Oli kuin olisi viritetty pitkiä urkupiippuja
taivaasta maahan.
Ja minä olin urkuri.
Minä päätin sydänyöllä soittaa
taivaisille valloille
ja maalle, ja metsälle, ja kotkanpojille.
Kaipuu istui etelätaivaisella pieluksella,
kuin hunnutettu haareminainen,
joka ei näytä kasvojaan.
Sen takana oli vaaleanpunainen ruskoituksen seinä
Minä pyysin sitä tulemaan luokseni,
istumaan oikealle puolelleni,
pianissimoa soittamaan itse.
Ja me soitimme yhdessä, minä fortea,
hän pianissimoa,
ja ilman täytti sanomaton tuska.
Oli kuin minä olisin ollut tarpeeton mestari.
Minä vaikenin, hän soitti.
Ja metsät ja kotkanpojat,
ne kuuntelivat paljain päin,
ja maan henget nyyhkyttivät
pitäen toisiaan nytkähtelevästä kaulasta.