Istuimme maalais-ystäväni kanssa eräänä päivänä kaikessa rauhassa minun
kamarissani. Tupakoimme, vaikenimme ja tarinoimme jälleen maailman
asioista. Silloin tuli luokseni eräs tuttava.
Hän tuli kuten tuttavat meillä täällä Helsingissä aina toistensa
luokse tulevat. Heti hänen silmistään näkyi, että hänellä oli jotakin
erityistä asiaa. Muuten on kaupunkimme niin pieni, että me tapaamme
täällä toisemme liiankin usein, kadulla, teattereissa, konserteissa,
juhlatiloissa ja — kapakoissa. Useimmiten kapakoissa.
Tämä oli erittäin hyvä tuttava, jonka suhteen ei tarvinnut kursailla.
Kysyinkin häneltä sentähden heti:
— No, mitä uutta?
Olin vakuutettu, että oli tapahtunut jotakin uutta, jotakin, josta hän
oli tuntenut tarpeen saada keskustella muiden kanssa muodostaakseen
oman mielipiteensä.
Se oli eräs sanomalehtikirjotus. Tuttavani väitti, että yleinen
mielipide tuomitsi sen mitä ankarimmin.
Maalais-ystäväni heristi korviaan:
— Mikä yleinen mielipide? Mitä te sillä tarkoitatte?
Tuttavani, joka ei tuntenut maalais-ystäväni radikaalista kantaa eikä
sitä salaista tulta, joka tuon kysymyksen alla piili, selitti aivan
luonnollisesti:
— Kaikki ihmiset, jotka olen tavannut. Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä,
että kirjottaja joko on tullut hulluksi taikka on kerrassaan puraissut
pään hävyltään. Onko kummempaa kuultu!
Tuttavani levittäysi selittelemään kysymyksessä olevan kirjotuksen
vaarallista ja tuhoa tuottavaa vaikutusta. Minä katsoin hymyillen
maalais-ystävääni. Keskustelu alkoi mielestäni kääntyä huvittavaksi.
Maalais-ystävä kuunteli loppuun saakka. Sitten kysyi hän aivan kuivasti:
— Niin ketäs te sitten olette tavannut?
Tuttavani katsoi häneen hiukan oudoksuen. Vieras, vasta esitetty mies,
joka nähtävästi tahtoi haastaa riitaa! Hän vastasi sentähden yli
olkainsa:
— Olenpahan vain eräitä sanomalehden toimittajia. He olivat kaikki sitä
mieltä, että —
Hän yritti jälleen käydä tekemään selkoa yleisestä mielipiteestään.
Mutta toinen keskeytti hänet tällä kertaa aivan alkuunsa:
— Vai niin. Sehän on hyvä se. Saamme siis varmaankin lukea heidän
vastalauseensa huomisissa lehdissä.
Nyt katsoi tuttavani aivan sääliväisesti häneen. Mies, nähtävästi vasta
maalta tullut, joka ei tuntenut suuren maailman oloja ja muotoja!
Voisihan tuolle kerran, koska joutilasta aikaa sattui olemaan, asian
parilla sanalla valaista.
— Tuskinpa, selitti hän mahtipontisesti, lehtiin tuskin asiasta tulee
mitään. Vaikeneminen on tällaisissa tapauksissa aina paras.
— Kuinka niin? Onko asia ehkä korkeasti valtiollista laatua?
— Eipä suinkaan. Tietysti siitä saisi kirjottaa. Mutta en luule, että
kenelläkään on erityistä halua siihen puuttua.
Nyt katsoin minäkin jo olevan syytä käydä tuttavaani auttamaan:
— Näetkös ystäväni, sanoin maalaisen puoleen kääntyen, meillä täällä
pääkaupungissa ei olla niin kärkkäitä painattamaan kaikkea, mitä
mieleen johtuu. Painattaminen tuo jo mukanaan eräänlaisen edesvastuun
ja sellainen on aina ikävää. On paljon hauskempi puhua ilman
edesvastuuta ja sillä on sitä paitsi sekin hyvä puoli, että siten ei
vihoita ystäviään. Sitä ei kukaan mielellään tee, erittäinkin kun
asia useimmissa tapauksissa on sitä laatua, että se ei liikuta niiden
sormenpäitäkään, jotka asiasta puhuvat. Kukapa sellaisen asian vuoksi
viitsisi tikkua ristiin panna?
Tuttavani oli aivan samaa mieltä kanssani. Hän nyykähytti päätään aivan
kuin vanhalle, ennaltaan tunnetulle jutulle, jota tuskin kehittynyt
mies enää viitsi kuunnella ja seivästi sitten silmänsä maalaisserkkuun.
Oliko tällä ehkä vieläkin jotakin väitettävää?
Maalaisserkku tunsi olevansa kahden tulen välissä. Hän sanoi kuitenkin
verrattain tyynesti:
-— Siinä tapauksessa ei voi olla mitään yleistä mielipidettäkään.
— Kuinka niin? kivahti tuttavani.
— Yleisestä mielipiteestä voidaan puhua ainoastaan silloin kuin asia
todellakin läheisesti koskee yleisöä. Merkityksettömistä asioista ei
muodosteta mitään mielipidettä.
— Tämä ei ole mikään merkityksetön asia.
— Hyvä. Siispä kuuluu kunkin velvolsuuteen tehdä mielipiteensä niin
yleiseksi kuin mahdollista. Pitäkää kokouksia, kirjottakaa, perustakaa
yhdistyksiä ja sanomalehtiä sen pohjalle! Vähin mitä voitte tehdä,
on ainakin se, että panette vastalauseenne jotakin julkisuudessa
esiintynyttä kantaa vastaan, jota ette hyväksy. Ellette sitä tee, ei
teillä myöskään ole oikeus yleisestä mielipiteestä puhua.
— Eikö oikeus —?
Tuttavani alkoi jo suuttua. Hän, joka jo kymmenen vuotta oli yleistä
mielipidettä oikealle ja vasemmalle edustanut, ollut kuin ilmapuntari,
joka aina merkitsi sateet ja kauniit ilmat, — hänellä ei muka olisi
oikeus puhua yleisestä mielipiteestä? Miks ei? Siksikö että hän ei
julkisuudessa esiintynyt eikä koskaan asettunut aktiivisesti minkään
asian puolelle? Koomillista!
Mutta toinen oli kerran päässyt alkuun ja jatkoi sammumattomalla
innolla.
— Ei yksinkertaisesti, sitä oikeutta ei teillä ole. Jos joku
yksityisesti jonkun asian lausuu, niin se myöskin voidaan yksityisellä
puheella kumota. Se voi silloin tulla yleiseksi mielipiteeksi siinä
seurassa ja siinä piirissä. Mutta jos joku julkisuudessa jotakin
lausuu, niin se voidaan vain kumota sillä mielipiteellä, joka
julkisuudessa lausutaan. Vaikeneminen, jos se on vapaaehtoista, on aina
myöntymistä. Joko on asia meille niin tärkeä, että me siitä tosiaankin
muodostamme mielipiteen, ja olemme valmiit toimimaan sen puolesta,
taikka se ei ole meille tärkeä, ja silloin pidämme me suumme kauniisti
kiinni. Kolmatta ei löydy.
— No, no – – – nyt ollaan ihmeissä! Eikö muka olisi kullakin oikeus
puhua, mistä asiasta tahtoo? Tekö sen kiellätte, te – – –
Näin että tuttavani aikoi käydä persoonallisuuksiin. Astuin sentähden
sovittavaisena väliin, otin juhlallisen muodon päälleni ja pidin
seuraavan pienen rauhoituspuheen, josta olen vielä tänä päivänäkin
ylpeä:
Rakkaat sanankuulijat! Te riitelette aivan turhaan. Tuttavani tässä
ei suinkaan tahdo sanoa, ettei hän olisi valmis toimimaan asioiden
puolesta, joita hän oikeina pitää. Tälläkin kertaa on hän vaivannut
itsensä minun luokseni, vain varta vasten ilmoittaakseen meille,
mitä yleinen mielipide asiasta arvelee. Olen varma siitä, että hän
vielä tämän päivän kuluessa ehtii tavata monta monituista ihmistä
ja ilmoittaa heille saman. Kun hän tänä iltana ravintolassa istuu,
on hän jo valmis yleisen mielipiteen nimessä huijaamaan kuoliaaksi
kenen tahansa, joka uskaltaa hiiskahtaakaan vastaan. Olisi aivan
väärin vaatia häneltä tällaisen päivätyön perästä vielä jotakin
pontevampaa toimintaa, — erittäinkin kun ei koko asia koske häneen.
Huomenna on hänellä jo uusi asia ja yleisöllä samoin, josta sen taas
täytyy muodostaa mielipiteensä. Siksi ei yleisö koskaan ehdikään
mitään toimimaan. Siitä täytyy yksityisten pitää huoli ja sen he
myös aina tekevätkin. Tämä on mielestäni ollut ystäväni maalaisenkin
mielipide. Hän menee mielestäni vaan liikanaisuuteen siinä, että hän
väittää suunsoittamisen olevan ulkopuolella julkista mielipidettä.
Niin harvapuheisessa maassa kuin meidän on jo itse suun avaaminen
sellaisenaan teko, joka ansaitsee tunnustusta. Julkinen keskustelu
sanomalehdissä on aste, jolle me pääsemme vasta pitkän, pitkän
kehitys-ajan jälkeen. Syleilkäät siis toisianne ja tunnustakaat, että
ajatte samaa asiaa, vaikka hiukan erilaisissa kehityskerroksissa. Olisi
surullista, jos puhuttu ja painettu sana niin vihamielisesti toisistaan
erkanisivat.
Mitään suurta sovintojuhlaa, jota olin tarkoittanut, ei tullut.
Kuitenkin näytti tuttavani hiukan leppyneeltä. Hän sanoi jokseenkin
kohteliaasti jäähyväisensä maalaiselle ja vei minut sitten eteiseen:
— Sinä et puhunut hullummin. Ylipäänsä ei minulla ole mitään sinua
vastaan, muuta kuin se, että sinä et oikein valitse seuraasi. Näkemiin,
ja koeta mitä pikimmin päästä ikävästä ystävästäsi. Se on myöskin
yleinen mielipide.
Lausui ja lähti. Mutta kun minä takaisin huoneeseni palasin, istui
maalaisserkku siellä synkkänä kuin ukkospilvi.
— Raukkamaisempaa puhetta kuin tuo äskeisesi en ole ikinä kuullut. Että
sinä viitsitkin! Sinun sijassasi olisin ajanut hänet heti ulos.
— Siinä olisit tehnyt hyvin tuhmasti. Sinä et tiedä, kuka hän on.
— Kuka? Eihän vain anarkisti taikka salainen kullankeksijä. Kumpiakin
on kohdeltava eräänlaisella arvonannolla.
— Eipä suinkaan. Mutta hän on yleinen mielipide. Sitä on myös
kohdeltava arvonannolla.
— Hän! Maalaisserkku sylkäisi sen sanoessaan. Eikö teillä siis mitään
parempaa ole?
Samassa huomasi hän olleensa tuhma. Hän vihelsi ja löi vihaisesti
näppiä. Myöskin kuulusti minusta kuin hän olisi itsekseen kironnut.
— No, mikä nyt?
— H—tti sentään! Unohdin taas, että olemme Helsingissä.
Seuraavana päivänä, kun me kadulla kävellessämme tapasimme mainitun
tuttavan, tervehti ystäväni häntä mitä suurimmalla kunnioituksella.
Kaikesta päättäen oli hän syvästi huolissaan äskeisestä erehdyksestä.