Suurtupa Teivaan kuninkaantalossa. Perällä, keskellä, ulko-uksi.
Vasemmalle nousee pari, kolme porrasaskelta, johtaen nurkkalavalle,
josta vie uksi naisten huoneisiin. Oikeassa peräkulmassa jykevä
kiviuuni, jonka sivuilla rahit. Oikealla uksi kuninkaan huoneisiin ja
takalinkku-käytävään. Alinna partaan vieressä valtaistuin, pienellä
korokkeella. Vasemmalla, lavasta alaspäin, pöytä, jonka molemmin puolin
pitkät pankot. Alimpana räppänä. Seinillä kynttilä- tai soihtupitimiä
sekä ryijyjä, taljoja ja aseita.
Huoneessa on hämärä valo, joka tunkeutuu sisään ainoastaan räppänästä
ja peräuksesta. Soihdut eivät ole sytytetyt, mutta takassa kiiluu
hiilusta.
_Inku_ (pieni, käpristynyt lappa-eukko, istuu takkarahilla, kyynärpäät
polvilla ja nyrkit poskille puristettuina, puoliksi laulaen, puoliksi
sanellen, yksitoikkoisesti, mutta kiihtyen sisäisesti loppua kohti).
Maammon marjamaireheksi
kasvoi kaunis tytteröni,
kultakutrini korea.
Kuni päivyt longan alla
kodan paistoi orren alla
nurmikukkani norea.
Kuni laulu laajan heimon,
kuni onni suuren sulhon
iloitsi ikänsä nuoren.
(Katkerasti.)
Tuli kotka kourukynsi,
Hornanvuoren hirmuhaukka,
haaskalintujen kuningas.
Koppoi kaunon korjahansa,
ilon sorti, onnen murti,
raiskasi elämän nuoren.
(Vihlovasti.)
Siit' on mulla angemieli,
suru suuri, murhe musta,
siitä vihlova vihani.
(Kaameasti.)
Huudan yötä, huudan päivää:
kostan, kostan ainoiseni,
armahaiseni avitan!
(Hurjasti.)
Haaskahaukan, kiimakotkan
tapan tällä puukollani,
verivirtahan upotan!
_Kyrö_ (lyhyenläntä, tanakka, vaaniva- ja ketteräliikkeinen, on tullut
ovelle Inkun loppulaulun aikana, syöksähtää Inkun viereen, kiihkeän
käskevästi, mutta hillitysti). Inku! Kielesi kytke! Miksi loiluat?
_Inku_ (hypähtää pelästyneenä syrjään, pistää salamannopeasti
esiinvetämänsä puukon poveensa, kääntymättä Kyröön). Otsolle loitsuni
viritin.
_Kyrö_. Muualla viritä! Täällä uhkasi ohenna! Sekapäinenkö olet?
_Inku_ (kääntyy hitaasti, peläten katsoa, kuka tulija on, riemastuu).
Kyrö! Sinäkö, päällikkö?
_Kyrö_ (käskevästä). Hilly! Muista kuka olet — kuka minä — ja missä!
_Inku_. Kahden olemme. Anna riemuitsen!
_Kyrö_. En! — Et minua tunne! Muista!
_Inku_ (arasti). Enkö heimoani sinussa tuntisi?
_Kyrö_. Heimo tunne! Älä muuta!
_Inku_ (vieraasti, kovaäänisesti). Kuningastako etsit, lappa?
_Kyrö_. Kuningasta. (Vetäytyy ovelle).
_Inku_. Kuningas ei ole kotona. Eikö vallivartija sanonut?
_Kyrö_. Vartijoita en nähnyt. Ukset salvattavat ja selkosellaan.
_Inku_. Ja kota tyhjä — näetkös! Minä yksin. Suotta varot.
_Kyrö_ (katselee ympärilleen). Suottako? Missä väet?
_Inku_. Kesäaskareissa laaksossa — lahdella ja laitumella. Istu,
vieras! Tänne — orjarahille!
_Kyrö_ (pilkallisesti). Kuninkaanlinna vartijaton kuin lapan kota! Ei
edes koira haukkunut!
_Inku_. Vartijat kyllä näkevät tulokkaan. Eikö sinua?
_Kyrö_. Ei. Kiipesin vuorelle näreiköstä.
_Inku_. Puhallanko torvea ja ilmoitan tulosi?
_Kyrö_. Älä! (Menee istumaan takanrahille.) Tarinoidaan ensin! —
Erotatko äänet talossa? Kuuletko, kun joku tulee?
_Inku_ (katsoo oikeaan oveen). Kuulen, kun salpaan linkkusimen. Odota!
(Menee nopeasti oikealle.)
_Kyrö_ (katselee ympärilleen, liukuu äänettömästi ja ketterästi
vasemmalle ja katsoo ulos räppänästä joka suunnalle, palaten
paikalleen.)
_Inku_ (tulee oikealta). Linkku on salvattu!
_Kyrö_. Salakäytäväkö?
_Inku_. Niin! Kapea kuja — kuninkaan huoneen ohi — vie vallin alatse
ryteikköön. (Istuu.)
_Kyrö_. Entä tuo — avanalan uksi?
_Inku_. Kuningattaren huoneisiin — ja sieltä aulaan. Kuulen, jos hiiri
hipuisi. Ypöyksin istuin — mieleni valloilleen valahti — sinä vain
kuulit —
_Kyrö_. Hyvä! — Missä on Teivas-isäntä?
_Inku_. Rihkaloissa käymässä on kuningas. Lie purjehtinut pohjoisille
merille.
_Kyrö_. Mistä tiedät?
_Inku_. Ulven linnaan lähti jo Kokemäeltä. Ei morsiantaan kotia tuonut.
Hopuin hyörivät päälliköt ja vallat. Soutumiehet ja minä jäimme
saattajiksi kuningattarelle. Mahlan aikana menivät — ei vielä palanneet.
_Kyrö_. Laajat ovat Lattomeret ja raumat soutajille. (Hymyilee
salaperäisesti.) Pohjatuuli on puhunut. Monta on lainetta Uron uomalle.
_Inku_. Jäljillä olet! Noin juuri nimesivät — Uron uoma. Mitä siellä?
_Kyrö_. On rihkanranta meille — veroton ja vapaa —
_Inku_. Keitä siellä —?
_Kyrö_. Rosomolaiset — merentakaiset —
_Inku_. Ai! Rosmot Urolla! Ulven juonta! Ulvea syyttivät. Taitaa vaino
kohdata Lapan heimoa. — Vieläkö ovat rahanne rantamilla?
_Kyrö_ (naurahtaa). Jo aikoja ulapoilla — ja vaihtonahkamme on saatu
kätköihin.
_Inku_. Entä rosmot?
_Kyrö_. Jättäneet tyhjille tulisijansa.
_Inku_ (painaa pään käsiin, heilautellen itseään). Vainon valkeat
syttyvät rosmojen tuhkasta. Niin ennen — niin aina! Meitä ryöstävät
pirkat monin verroin — meille kostavat.
_Kyrö_ (nousee). Tuo nähdään!
_Inku_ (nostaa päänsä). Kielsitkö salarihkaa rahoittamasta?
_Kyrö_. En!
_Inku_. Tiedät sitten — miten nähdään.
_Kyrö_ (kurkistaa perälle, tulee takaisin). Sinä olit etelässä —
mahtavan Halin heimon luona —?
_Inku_. Menin minne lähetit — Hahma-päällikön taloon. Orjaksi möit
minut Hahman tyttärelle. Pyynikkiä seurasin mieheläänsä. Olen tässä —
kuningattaren orja. Ymmärrystäsi ylistän! En ilman apuasi konsa olisi
päässyt haaskahaukan pesään. Kostoni on lähellä!
_Kyrö_. Yhtä kaukana kuin kuningas.
_Inku_. Minä odotan. Odotan vaikka toiseen mahlaan —.
_Kyrö_. Ole varova! Kiihko tärvää teon. Voit pilata kaiken.
_Inku_. Pilaan pirkan — kuni pirkka tyttäreni. Sinä pilatun pistit — et
pilaajaa! (Ottaa puukon povestaan.) Tällä terällä tärväsit tellervoisen
— rinnan kauniin rikki puhkoit — poven verihin punasit — ihanan Inarin
iskit —
_Kyrö_ (käskevästi). Vaiti! Elääkö olisi pitänyt?
_Inku_ (valitellen). Ei, ei! Ei elää mielipuoli — ajuton raukka.
_Kyrö_. Vaiti sitten, vaikertaja! Järkevämmäksi sinut luulin. Vienkö
pois sinut vikisemästä?
_Inku_ (pelästyen). Ei, ei! Anna olla äitirievun! Muistot herätit,
viritit — siitä hellyin, herkistelin. Olit impeni suuri sulho, emon
ehtoon elvyttäjä! (Pistää puukon poveensa.) Taas olen viisas, varova!
_Kyrö_ (istuu). Ole! — En suotta sinua Hahmalle halunnut. Tiesin
Pyynikin koituvan kuningattareksi. Pääsit tänne — minne päästä piti.
Hahman tytärtä seurasit miehelään.
_Inku_. Oikein!
_Kyrö_. Aivan niin! Oikein! Mutta kostosi on pikku seikka, sirpale
suuressa sumassa.
_Inku_. Kuningasko, Teivasko? Lohkare, kukkula, vuori! Sirpaleenko
silloin sivuhun työnnän —?
_Kyrö_. Tietä teet, kun vuoren siirrät. Myönnän. Mutta suuremmat työt
nyt ovat tekeillä.
_Inku_ (hämmästyen). Suuremmat?
_Kyrö_ (kuiskaa). Pirkkojen pirsta on edessä.
_Inku_. Pirkkojenko? Sotijalojen, valtiaitten, ruhtinaitten,
kuninkaitten — kaikkienko? Pirkkalaistenko pirujen?
_Kyrö_. Niiden — kaikkien!
_Inku_. Hyh! Lattomeren lärpätystä! — En Ulven ulua usko!
_Kyrö_. Kuuntele sitten kohua korven!
_Inku_ (säikähtäen). Mekö? Me? Sotateille Pirkkalassa! (Naurahtaa
katkerasti.) Poronlehmän-, lammassarvin vasten voimaa ja väkeä — vasten
rautaa, terästä! Kerran tehtiin koitos — muistan kerrotuksi. Se taruksi
taittui keihässeiniin — nuolipilviin pirstaleiksi. — Älä, päällikkö!
Älä tuhoa heimoamme!
_Kyrö_ (hymähtää ylpeästi). Tuhon eteen teljen teemme — emme vainolle
veräjää!
_Inku_. Miten? Miten?
_Kyrö_. Jo on karjamme karkotettu pohjaan päin — jo kodat korjattu —
jäljet vain jätetty —
_Inku_ (ahdistuneesti). Älä, älä! Takaa ajavat — tappavat, teurastavat —
_Kyrö_. Eivät aja — eivät tapa —
_Inku_ (vapisten). Mikä estää?
_Kyrö_ (kuiskaten). Pohjankangas palamaan pannaan — pohjan puhurin
pauhatessa.
_Inku_. Palo sammuu — kulo hiiltyy —
_Kyrö_. Toinen alkaa —
_Inku_. Mikä, mikä?
_Kyrö_. Jo Hali haukkuu! Etkö ääntä kuullut Hahmalassa?
_Inku_. Ei Halin haukku pirkkaa pidätä!
_Kyrö_ (kuin itsekseen haaveillen). Suuri on aika! Kohta paistaa lapan
päivät!
_Inku_ (lyö kädet rintoihinsa). Osmo onnehen osoita! — Haasta halki,
puhu puhki, älä kulje kuurusilla!
_Kyrö_. Tarkkaa! Halin heimon mahtavin päällikkö oli vanha Hahma. Sen
tiesi Teivas. Siksi heimositeet solmieli — teki Pyynikin Pirkkalan
kuningattareksi — koko Halikon allensa alisti.
_Inku_. Yhä sukesi suuremmaksi! Sekö lohtu lappa-heimon?
_Kyrö_. Maltu! Sata valtamiestä on Halikossa. Ne pirkoille kaunaa
kantavat — hävittää tahtovat pirkka-vallan — eivät kuningasta kumarra.
Hahma yksin mesimieltä kantoi, säilytti kylmän sovun. Nyt se rikkui,
repesi, ratkesi — Hali muutti hahmoansa.
_Inku_. Miksi?
_Kyrö_. Hahma kuoli — järveen hukkui metsätiellä. (Nousee.) Nyt nousee
Halikon väki — tenän tekee, sovun sortaa, kaataa pirkan kuninkuuden,
riistää heiltä rihkanvaihdon — ja me —
_Inku_ (nousee). Me?
_Kyrö_ (katsoo Inkua). Sinä — työsi tiedät — Pedolta pään muserrat.
Mutta muista — älä sohi sattumalta. Vaani, varro! Iske kuin ilvestä
ikinä! — Pakene sitten! Kosken niskasta ruuhen löydät, samoat
ylävesille, soudat Sipsin niemen päähän.
_Inku_. Entä te?
_Kyrö_. Väki, karja taivaltavat. Minä Sipsillä odotan. Mutta — varo,
Inku, salmen suuta — niskan nielu on väkevä. Kierrä, kaarra!
_Inku_. Minua pelottaa. Pahasti sykkää sydänalani. Äsken tuuma niin
sees ja selvä — nyt pyörryttää. Äsken teko oli mun ja vastuu mun. Nyt
heimon henki, onni, olo on yhteen iskuun kierrettynä.
_Kyrö_. Kahteen!
_Inku_. Mihin toiseen?
_Kyrö_. Jo tehtyyn, toimitettuun.
_Inku_. Ken sen teki? Maini! Missä?
_Kyrö_. Miksi?
_Inku_. Se lohdun toisi, tukea toisi. Sano, etten yksin seiso, kun on
kysy kansastani. Sano, jos tekoni turmaa tuo, niin kostoni kukistan,
sidon sisäisen sisuni.
_Kyrö_. Viihdy! Yhteen hiileen puhumme. Yhteinen on koitos kaikkialla —
yhteinen tekomme teho. Sinun on suurin suurimmista, vaikka pienempikin
on pätevä. Ajasta aikaan katsoo suuri Kohta, elon Valtias vakava. Jo
Teivas itse sitoi silmukkansa sun tyttäresi tuhossa. Nyt on jatko,
pääte. Alku oli jo ammoin alussa.
_Inku_. Onko työni lopun pääte vai alku.
_Kyrö_. Ei kumpikaan! Lopun tekevät Halin satakunta sankaria.
_Inku_. Entä alun?
_Kyrö_. Sen teki nuoli nopsa.
_Inku_. Hahmanko —?
_Kyrö_. Vaiti! Pieni järvi on Hahman hauta.
(Menee räppänän luo.)
_Inku_ (riemussa). Nyt luotan, tekoni tiedän. (Menee Kyrön jälessä.)
Suurin olet suuristamme — päälliköistämme parahin!
_Kyrö_ (kääntyy, käskevästi). Maltu, taltu! Viileä kuin aamun kaste ja
tyyni kuin illansuu! Muista! (Kurkistaa räppänästä, peräytyy sitten
Inkun viereen.) Tuoko Pyynikki — tuolla vallilla?
_Inku_. Kaiket päivät vallia kiertää. Auringon mukana istuu ja kulkee.
_Kyrö_. Teivastako vartoo?
_Inku_ (hymähtää). Allapäin morsian kuninkaan rinnalla rantaan astui —
itkien tuhdolle tupertui. Täällä viitisen päivää vetisteli — vihdoin
lauhtui.
_Kyrö_. Mistä?
_Inku_. Kävi vieras talossa. Viihdytteli. — Tai — ei vieras. Oma oli —
kuninkaan poika.
_Kyrö_. Lemma?
_Inku_. Niin. Taanperän valtias nuori.
_Kyrö_ (ajatuksissaan). Ennen Halia ajattelin turvaa Lemmasta.
Hän ei tule isäänsä. Ei veronkannoissa vikurra. On lauha, lempeä,
sävyisä, suora. (Pyyhkii otsaansa.) Mutta pirkka kuin pirkka —
vaikka paroistakin parahin. Ei kuulu meille hyvyytensä, pahuutensa —
pituutensa tunnemme. (Inkulle.) Lemmastako kuningatar lauhtui?
_Inku_. Ilakaksikin ilostui. — Nyt umpena unelmoi, tajutonna tuijottavi.
_Kyrö_ (menee katsomaan räppänästä). Nyt on poissa paikaltansa. Tuleeko
tänne?
_Inku_ (juoksee perälle). Tulee, tulee! — Joudu, juokse linkkusesta!
_Kyrö_. Suotta! (Siirtyy uksen pieleen.) Lain on turva veron tuojan —
_Pyynikki_ (tulee hitaasti, surun ilme kasvoilla, pysähtyy ukselle
avonaisin silmin, näkemättä mitään [kirkkaasta valosta tulleena
hämärään tupaan] kääntyy mennäkseen omaa huonettaan kohti).
_Kyrö_ (kädet rinnoilla, kumartaa alamaisesti). Tervehdin sinua,
kuningatar! (Pyynikki pysähtyy äkkiä, kääntyy Kyröön, katsoen
tarkasti.) Olen Kyrö — verontuoja lappa. (Pyynikki kääntyy Kyröstä
kuin pettyneenä, tulee hiljaa alas pysähtyen pöydän päähän.) Kuninkaan
käskystä tulin. Kuningas haluaa vaihtaa verorahojen tuontipaikkaa.
Tulin tiedustamaan. (Pyynikki istuutuu pankon päähän.) Kuningas ei ole
kotona, kertoi orja. Menen väenpirttiin ja odotan.
_Pyynikki_ (hiljaisesti). Inku! Veromiehelle vieraanvara! Tervetullut
taloon, lappa! Odota kuningasta! Hyvästi!
_Kyrö_. Kiitän sinua, Halin helmi — Pyynikki, pyhä emäntä! (Kumartaa ja
menee.)
_Inku_ (juoksee Kyrön perässä aulaan). Piiat tänne! Pirttiin pidot
laittakaa — tullehelle tuliaiset. (Ulkona.) Kuulit käskyn, aittapiika.
Huolla, hoida, vaalittele! (Tulee takaisin lähelle Pyynikkiä.) Olenko
vai menenkö?
_Pyynikki_. Tee kuin mielit!
_Inku_. Anna tahtosi tajuan. Mielin olla mieliksesi. Jo Halimalla
sinuun kiinnyin.
_Pyynikki_. Istu! Ole!
_Inku_. Tähänkö istun permannolle?
_Pyynikki_. Tuonne räppänän alle, jos haluat.
_Inku_. Vuota! Teen kuin ennen Hahmalassa. (Menee uunirahille ja ottaa
sieltä rihmakerän, sitten pankolle räppänän alle.) Näin. Minä solmin
rihmojani — sinä istut ja tarinoit. Muistatko?
_Pyynikki_. Tämä ei ole Hahman tupa.
_Inku_. Ei. Kuninkaan kartano korea.
_Pyynikki_. Kylmä, kolkko, kolea! — Isäni kodissa uljaammat oli ukset,
paljon laajemmat lakeiset, kurkihirsi korkeampi, takanliesi lämpimämpi.
Siellä olin, siellä elin — täällä kuihdun, kuivetun, kuolen.
_Inku_. Säälin olosi onnettuutta.
_Pyynikki_ (katkerasti). Lappa pirkkaa säälimässä! En usko sinua.
_Inku_. Halimalla uskoit. Pidit minusta. Opin rakastamaan sinua.
_Pyynikki_. En ollut silloin pirkkojen ystävä.
_Inku_. Oletko nyt?
_Pyynikki_ (kiivaasti). En! (Väsähtäneesti.) Tai — en tiedä. Mutta sinä
vihaat Pirkkalaa — sen tiedän.
_Inku_ (kuiskaa pelokkaana). Älä puhu siitä kuninkaan talossa! Turman
tuotat minulle.
_Pyynikki_. En halua. Olit ystäväni Hahmalassa.
_Inku_. Vieläkin olen.
_Pyynikki_. Miksi?
_Inku_. Tunnen surun.
_Pyynikki_. Et minun.
_Inku_. En — jos kiellät.
_Pyynikki_. Älä suutu minuun! Olen ärtynyt, äreä. (Nousee, kävelee.)
Ellen sinulle saa olla, mikä olen, niin sitten —. (Pysähtyy.) Oh! Henki
salpautuu! Ei ole ilmaa tässä talossa — ei ilmaa, ei valoa!
_Inku_. Et ole täällä lemmen lely — olet kaupan kalu kuten minäkin.
_Pyynikki_. Sinä! Vapaa on orja, mutta minä, minä —. (Pusertaa nyrkit
ohimoilleen ja kävelee kiivaasti.)
_Inku_. Rauhoitu! Kuningatar ole!
_Pyynikki_ (pysähtyy, rajusti). Se olen — siksi juuri! Siksi! (Istuutuu
entiselle paikalleen.) Mitä teen, kun kuningas tulee? Mitä? Sitä alati
aivoittelen — yöt mietin, päivät päästään — houruksi kohta hupenen.
(Painaa pään käsiinsä.)
_Inku_. Niin on joskus naisen osa.
_Pyynikki_ (naurahtaa kolkosti). Mistä tiedät?
_Inku_ (surullisen yksinkertaisesti). Olen nähnyt — tuta saanut.
_Pyynikki_ (nostaa päänsä, katsoo hitaasti Inkuun). Sydämeeni koskit,
Inku! Äänesi lämmitti minua. — Kerro, mitä tuta sait! Apea mieleni
aseta!
_Inku_. Se on vain tarina lapan laitumilta.
_Pyynikki_. Siitä ehkä neuvo syntyy, lohtu. Kerro!
_Inku_. Kerran kuusiniemekkeellä kasvoi kaunis päiväperho, maammon
silmä, lemmenkukka. Yleni impi morsioksi, suuren sulhasen suloksi. Sai
tuo kerran rihkalahan kera emon, kera sulhon. Siellä immen näki haukka,
vuoren kotka kiilusilmä. Iski impeen, korjan koppoi — vei, katosi. —
Kerran sitten kevät-ilta näki naisen hourupäisen kotiniemelle tulevan.
Tuvan tunsi, leikki lasta — outoja muut olivat.
Emo itki, sulho suri — huusi, vaikersi, valitti. Hullun hahmo
kasvoillansa nauroi nainen — leikki lasta — taikka huhtoi hurjapäisnä,
tiedotonna, taidotonna. Kieli ei kestä, sana ei synny kertomahan
kaameutta — kauheutta raiskatun poloisen. Ei kestänyt emo kurja, ei
jaksanut sureva sulho kauvemmin tätä kohua. Surmaniskun sulho antoi —
morsionsa hautaan kantoi — emo laahusti perässä. — Haudan yllä illoin
nurmenkukat nuokkuu, aamuin päivän perhot liitää, kastehelmet kiiluu,
kiiltää. (Istuu liikkumattomana, pää painuneena.)
_Pyynikki_ (hetken äänettömyyden jälkeen, syöksähtää polvilleen Inkun
jalkoihin, painaen päänsä hänen helmaansa). Nyt lähenit sydänverihin.
Olet suuren surun kuva, olet emoni, äitini, omani. Paina pääni
povellesi! Hiven Pyynikkiäkin rakasta! Ei emon kyynel itke mua — ei
sure sulho suuri — ei ketään mulla — ei ketään. Sinä pieni orjavaimo
olet suuri, hyvä, helliväinen — anna tilaa sydämeesi — lemmi vierasta
poloa! Ota koito murheen lapsi omaksesi, orvoksesi, suuren surusi
lisäksi!
_Inku_ (silittää Pyynikin päätä). Mitä sulle antaisinkaan, minä kitka
rikkaruoho, maahan tallattu kanerva?
_Pyynikki_. Multa puuttuu kaikki, kaikki!
_Inku_ (manaa yksitoikkoisesti). Suistu suru, murene mure maan valion
sydämen alta, kaunotukkani laelta. Anna ilon läikehtiä, päivän lailla
lainehtia omenaiseni osaksi.
_Pyynikki_. Lämpö virtaa sormistasi —! Tunnen, rakastat minua. — Olit
tuon päiväperhon emo armas.. Olitko?
_Inku_. Olin.
_Pyynikki_. Kuka oli haukka, hornan lintu?
_Inku_ (sormet käyristyvät). Älä multa kyytä kysy!
_Pyynikki_ (vetäytyy säikähtäen erilleen). Ai! Inku, Inku! Sormet sulla
käyristyvät — miksi — miksi?
_Inku_ (pyyhkii otsaansa). Vanha olen, vanha! Kopelot ovat kourani
kutreillesi! Kuningatar, nouse!
_Pyynikki_. Nousen, jos pidät minusta.
_Inku_. Pidän, pidän liiaksikin. Kuningas, luulen, suuttuu siitä.
_Pyynikki_ (hypähtää ylös). Kuningas!
_Inku_. Älä säiky! Ei sanota!
_Pyynikki_. Hetken onnesta unta näin. Emon helmassa lepäsin. (Istuutuu
entiselle paikalleen.) Taas on elo, ennallansa! Tuska nousee, päätä
polttaa. Auta minua, Inku!
_Inku_ (nousee). Mitä taidoton tekisin? — Vihaatko niin kuningasta?
_Pyynikki_ (purkautuen). Vihaan! Vihaan' Vihaan!
_Inku_. Niin et vihannut Hahmalassa?
_Pyynikki_. En.
_Inku_. Mikä sitten vihan nosti? Kuninkaanko poissaolo?
_Pyynikki_ (masentuu). Oi, en tiedä. Et ymmärrä minua.
_Inku_. Viha ei ilman syytä synny.
_Pyynikki_. Tunne sinä synnyt syvät! (Hypähtää ylös.) Minä tunnen
vain tilani. (Kävelee hurjana.) Täällä on kuin Manalassa — ilman,
ilmaa ja valoa! Korpiloukko, metsäpirtti! Kuningaslinna! Ha, ha, ha!
Ei ainoakaan vieras tänne tietä löydä. Kirottu lie tää pirkan pesä,
kirottu! (Pysähtyy takan eteen.) Ikuinen liidusta hiipuu — ikäväänsä
kuolee, sammuu. Tuhkan alle tuli hiipii. Tuhkaa, tuhkaa, kaiken päällä.
_Inku_ (katsoo syrjästä). Kunpa sattuisi edes Taanperän valtias
erätielle —
_Pyynikki_. Kuka?
_Inku_. Lemma.
_Pyynikki_ (kääntyy vilkkaasti). Lemma? Tännekö? Milloin?
_Inku_. En tiedä tuleeko. Jos sattuisi? Haluaisitko?
_Pyynikki_ (iloisesti). Oi, kyllä, kyllä!
_Inku_. Lähettäisimmekö viestin pyyntöä viemään?
_Pyynikki_ (riemussa). Lähetä! Oi, lähetä heti! (Masentuu.) Ei, ei!
Älä! Ei se käy! (Istuutuu pankolle.)
_Inku_. Mikä estää kuninkaan poikaa tulemasta isänsä taloon?
_Pyynikki_. Ei kukaan estä, jos tulee. Mutta ellei kutsusta tule, niin —
_Inku_. Parempi lie, kun pysyy poissa. Kun viimeksi kävi, niin
synkistyit.
_Pyynikki_. Kirkastuin!
_Inku_. Ensin päivänä paistoit — sitten yönä yrmöttelit.
_Pyynikki_. Älä yöstä ja Lemmasta laverra! Ei Lemman syytä ollut
öiseen yrmyyn. (Haaveillen.) Kun Lemma astuu orren alle, kohta kohoo
kurkihirsi, mieli matala maasta nousee. Niin minunkin mieleni meltona
mesiä soutaa. Näitkö, kun kävi?
_Inku_. Näin. (Istuutuu.)
_Pyynikki_. Näit ehkä, vaikk'et nähnyt. — Mitä näit?
_Inku_. Lemma-urho lemminkäinen tupaan tuli tuulispäänä, suvituulena
suhisi. Nousi kohta uksen pielet, seinähirret siikemmäksi. Repes auki
räppänäiset, lakehiset laajentuivat. Päivä paistoi orren alla, heloitti
heleä kuuhut. — Kuni ilta immen mieli, parmaat lammen lainehilla,
läikkyi aatos, leikki tunto lemmen laineen laulaessa, lemminkäisen
leikkiessä.
_Pyynikki_ (haaveksien). Niin — niin! Mistä tiedät?
_Inku_. Tunnen tarinan vanhan.
_Pyynikki_. Kunpa kuolla satuun saisi — kunpa kuolla ja kadota!
_Inku_. Satusi kätke! Terästy! Elo karu on kuljettava!
_Pyynikki_. En kulje eloa tätä! Nyt tilani tiedät — neuvo anna!
_Inku_. Annoin jo. Olet Teivaan emäntä.
_Pyynikki_ (nousee kiivaasti). En! Ennen palan, uppoan, kuristun.
_Inku_. Kuolla tahdot? Entä Teivas?
_Pyynikki_. Teivas? Mitä?
_Inku_. Jos hän kuolisi — eläisitkö?
_Pyynikki_ (pyyhkii otsaansa, kooten ajatuksiaan). Teivas — kuningas?
_Kyrö_ (tulee nopeasti perältä). Kuningatar!
_Pyynikki_. Ken siellä? (Kääntyy päin.) Lappa! Mitä haet? Kuuntelitko?
_Kyrö_. En. Valli-ukselta juoksujalkaa —
_Pyynikki_. Mitä siellä? (Pelästyen.) Kuningasko?
_Kyrö_. Ei! Taanperän valtias etsii kuningasta. Kuuli ettei tapaa.
Pyörtää aikoo.
_Pyynikki_ (ihastuu). Lemma! (Kyrölle.) Juokse, joudu! Tänne tuo! —
Joutuisammin! (Syöksyy syliksi Inkuun.) Kuuletko, Inku, kuuletko?
(Kyrölle.) No, mies! Mene! Lennä!
_Inku_ (Kyrölle). Tee tervehdys kuningatareltaa — sovita sanat —!
_Pyynikki_. Niin — niin! Pane parret sanoihisi — kun vain juokset,
joudut!
_Kyrö_. Kyllä käskysi käsitän. (Kumartaa ja menee.)
_Pyynikki_. Täällä jo hämärä hälvenee! Huomaatko, Inku?
_Inku_. Lonka poistui päivän tieltä. Huomaan, että räppänä räkittää.
_Pyynikki_. Olet herttainen, viisas, vanha! (Nauraa.) Kaikki ymmärrät!
Löysit valonkin räppänästä. Kaikki löydät —. (Pelästyy.) Unohdatko
myöskin kaikki?
_Inku_. Minkä sitten?
_Pyynikki_. Kuninkaalle jos kerrot —
_Inku_ (synkistyy). Kuninkaalle!?
_Pyynikki_ (tuskassa). Niin — jos kerrot — surman saamme molemmat.
_Inku_. Usko, etten kerro!
_Pyynikki_. Henkeni on käsissäsi — petätkö —?
_Inku_ (kolkosti naurahtaen). Pettäisinkö jonkun kuninkaalle —
hornanhaukalle, haaskalinnulle —
_Pyynikki_. Teivasko?
_Inku_ (kiihkeästi). Vaiti, vaiti!
_Pyynikki_ (menee Inkun luo). Nyt sinuun uskon — en valoja vaadi.
_Inku_ (hiljaisesti). Utua on uskot, vaahtoa valat — satua elämä
kaikki. Teot yksin tosia.
_Pyynikki_. En ymmärrä sinua —
_Inku_ (hymyilee). Elä satusi! Tekoja karta, uneksi! Minä valvon,
vaanittelen. (Aikoo mennä.)
_Pyynikki_. Niin — mene, katso — tuleeko — ellei tulekaan — (Vaipuu
istumaan.)
_Inku_ (kääntyy, hymyilee). Tulee, tulee — liiaksikin! Kärtty olet!
Pidäty, hilly! Muista missä olet ja mikä, ken!
_Pyynikki_ (kuuntelee). Kuuletko? (Hiljaisessa riemussa.) Kuuletko —
askeleita!
_Lemma_ (tulee, puettuna vihreään mekkoon, pysähtyy uksiaukolla). Hyvät
päivät kuninkaan taloon! Elo ehompi eläjille!
_Pyynikki_ (kääntyy). Ole terve tultuasi, valtias! (Poistuu pöydän
luota.) Istu kuin kotisi orren alla! Peräpankolle paneu! (Inkulle.)
Olutta, mahlaa, simaa kanna! (Inku menee. Ilakoiden.) Miten löysit
ihmisten ilmoille, kun eksyit?
_Lemma_. Eksyinkö?
_Pyynikki_. Tottapa toki! Et kai muuten olisi Siuraa sivunnut. Mikä
vahinko sinut toi? Sano!
_Lemma_ (katselee Pyynikkiä hymyillen, menee sitten hänen luokseen).
Anna kun kättelen sinua!
_Pyynikki_ (panee kädet selän taa). En! Et ehdoin tahdoin talohon
tullut.
_Lemma_. Enkö?
_Pyynikki_. Et! Pyörtää aioit!
_Lemma_. En olisi pyörtää voinut, ellen olisi tullut.
_Pyynikki_. Harhassa kuljit.
_Lemma_. Tieten tulin. Nokian pajalta suorinta polkua.
_Pyynikki_. Kuningasta tapaamaan.
_Lemma_. Tiesin kuninkaan purjehtivan raumoilla.
_Pyynikki_. Miksi sitten tulit?
_Lemma_. Anna kätesi, niin sanon!
_Pyynikki_. En anna! Jaarit joutavia!
_Lemma_. Etkö? (Aikoo ottaa väkisin Pyynikin käden.)
_Pyynikki_ (peräytyy). Älä, Lemma! Älä! Eksyt uudelleen! (Hyppää
hädissään kuninkaan korokkeelle.) Lopeta, Lemma! Lopeta! Turvassa olen.
Seison pirkkojen valtaistuimella.
_Lemma_. Nousen rinnallesi valtaistuimelle, tai tempaan sinut alas.
_Pyynikki_. Kuningatar olen.
_Lemma_ (kiihkeästi). Olet enemmän — olet Pyynikki! (Ottaa Pyynikin
syliinsä ja nostaa alas.) Olet vereni vyöryttäjä! Lemman Pyynikki pyhä!
(Suutelee tulisesti Pyynikkiä.) Sinun tähtesi tulin. Varta vasten
sinun! (Suutelee uudelleen.)
_Pyynikki_. Hirviö! Peto! (Hurmaantuneena.) Minunko tähteni, Lemma?
Sinä! Sankari! Satu! (Katsoo Lemmaa silmiin.) Sinä, sinä, sinä!
(Pusertaa hurjasti Lemmaa kaulasta.)
_Lemma_. Sinä poltat, poltat, poltat minut poroksi!
_Pyynikki_. Vie minut! Piilota minut! Hukuta erälle, salolle, suolle!
Elän sulle, olen sulle. Vapauta Teivaasta! Pelasta kuninkaasta!
_Lemma_ (malttaa mielensä). Kuninkaasta! — Hilly! Taltu! Unohdin kuka
olet — kuka minä.
_Pyynikki_ (irtautuu rajusti). Niinkö vai? (Nauraa pilkallisesti.)
Ensin tietesi järveen hyppäät — sitten kastumistasi kummastelet. — Olet
oiva pirkkavaltias, kuninkaan poika!
_Lemma_. Siinäpä se — paha!
_Pyynikki_. Siinäkö?
_Lemma_ (menee peräpankolle). Ei! Ellet olisi kuninkaan emäntä.
_Inku_ (tulee, kantaen juomasarvea). Tässä simaa — merentakaista,
vaahtopäistä.
_Pyynikki_ (tempaa sarven). Juon onneksesi, pirkan poika! — Kasva
suureksi sankariksi! (Juo.)
_Lemma_ (hypähtää ylös suuttuneena, mutta naurahtaa sitten, ottaessaan
haarikan Pyynikiltä.) Talon onneksi —
_Pyynikki_. Älä! — Älä valhein onnea manaa!
_Inku_ (pyytäen). Kuningatar-kulta! Vieraan vapaus!
_Pyynikki_ (kylmästi). No, niin! Valhettele sitten, valtias!
_Lemma_ (hymyilee). Saaren valion, maan kuulun, pyhäisen Pyynikin
onneksi juon. (Juo, laskee haarikan pöydälle ja istuutuu. — Ulkoa
kuuluu vähäistä melua.)
_Pyynikki_. Mikä häly?
_Inku_. Orjat sulkevat valli-uksen.
_Pyynikki_. Miksi?
_Inku_. Valkamasta tuli sana, että elää Tyhjäperä.
_Lemma_ (keskeyttää). Orjat olivat nähneet suvannon toisella puolen
haavistorannassa jonkun liikkuvan. Kyröllä on tarkka näkö — käskin
ottamaan selvän. (Inkulle.) Sano, kun palajaa! (Inku menee.)
_Pyynikki_ (istuutuu pankolle välinpitämättömänä ). Vihollinenko?
_Lemma_. Yhtähyvin omia erämiehiä.
_Pyynikki_ (painaa pään käsiin). Niin kai! Ei edes vainosta onnen
toivoa.
_Lemma_. Mikä on mielesi?
_Pyynikki_. Kysy kytketyn mieltä! — Tahtoisin, että vihamies saartaisi
linnan, raunioiksi raastaisi, poroksi polttaisi!
_Lemma_. Toivo muuta — se ei täyty.
_Pyynikki_ (tulistuneesti). Miksi ei?
_Lemma_. Ei hevin nouse Siuran saarelle vainon mies.
_Pyynikki_. Saariko tämä?
_Lemma_ (ajattelee muuta). Saari suurten selkien sisällä, niemi
kymmenen kosken kesellä.
_Pyynikki_. Onpa turvattu pirkkojen pesä! (Nostaa päänsä, kylmästi.)
Kerro näistä!
_Lemma_ (ojentaa pyytävästi kätensä pöydän yli). Pyynikki! On muutakin
meillä —
_Pyynikki_ (tiukasti). Ei! — Järkeä puhu! Se jäykistää, jäätää,
viihdyttää —. (Kylmästi.) Tarina kertoo, että pirkat ennen Teljen
takana — Kokemäellä —
_Lemma_. Haastakaamme muusta!
_Pyynikki_. Sinun isoisäsi pakeni sieltä — Siura — niinhän —?
_Lemma_. Siura ei paennut — mutta Siura oli viisas. Teki kosket
teljikseen.
_Pyynikki_ (ivallisesti). Pelkuria usein mainitaan viisaaksi.
_Lemma_. Ärsytätkö?
_Pyynikki_ (äkkiä). Oletko koskaan rakastanut — (pitkään ja pistävästi)
rakastanut naista — paitsi äitiäsi?
_Lemma_ (hypähtää ylös). Sinä tiedät. Miksi utelet?
_Pyynikki_. Mitä minä tiedän?
_Lemma_ (tukahtuneesti). Kun mahlan-aikana kävin, lähdin — lupasin
iäksi mennä — en ehdoin tahdoin palaavani — paitsi —
_Pyynikki_. Paitsi?
_Lemma_ (kiivaasti). Tiedät sen. Jos tulen — rakastan sinua — ja —
(kävelee kiivaasti oikealle) — tässä olen.
_Pyynikki_ (katselee syrjäsilmällä Lemmaa, hymyilee). Rakastatko sinä —
ja olet onneton? — Nälkäinen katselee kannikasta — mutta ei syö.
_Lemma_ (kääntyy kiivaasti). Miksi en sinua ota — tiedät kyllä.
_Pyynikki_. Kyllä. Et rakasta minua.
_Lemma_ (syöksyy Pyynikin jalkoihin). Rakastan, rakastan. Tiedät, että
rakastan. En muutoin olisi tässä.
_Pyynikki_ (katsoo Lemmaa silmiin, kiihkeästi). Miksi et sitten ota
minua — voimakkaamman on oikeus?
_Lemma_. Voimakkaamman?
_Pyynikki_ (kuiskaa kiihkoisana). Juuri niin! Vie minut Taanperän
taloon — tai erämetsän havumajaan — tai maakuoppaan Taanperän harjulle
— minne tahansa — saat minut kokonaan, kokonaan —! Ole uljas ja rohkea!
Uskaliaampi kuin kukaan! Voimakkain kaikista!
_Lemma_ (irtautuu). Voimakkain? (Nousee.) Yksi ainoa on voimakkain.
_Pyynikki_. Kuka?
_Lemma_. Kuningas.
_Pyynikki_ (nousee). Sinä olet hänen poikansa. Voita hänet. Kukista!
Anasta tuo mitätön istuin — tai pakene onnen erämaihin — virtojen taa,
kauas tuntureille!
_Lemma_. Et tunne kuningasta!
_Pyynikki_. En. — Onko hän niin voittamaton? — Vaadi kalpasille!
_Lemma_ (hymähtää). Ei kukaan voi seistä hänen kalpansa tiellä.
_Pyynikki_. Nosta sotaan pirkat! Tee kapina!
_Lemma_ (katkerasti). Pirkat nostaa vain kuningas. Ilman häntä hajoo
pirkkojen valta. Teivas on tämän saaren juma, suuri Kohta.
_Pyynikki_ (kiivaasti). Mutta sinä! Ole sinä hänen poikansa!
_Lemma_ (raskaasti, kääntyy pois). Sepä pahinta, se!
_Pyynikki_ (menee peräpankon lähelle, ivallisesti). Viisaan Siuran
pojasta tuli sankari. Pelkurin Siuran pojanpojasta tuli raukka.
_Lemma_ (lämpimästi). Älä lisää tuskiani!
_Pyynikki_ (istuutuu peräpankolle, ivan sävyllä, yrittäen ärsyttää).
Vahinko, etten kuningasta ehtinyt tuntemaan. Juuri sellainen sankari on
naisen lemmen arvoinen. En suotta pelännyt häntä — ei suotta sydämeni
vapissut hänen läheisyydessään — ei suotta henki salpautunut, kun
käteen tarttui — ei suotta — nähdäänpä pian —
_Lemma_ (hyökkää raivossa pöydän luo). Lorua! Lörpötystä! En sinua
muille anna!
_Pyynikki_. Anna? Voimakkaimmalle taipuu naisen mieli.
_Lemma_. Minä olen kyllin voimakas ottamaan sinut — ainakin Siuran
kuohuihin mukaani.
_Pyynikki_ (hämmästyy). Kuolemaan? Ennen elettyä elämää? (Kuiskaa.)
Anna muitten kuolla! Elä sinä!
_Lemma_ (tuijottaa Pyynikkiin, lyyhistyy sitten pankolle, voihkien).
Pahaa pelkäsin, kun palasin.
_Pyynikki_ (halveksien). Uksi meillä on taloon tulla, uksi tulla, uksi
mennä.
_Lemma_ (nousee). Kova olet. Et ymmärrä minua.
_Pyynikki_ (syöksyy Lemman luo, lämpimästi). Ymmärrän kuolon tuskan
rinnassani. Enkö ymmärtäisi sinua! (Menee tuskaisena oikealle.) Mutta
mitä auttaa ajatus, joka ei tekohon pysty. (Pysähtyy äkkiä, kääntyy.)
Ajatus syntyi kuin salama.
_Lemma_. Mikä?
_Pyynikki_. Riennä Hahmalaan — keksi neuvo isoni kanssa!
_Lemma_ (pelästyy). Isosi?
_Pyynikki_ (ihmetellen). Niin — isoni! Pakosta lähetti minut Pirkkalaan
— ei mielisuosiosta — esti siten ilmisodan — mutta katui —
_Lemma_. Katuiko?
_Pyynikki_. Katui katkerasti.
_Lemma_. Etkö sitten tiedä?
_Pyynikki_. Mitä?
_Lemma_. Isosi on kuollut.
_Pyynikki_. Kuinka? Koska?
_Kyrö_ (tulee nopeasti). Käskystäsi tulen, valtias —
_Pyynikki_. Vaikene! — Kuinka kuoli isoni — koska?
_Lemma_. Äskettäin. Pieneen metsäjärveen hukkui erätiellä, kerrottiin.
_Pyynikki_ (lähenee valtaistuinta, johon nojaa). Murtuneenakin olit
tukeni ainoa. Kun taituit — olen yksin — yksin —
_Lemma_ (astuu nopeasti hänen luokseen, lämpimästi). Minäkin olen —
ennen minäkin taitun —
_Pyynikki_ (torjuen). Niin — niin! (Istuutuu valtaistuimelle.) On
helpompi olla yksin — yksin kannan tekojeni taakan. — Tiedätkö enemmän
tapahtumasta?
_Lemma_. En. (Kyrölle.) Kuulitko, lappa, Hahman kuolemasta? Tiedätkö
turman tarkemmasti?
_Kyrö_ (nolona, saamattomasti). En tiedä mitään.
_Lemma_ (kääntyy kiivaasti, tiuskaisee). No, mitä tiedät? Näitkö mitään
valkaman vastarannalla?
_Kyrö_. En ainutta elävää olentoa. Tyhjäperä on tyhjä. Susi lie tai
karhu juomassa käynyt — rannalla.
_Lemma_. Mene sitten! (Kyrö poistuu.)
_Pyynikki_. Nyt Pirkkalan ja Halikon sopu ratkesi. Tästä puhkee
ilmisota — ellei taivu teivaalaiset.
_Lemma_. Sota tulkoon, tuho ja turma! Siitä sun pelastan, vien,
ryöstän. (Syöksyy syleilemään Pyynikkiä.)
_Pyynikki_ (hämmästyy). Joko?
_Lemma_. Sen ainoan teen, minkä luontoni sallii. Sinut vien, vien, vien!
_Pyynikki_ (astuu alas). Milloin?
_Lemma_. Heti. Lähdemme Hahmalle hautajaisiin — ja sille tielle
pakenemme — katoamme.
_Pyynikki_ (riemussa). Olet kuitenkin unteni urho — Pyynikin satujen
sankari!
_Lemma_. Käsken heti venheet kuntoon, saattoseuran —
_Pyynikki_. Käske, käske! — Sinun olen — omasi! (Heittäytyy Lemmen
rinnoille.)
_Lemma_ (suutelee rajusti). Nyt riennä, joudu — (Torvi kuuluu.)
_Sotilas_ (tulee). Kuningas tulee!
_Inku_ (syöksyy sisään). Kuningas tulee — kuningas! Astui maihin
valkamassa!
_Pyynikki_ (parahtaa ja irtautuu). Kuningas!
_Lemma_. Kuningasko? Nyt?
_Inku_. Käy taloa kohti.
Väliverho.