Niinkuin merten myrskysäillä
laine toistaan tavoittaa,
vuoroin vuoreks kuohahtaapi,
vuoroin laaksoks lankeaa.
Niin mun mielein aallokossa
riemut, murheet vaihtelee,
suistuu milloin syksyn yöhön,
milloin taivoon taistelee.
Laine suuri, lakkapäinen
vaatii synkän syvänteen,
valo kirkas keskipäivän
luopi vahvan varjosteen.
Kun on toiveet tuiki suuret,
suuri myös on pettymys --
tyynny, taltu, myrskymieli,
se on sentään -- täytymys!
Heitä tultes turhat roihut,
vaivu tuhkaan tunteines,
pohjan viiman vilu henki
jäätää sentään sydämes.
Kätke lempes liiat liekit
poves pohjaan syvimpään,
sinne hautaan harmahimpaan,
kunne toiveet kätketään.
Sitten hauta-ristin lailla
kertoo silmäs katsehet:
Tässä lepää lemmen leimut,
nukkuu nuoret toivehet.
Siis jos mua säälit, impi,
liiku hiljaa haudallain,
ettei ottais tulta tunne,
jonka uneen kerran sain!