Ja ääreen pöydän hän istahtaa
ja kirjahan uuteen tarttuu --
nimilehteä ensiksi katsahtaa:
kovin kirjailijoita jo karttuu!
Ken vain saa lausehet jäljekkään,
kirjailija on muka mielestään.
Pari lehteä sitten hän silmäilee,
niin otsa jo ryppyyn laski:
realistina tietysti kirjailee
myös tääkin, Antero Kaski --
ja elämän törkeys ja uskottuus,
sellaistahan on uus kirjallisuus!
Pari lehteä keskeltä kirjan taas
ja vihdoin viimeinen lehti --
niin kriitikko kirjaasi, tahdontaas
niin tutuks jo tulla ehti,
että tahtosi tiesi jo tarkempaan
kuin itse tiennet sä koskonkaan!
Ja pöytänsä äärehen nojaumaan
tuo mahtava mies nyt käypi,
vain hetken miettivi tuomiotaan,
pian hälle se selvittäypi;
kynänvarteen tarttuvi peljätty mies
ja huomenna lehti jo kertoa ties:
"Kuin sieniä jälkehen sateen nyt
taas syntyvi kirjailijoita
ja siksi on kriitikon täytynyt
kurituksella kohdella noita;
myös Antero Kaskelle parhain ois,
jos kirjailuhommansa jättäis pois.
Ei kannata ryhtyä punnitsemaan
tämän neuvomme syitä muita,
sen lausumme vain hänen kirjastaan:
se myöskin on kirjoja nuita,
joiss' uskottuus yhä vallitsee
ja kallista kansaamme villitsee.
Ja kansa se vain muka sorrettu on
ja sortajat on muka -- rikkaat,
tätä virttähän soineet nuoret on
kynäniekkamme toivehikkaat --
nyt annamme neuvon semmoisen,
ett' ois tämä moisia viimeinen".
Tään arvostelun tuo mahtava mies
hän uudesta kirjasta antaa
ja työstään suuresta, senhän ties,
hän lehdeltä palkat kantaa.
Rovon kansallensa on uhrannut:
jalon työtä on maksusta haukkunut!
"VÄLJEMMILLÄ VESILLÄ".
"Mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla
mä tahdon tarmon kohteluun vesille väljemmille".
(Ristiaallokossa).
Kun kotilahden laineita ma ennen lassa sousin
tai kotikummun harjulle kun kevätilloin nousin,
niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä merta, merta,
mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti verta.
Tuo laaja, uljas ulappa se siinti houkutellen
ja sinne aina mieli mun nyt hehkui intoellen:
ei auta äidin varoitus, ei kyyneltulvat auta,
mun täytyy tuonne otteluun, vaikk' olkoon tuo mun hauta.
En lahden tyyntä soutamaan mä ainiaaksi luotu,
mun lienee myöskin kuntoain kai kerran koittaa suotu,
ja vaikka voimat voipukoon ja menköön halki haaksi,
mun täytyy ennen taistella kuin kuolen, muutun maaksi.
Näin mietin nuorra mielessäin ja kiihko tuosta karttuu,
mä vanhenen ja voimistun ja vartaloni varttuu;
niin työnnän venhon vesillen ja ruoriin muka astun,
vaan virran pyörre valtaa mun kuin pienen pilkelastun.
Tuo pyörre mua miellyttää, sen vauhti huimaa päätä,
tää onhan sentään elämää, ei aina tyyntä säätä;
mä laulan, nautin, riemuitsen nyt ristiaallokossa
ja vauhdin vuoksi aatokset on vallan huumiossa.
Mut ajan tullen tuohonkin jo tottuu, kyllästyypi,
ja vitkallensa vihdoinkin se mulle selviytyypi:
mä pyörin polo paikallain, mä virran kanssa kuljen,
ja luulen matkan eistyvän, kun silmät kiinni suljen.
Ei pyörintä lie kulkua, ei myötävirta merta --
mun tästä lemmon pyörteestä kai täytyy päästä kerta;
mä tahdon tuonne seljemmäs vesille väljemmille,
mä tahdon ottaa oman tien ja saada venhon sille.
Nään tuolta aavan ulapan ja aallot hyrskyharjat
ja mielessäni vaihtelee niin kummat kuvasarjat:
nään kuinka toiset riemuiten he laskee seljemmäksi
ja kuinka kuolon kauhistus saa posken kelmeäksi.
Niin monen purjeet puhkiaa ja aallot haaksen hautaa,
ei heidän tiestään jäljet näy, ei venhostansa lautaa,
he ijäks sinne suistuvat, ei muista kenkään heitä,
ja tuskin äiti vuodattaa nyt heille kyyneleitä.
Niin monen monta lailla mun sai halu lainehille,
niin monen monta sinne jäi, sai haudan toivehille,
ja toiset taistoon kyllästyi ja kotilahteen kääntyi
ja kuoli ennen äidin luo kuin tuonne kau'as nääntyi.
Tään kaiken, kaiken kyllä näin, vaan siit'en paljo huollut:
sam' onhan minne haudataan, kun kerran mies on kuollut;
ja kuoloakin kurjempi on elo taisteloitta,
se mielen tyysti tylsentää ja rinnan autioittaa.
Siis käyköön kuinka käyneekin, mä lähden ulapalle,
ja jos mä voin, niin riemuiten mä näytän maailmalle,
ett' tarmo voittaa vastukset ja into kunnon antaa
ja pursi pienen pienikin voi joskus kau'as kantaa.
Niin tartun tuosta airoihin ja soudan, soudan, soudan,
ja työhön uutta voimoa mä vastuksista noudan;
niin vihdoin venhe vapautuu jo tuosta pyörtehestä,
ei oman suunnan vaalia nyt enää virta estä.
Mä lasken läpi salmen suun, käy vedet väljemmäksi,
ja meren vilpas tuuli vie mun ruuhen seljemmäksi:
jo ilma raitis, suolainen mun keuhkot kaikki täyttää
ja mihin koito ky'ennen, sen voin nyt muille näyttää.
Puhalla tuuli puhtoinen, vie pienet huolet multa
ja toivon maalta viesti tuo, niin kauvan kaivatulta;
opeta laulu vapauden ja suuren innostuksen,
mun mieli näille altis on ja töille uhrauksen.
Sä meren aavan hallitset ja kuljet mistä tahdot,
sä nostat vuoriks aaltoja ja aaltoloille vahdot,
sä oman tiesi itse luot ja laulat vapautta,
sen päivän sulopaistetta, sen aamun armautta.
Mä tahdon laulus kuunnella ja sille muodon antaa --
oi, jospa vain mun ääneni vois merten halki kantaa,
vapauden laulun laulaisin mä lahden soutajille,
mun laulu heidät tenhoais vesille väljemmille!
En tiedä onko kangastus tuo maa, min nään mä tuolla,
vaan sinne tahdon, vaikka mun ois pakko tielle kuolla!
Jos sinne kerran päässen vain ja nähnen rannan uuden,
niin kohta kotikansallein mä saatan salaisuuden.
Siis ylös purjeet kaikki nyt ja kokka kohden tuulta,
pois luovin hankavastaiseen mä kaidan salmen suulta --
kohota Ahti aaltojas, mä lasken halki heistä:
nyt ehkä löytyy oma tie tuhanten muiden teistä.