Sä ehtootaivoa ihailet,
sen ruskoa, kultaisuutta,
ja kylläykään sinä tuohon et,
on aina se sulle -- uutta.
Ja lempi-aikasi sun on syys,
min vuoksi, en sitä tiedä.
Ja hauskin, väität, on menneisyys,
et nykyisyyttä sä siedä.
Tuon muinaisaikasi ehtoisan
kuvituksesi voimalla kultaat
ja aatteet tään nykymaailman
vain hautahan kylmään multaat.
Trubaduurein lauluja laulellen
unelmissas näät ritareita,
elät seurassa henkien menneiden,
jumalaskin lie joku -- seita.
Tää aik' ei mun ole aikani myös,
on velttoa, voimattuutta,
mut tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss':
ne tietävät aamua uutta.
Mua miellytä ei tää nykyisyys,
ei muinais-aikojen taika,
mun vuodenaikani ei ole syys,
vaan tou'on ja toivojen aika.
Kevät raitis vuodenaikani on,
vain sillä on voimaa luoda,
säde yksin nousevan auringon
voi huomenen uuden tuoda.
Siks nykyisyys sua siedän vaan,
ett' toivon toukoa sulta,
mut koito en nää sun toukoakaan,
mun peittävi silloin multa.
_Pariisi_ 20/3 1890.