Jostakin kuului ääretön valitus.
Tiimalasi oli valumassa loppuun.
Viimeinen jyvä vierähti
äänettömästi ja huomaamatta,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Esirippu halkesi. Kaikki, mikä näkyi,
oli verhottuna mustalla kankaalla.
Missään ei ollut valoa,
joka on elämän ystävällinen katse.
Mieletön ääni huusi
toistamiseen:
Turhuuksien turhuus!
Ilma oli täynnä sokeita ajatuksia,
jotka harhailivat päämäärättä.
Silloin sinä nauroit.
Naurusi lensi
kuin punarintainen lintu
synkän miilun keskeltä.
Se liverteli
ja istahti onnellisena säikähtyneeseen rintaani.
Minun surullinen ajatukseni huikaistui
kuin nahkasiipinen lepakko
äärettömän ihanasta valosta.
4