aiheita
käsitellyt. Asiantuntemuksella ja hartaudella, jonka kirjailijan
heimolaissuhde kuvattavaansa tekee ymmärrettäväksi, esittää Aikio
Ruijan lappalaisten ja suomalaisten alkuperäisiä elämäntapoja, heidän
mystillis-fatalistista maailmankäsitystään, heidän hiljaista --
toivotonta -- taisteluaan lähestyvää sivistyshirviötä vastaan, joka
uhkaa perikadolla heidän vuosisataisia, isästä poikaan perittyjä
tottumuksiaan, lakejaan ja laitoksiaan. Kirjan päähenkilö Biettar
Oula on selvästi hahmoteltu, voimakas ja karutekoinen luonne, joka
kaikkine heikkouksineen -- suurentelevassa, hiukan teatterimaisessa
uhkamielisyydessään sekä avuttomassa pelossaan ja hädässään --
piirtyy elävänä lukijan mielikuvitukseen.
"I Dyreskind"-teoksen jälkeen, joka ilmestyi v. 1906, on Aikio
julkaissut kaksi romaania, "_Ginunga-Gap_" (Hornan kita) ja
"_Hebraeerens Søn_" (Hebrealaispoika).
Edellisen sankari on Helgolannissa syntyi nyt, hylkeenpyytäjälaivasta
karannut seikkailija, joka osuu joutumaan Norjan pohjoisrannikolle.
Tämä elämänhaluinen kulkuriluonne, joka komealla ulkomuodollaan
ja rohkealla käytöksellään voittaa kaikkien sydämet, joutuu
paikkakunnalla ensin lemmensuhteihin ja sitten naimisiin sekä jää
sinne kalastajana asumaan, mutta hänen kaipuunsa vetää suureen
maailmaan ja hänen toimihalunsa etsii merkitseviä tehtäviä. Hänestä
tulee valtiollinen agitaattori, jonka seudun kalastajat jo asettavat
ehdokkaaksi suurkäräjille. Tämän kehityksen rinnalla avosydämisestä
luonnonlapsesta katkerasanaiseksi kansankiihottajaksi esitetään
teoksessa hento, lyyrillinen rakkaussuhde.
"Hebraeerens Søn" on taiteilija-romaani. Sen päähenkilö on
juutalaissyntyinen kuvanveistäjä, joka, elettyään lapsuutensa kaukana
pohjolassa köyhän talonpojan ja hänen vaimonsa kasvattina, lähtee
maailmalle, kokee siellä menestystä ja vastoinkäymistä, taistelee
ankaran sisällisen taistelun taiteellisen kutsumuksensa ja maailman
tuomion välillä, palaa käymäseltään entisille lapsuuden seuduille,
jättää ne taas ja lähtee etsimään heimonsa juuria Puolaan, mistä
tietää isänsä suvun polveutuvan, tutustuu siellä juutalaistyttöön,
jonka rakkaudessa hän löytää sovinnon ja onnen. -- Tämä romaani on
psykoloogisessa suhteessa Aikion herkin ja välähtelevin teos. Sen
sielukuvauksissa on joskus -- varsinkin silloin kun tekijä esittää
päähenkilönsä, juutalaisen, avutonta yksinäisyyttä europpalaisessa
taiteilijamaailmassa -- unissakulkijan omituista tarkkanäköisyyttä
ja varmuutta. Ulkonaiselta rakenteeltaan on tämäkin romaani hiukan
löyhä, mutta se todistaa kuitenkin paremmin kuin Aikion muut teokset,
että tämä lappalainen kirjailija kykenee myöskin suorittamaan
tehtäviä vaativamman ja yhdistetymmän ihmiskuvauksen alalla.
Kun lähemmin tarkastaa Aikion kuvaamia henkilöitä, huomaa helposti,
että ne voi kaikki johtaa melkeinpä yhteen ainoaan perustyyppiin.
Kaikissa hänen sankareissaan on jotain alkuperäisen-avutonta,
kaaoksellista, heillä on veressä taipumus ihmisvihaan ja
raskasmielisyyteen, ja heidän intohimonsa, milloin ne herätetään,
ovat rajut ja ohjattomat. He ovat älykkäitä itsensä-erittelijöitä,
mutta eivät voi laskea suhteitaan ulkomaailmaan, joutuvat helposti
päähänpistojensa viskeltäviksi ja kuluttavat hukkaan rohkeutensa ja
suuren henkisen tarmonsa. Tätä miesluonnetta vastaa sille läheisesti
sukulainen naistyyppi: rakkautensa puolesta kaikki uhraava,
oikullisen intohimoinen ja lujatahtoinen.
Aikion teokset eivät yhtenäisinä kertomuksina muodosta lujaa,
elimellistä kokonaisuutta. Mutta niiden ihmiskuvausta kannattaa
aina eloisa, hermostunut, samalla kertaa älyllisesti viljelty ja
lyyrillisesti herkkä proosatyyli. Sitä seikkaa, että kirjailija
käyttää kieltä, jonka hän on verrattain myöhään omaksunut, saa tämä
tyyli varmaan kiittää monesta tehoisasta omituisuudestaan. Tuntuu
nim. toisinaan siltä -- kuten arvostelu kirjailijan kotimaassakin
on huomauttanut -- kuin olisi norjan kieliaines juuri sen kautta
ikäänkuin tuoreempana ja muovailulle alttiimpana Aikion käsissä. Että
näin voi olla asianlaita, merkitsee luonnollisesti sitä, että Aikio
on harvinainen tuottava kielitaiteilija.
Aikiossa on ensimäinen lappalaissyntyinen mies taistellut itselleen
taidekirjailijana huomatun aseman. Että se on -- satunnaisten
olosuhteiden takia -- tapahtunut norjan- eikä suomenkielellä, on
ollut tappioksi meidän kirjallisuudellemme, jossa tämä älykäs ja
mielikuvitusrikas karasjokelainen olisi ollut kunnioitettava, uusia
herätteitä antava voima.
Helsingissä, marraskuun 24:nä 1912.