Kertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.
Voittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa
suurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään
pakoon Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti
sotalipun vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n
ranskalaisten vallasta. Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko
maan. Pääkaupunki vietti riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin
öisen _fata morgana'n_ [kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä
valoaalloissa suurien loistoisain palatsien varjot kohosivat mustaa
taivasta kohden, välkkyvien, tuhansien lamppujen muodostamien
liekkiviivojen reunustamina. Kaikki palatsit Manzanares'in rannoilla
kantoivat tulikirjaimissa sanan "_la libertad_" [vapaus] otsallaan, ja
itse syrjäisten kalastajamökkienkin asukkaat ottivat kykynsä mukaan
osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia kynttilöitä ikkunoihinsa ja
jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen) kokoonkutsumisesta.
Manzanares'in mustalla pinnalla sukeltaa esiin tulinen ihme: kaikin
puolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka
pyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas
ikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.
Komean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja
pilvipeitteistä taivasta kohti, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi
sen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla
ylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä
tähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella
sihinällä sammuvat. Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili
lukematon ihmislauma, iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja
vaikk'ei kukaan tiennyt, mikä oikeastaan oli häneen tullut, saattoi
kumminkin lukea jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen
piti päänsä pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja
johon hänkin oli roposen avuksi antanut; ja joka kieli innostui
puhumaan jotakin siitä, minkä täytyi tunnustaa olevan jaloa, kaunista,
ihmeteltävää.
Monen riemuisan "eläköön!" huudon tervehtimät avonaiset vaunut
liikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille,
kuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa
väkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto;
ikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta sirotettiin
kukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden
sotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja
Buen-Retiron muurein kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.
Herttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja se oli, jota näin
myrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.
Korkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi
ilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän
suuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit,
joita palavat lamput yltä yleensä peittivät, näyttivät riippuvan
ilmassa, kun yön pimeys yhdeksi yhdisti taivaan ja maan.
Buen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen; jonka ensi kerros ja
parvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä
rakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi
ohutta kynttilää.
Tämä synkkä rakennus on... valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon
johdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi
ainoa jäi — vanki, joka oli murhannut kilpakosiansa ja siitä tuomittu
elinkautiseen vankeuteen.
Hankin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti
valaistut huonerivit ja niiden otsapuolella sanan _la libertad_; ja
silloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää — vapauden
kunniaksi!
Meteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen,
ymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat,
että he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä
miksi, sitä hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka
neljä vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan
komerossa?
Hän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin
suurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia
ihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi
tungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä
erottamaan vastapäisien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät sanat
kuuluivat aina: _la libertad_! Yhden äänen saattoi hän erottaa kansan
riemuisasta hälinästä; se oli: _la libertad_!
Suuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat
monivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista
kaikui iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia
varjoja nopeasti liitävistä tanssioista. Toisinaan ilmestyi yksi
tai toinen tanssia naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle
hengittääkseen raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen
parvekkeen-oven kautta kadulle tunkeutuvat tuliset _fandango_sävelet
innostuttivat muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri
ohi kulkivat, liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti
huutamaan: "_el rei Fernando_!"
"Eläköön!" kaikui joka kerta, samoin kuin yläältä: "sen Jumala
suokoon!" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin
kuiskaukset.
"Mitähän on täällä tapahtunut, kuin kaikki nuo ihmiset noin
riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet juuri vankilasta päässeet,
koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki
nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan
siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla
ylhäällä tanssivat! Oi — nuo ihmiset ovat kaikki oikein onnellisia!"...
Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunastaan hupaista elämää tuolla
ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna: hänelle yksin olivat vieraita nuo
innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa
saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa
viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on
sekin vaiennut: kaikki vapautettiin — hän yksin jäi tähän suureen,
kolkkoon rakennukseen.
Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti
liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin armokirja,
sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan, kuuli, kuinka
vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa, kuinka he itkivät
ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja jo heidän
katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön ilonsa.
Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko tuossa
suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa; hän
yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta,
joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit — jokaisen luo
oli hyvästiä sanovan vanginvartian mukana tullut riemuitsevia tuttavia
tai sukulaisia: hänen ovelleen vaan ei ollut kukaan kolkuttanut.
Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua sitten kolkkoon
ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänen näistä
kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta
ikkunan luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien
hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan
verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.
Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli,
silloin kämpivät he kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa
äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät
asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.
Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä
mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuivat
heidän osaksensa tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla,
piirustuksella, kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän
tarkastelemisella sai hän päivänsä kulumaan.
Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan
ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä näiden
ajatusten tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.
Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja
tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä,
haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta,
että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on
ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä.
Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun
ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien
lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta
tykkänään väsäytyneenä, vaipui itsehensä.
Kesäisin siroitti hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat tuohon,
lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja visertelivät.
Talvisin istui hän pienen rauta-uunin eteen ja tirkisteli hehkuviin
hiiliin.
Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen
terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee
milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin
oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen
hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes
taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä
sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu
väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.
Tämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden
ainoan päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa
mielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle
vuoteellensa nukkuakseen. Mutta melu kadulla ja soiton sävelet
naapuritalosta ajoivat hänen pian ylös leposijaltaan. Hän nousi ja
mitteli kiivain askelin ja levottomasti vankilansa laattiata.
Pitkän ajan kuluttua vihdoin taukosi melu kadulla. Nyt luuli hän
voivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän
oli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan
kohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin
huudahduksiin. Sydämen myrskyinen tykytys ei sallinut hänelle lepoa;
veri kuohui kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa
miljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä
kerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään.
Otsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa
olivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavottaaksensa edes yhtä
ihmisääntä, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon
hiljaisuus vallitsi! — Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut
hämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan
yhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen
kudokseen.
"Haa, sinäkin — siis olet sinäkin vanginvartia?" huusi vanki, hypähtäen
vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun kärpäsen
varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa semmoisilla
tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta taakasta. Hämähäkki
katosi loukkoon.
"Mihinkähän se on voinut paeta", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.
"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja", huusi hän kadonneelle
hämähäkille äkillisen vihan vallassa. "Siksikö vain oletkin vankilaani
asuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinun,
sinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita
hupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä
olennoita!"
Ja nopeasti tarttui hän eräässä nurkassa makaavaan hiilihankoon ja
ryhtyi takaa ajamaan hämähäkkiä; mutta tämä pujahti pois verkostaan,
juoksi ylös seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä
kohden, jossa uunitorvi oli laitettu seinään.
Lapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa
omaista, nousi vanki tuolille tavottaakseen huonekumppaniansa.
Minne se on voinut piiloutua?
Hän haki hakemistaan... vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden
vaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli
hämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.
Silloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus. "Kuinkahan olisi, jos
koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin voisi löytää tuossa
pääsypaikkaa?"
Tämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa — ajatus, että voisi päästä
vapaaksi — päästä pois täältä - _olla vapaa_ — uusin voimin liikkua
maailmassa, kuten miljoonat muut!!
Kynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän panihe pimeässä
vuoteelleen. "_Olla vapaa!_" — ne sanat kaikumistaan kaikuivat hänen
levottomassa sielussaan kehotushuutona.