Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomehemme,
keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme,
vei järven jäät ja nietokset ja nurmen nukan nosti,
ja inhan talven irnusäät ja tuiskut tuimat kosti.
Kuin kasvot nuoren morsion nyt Suomen luonto loistaa
ja raitis kevät-tuulahdus pois talvimielen poistaa;
taas lehvii lehdot, lepikot, ja tummui korven kuusi
ja tuomen tertut tuoksahtaa ja päivyt on kuin uusi.
Sen paiste yhä kirkastuu ja heltyy helteheksi
ja taivon sini tummentuu ja lauhtuu lämpöiseksi,
ja heinän hennot helpehet jo kiertyy kuorestansa
niin arkaillen kuin epäilis ne jättää piiloansa.
Taas nousee kummun kukkaset kuin nousis kilpasilla
ja metsän laajan laulajat taas leijaa taivahilla,
ne viettää nekin lennossaan nyt laulujuhliansa,
ne kistaa nekin keskenään nyt sulosoitollansa.
Ne laulaa ilmi ilojaan, kun kevät vihdoin koitti
ja keväthellä heltehyt kun takatalven voitti,
nuo sirkku-raukat riemuitsee, ne laulaa toivehilta:
kai Luoja heidät huolestaa ja suojaa huuhkajilta.
Ja luonto, äsken uinuva kuin impi unelmissaan,
se puhtoisena havahtuu nyt neitsytaatoksistaan,
ja kastehelmet heinikon ne välkkyy päivää vasten
kuin kirkkaat riemun kyyneleet vain silmiss' autuasten.
Nuo sinitaivon sirkkuset ne tenholaulullansa
tään luonnon, äsken uinaavan, havautti unestansa --
ja keväthelle hellittää ja nuojuu nuori heinä
ja kevätkeijuin toivehet soi soiton säveleinä.
Veisti vanha Väinämöinen,
lau'isti suvannon sulho
hau'inluusta soittoneuvon,
kalanluusta kanteloisen
itselle ajankuluksi,
kansallensa koetteheksi.
Kun oli soitto suorittuna,
valmihina vaskikieli,
käski nuoret, käski vanhat,
käski keskinkertaisetki
soittamahan soitintansa,
tuota ruotaista romua.
Soitti siinä nuoret, vanhat,
soitti pii'at, soitti poi'at,
vaan ei soitto sointununna,
laulu laululle tehonnut:
kielet kierohon kävivät,
jouhet parkuivat pahasti,
ääni kaikui karkeasti,
soitto julmasti sorisi.
Sokea sopessa nukkui,
ukko vanha uunin päällä;
urahti unisijalta,
nurahutti nurkastansa:
"Heretkätte, heittäkätte,
luokatte, lopettakatte! --
Jos ei soitto Suomen kansan
vasta vaikuta paremmin
eikä hellemmin helise
taikka uuvuta unehen,
maku'usen maanittele,
niin vetehen viska'otte,
aaltoihin upotta'otte".
Siitä vanha Väinämöinen,
laulaja i'än ikuinen,
itse otti ontelonsa,
hau'inruotaisen romunsa;
alkoi soitella somasti
kajahella kaunihisti,
itkulle inehmot työnsi.
Ei ollut sitä urosta,
eikä miestä naisellista,
ollut ei miestä, eikä naista
eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen ei sy'äntä sulanut
soitanto sulan urohon,
vienot virret Väinämöisen.
Näin on ennen soitettihin,
soitettihin, laulettihin,
kun oli ihanat ai'at,
lapsen ai'at armahaiset;
kuuhut kultasi kujamme,
pirttipalkit päivänpaiste,
vesillä venoset sousi,
mailla karrit kieritteli.
Eipäs kuulunut konetta,
halonsyöjän sylkytystä
eikä vihlonut sydäntä
veturin vihaiset äänet
näillä Pohjolan perillä,
Suomen mailla mairehilla.
Nytp' on tullut toinen aika
aika toiminnan totisen;
nyt on päivä pilvilöissä,
liennyksissä luojan taivas,
kaakossa kamala lonka,
halju hattara idässä.
Nyt on vuoro Väinämöisen,
lauluniekan laihemmankin
vuoro torvin toitotella,
soitella sotaisin äänin,
jotta untelot eläjät,
suosijat suloisen soiton,
saisi sitkaimen vetohon,
va'on pitkän pientarelle;
ehtis maahan siemenkylvö,
touko henkinen itäisi,
josta nousis nuori vilja,
oras hento heilimöisi,
ennen kaakon kalmatuulta,
hallan harmajan tuloa.
18/6 1891.