Rusotaivaalla hohtavi purppurapilvet
ja päivyt jo maireena mailleen käy,
ja luonto on kaunis ja kukkaset tuoksuu
ja taivaalla myrskyn ei merkkiä käy.
Mut sorean Suomeni valtiotaivas
se lientyy, lientyy ja pilveilee --
en ehdi mä nauttia leikistä luonnon,
mun kansani kallein kyyneilee.
Ja leivonen, kaivattu kumppali ennen,
nyt pyydän mä, koito, sun vaikenemaan:
mun kanteloraukka ei riemua siedä,
se kansani kanssa nyt itkee vaan.
Myös tummain silmies tulten säihkyt,
ne näin minä kyllä, mun impyein,
ja rintaan mullakin leimahti liekki,
sun toivoni morsiameksi jo tein.
Mut impeni armas ja viehkeä-huuli,
sun jouda en ruusujas suutelemaan,
mun kansani kallis ja murhekas maani
ne kutsuvat työhön ja taistelemaan.