Kuin uinuin lassa mä kehdossani,
näin taivahan tähtyet vuoteeltain --
mut kirkkaampina kuin tähtönen koin
ain' ylläni valvovan nähdä mä voin
oman äitini armahat silmät.
Nyt tultua neitojen maailmaan
tuhansittain tähtiä kohdata saan,
sinerväistäpä kaksoistähteä vain
niin hellää ja vienoa turhaan hain
kuin armahan äitini silmät.
1892.
"VIATTOMUUDEN UNI".
(E. Vikströmin veistosta katsellessa).
On silmäkulmillas ja poskipäilläs
ihanan puhdas ilme, viaton
ja ohimoillas väikkyy tunnon rauha
ja unes kyyhkyn unta myöskin on.
Niin uinut tuossa kuin on pulmut puhdas,
min likimaill' ei haukkaa, huuhkajaa;
hyveiden henget valvoo vuotehellas,
ne pilvet turman kauas tuulottaa.
Sees niin kuin silmäs, uneen ummistaunut,
sun ylläs elon taivas kaareilee,
ja unessas kai päivän paistehessa
keväisen lehdon keijut kisailee.
Sun äitis vienon hellät kehtolaulut
elosi halki sulle soikohon,
ett' tunne puhdas kallein sun on aartees --
jos hukkaat sen, se ainaaks kateess' on!
23/11 1892.
"TUNNE ITSESI".
Kuin houkkio hulluja hourehiaan
yhä hautovi, toivoo vain,
kuin hulttio koirakin ruokkijataan
läpi etsivi maailmain --
niin aatetta elämän etsinyt oon,
kunis koito jo kyllästyin,
niin juossut mä toisien jälkiä oon,
kunis vihdoin mä hengästyin.
Jään yksin -- ja sieluni sirpalehet
taas vankaksi tammeks saan,
min latvassa vuossadan hengettäret
nyt soittavat soitintaan;
mut pohjalta sieluni löydän mä sen,
mitä muualta turhaan hain:
elon-aate ja hengetär kaikkeuden
oli kätkössä rinnassain.
Kuin narri mä haavetta hapuilin,
oman aarteeni unhottain
kera varjoni vauhkona kilpailin;
sisällystäni sieltä mä hain,
mikä outoa, onttoa kuorta on vaan,
jos kuinkakin pettävä lie --
niin, ystävä, onnehen korkeimpaan
oman sielusi tutkimus vie.
Koko luonto sun täytyvi yllättää,
tuhatkarvainen kaikkeus on;
vaan muita sä kuin voit ymmärtää,
oma itseys outo jos on?
Siis syöpyös sielusi rikkauteen,
oma pohjasi sieltä sä luo,
elontarkotus, kätketty kaikkeuteen,
oman henkesi helmasta tuo!
1893.