Maailman touhussa tuolla
kun tuonoin kävelin,
niin itseänipä, raukka,
minä oikein häpesin.
Se vakaa katse, mä jonka
loin ennen elämään,
ihan ivaksi ilkamoitui,
sai odan kärjekkään.
Pyörteessähän narrimaisten
myös itse narriks saa,
ja ulkonainen kuori
sydämmet kuolettaa.
Se vakavuus, joka ennen
eheyttä mieleen loi,
nyt hajosi pois sekä särkyi
ja toivottuutta toi.
Ja rintani, joka se tuonoin
niin lämpimästi löi,
kun köyhän mä lienen nähnyt,
joka pettuleipää söi.
Nuo tunteet hennot ja hellät
sai siellä tylsymään,
kun elämä pintapuoli
yhä kylvävi myrkkyään.
Vakaumus, henki hieno
ja aatteet kalleimmat,
ne pilkan myös esineiksi
useinhan joutuivat.
Nuo tunteet nyt taas jälleen
jos valtaan saada vois,
tuon ivan jos ilkamoivan
sais juuriltansa pois!
1889.