Meidän onnistui päästä aarteeseen käsiksi räjäyttämällä kääntöportti.
Vaikeudetta löysimme oikean paikan kallioseinässä, mutta portin
avaamisen salaisuus uhmasi tarkintakin tutkimusta. Senvuoksi
turvauduimme dynamiittiin, minkä jälkeen kivirappuset pian tulivat
esiin ja saatoimme seurata niitä kiviparvekkeelle. Kuilun yli
asetettiin lankkuja ja me Arcollin kanssa menimme ensimmäisinä yli.
Luola oli sellaisena kuin sen olin jättänyt. Veriläiskät lattialla
olivat tummuneet, mutta pyhän tulen tuhka oli vielä jälellä
muistuttamassa minua siitä näytelmästä, jossa itse olin näytellyt
niin suurta osaa. Kun katselin sitä tietä, jota olin kiivennyt ylös
paetessani, huimasi päätäni jo pelkkä ajatus, ja tiedän, ettei kaikki
maailman kulta saisi minua toista kertaa sellaiseen uhkayritykseen.
Mitä Arcolliin tulee ei hän voinut käsittää, kuinka minä olin saattanut
suorittaa tuon teon.
»Ei kukaan muu kuin pähkähullu rupeaisi tuollaiseen», hän lausui
siristäen silmiään vihreää kuohua katsellessaan. »Niin, Davie,
luulenkin, että sinä neljän vuorokauden ajan olit suunnilleen niin
hullu kuin sinä ylipäänsä voit olla. Erittäin onnellista muuten, sillä
sinun hulluutesi pelasti maan.»
Varsin suurella vaivalla kuljetimme aarteen tielle ja edelleen vankan
vartioston seuraamana Pietersdorpiin. Viranomaisilla oli paljon
tekemistä saadakseen kaikki hyvään järjestykseen sodan jälkeen, ja
kesti useita viikkoja, ennenkuin meidän asiamme ratkaistiin. Aluksi
minulle näytti käyvän huonosti. Yliprokuraattori vaati, että koko
aarre oli käsitettävä sotasaaliiksi, koska se — hänen lausuntonsa
mukaan — oli vihollisen sota-rahasto. En tunne, minkä verran laillista
tässä väitteessä oli, mutta minun asianajajani sanoivat, että se
oli heikosti perusteltu. Yleinen mielipide oli taas kokonaan minun
puolellani — minusta oli tullut jonkinlainen sankari kansan silmissä
esiintymiseni johdosta sodan aikana ja varsinkin Inandan Kraalissa, ja
viranomaiset huomasivat parhaaksi ajatella enemmän edukseni. Arcollin
vaikutusvalta oli myöskin suuri, ja se selvitys, jonka hän yksityisesti
jätti muutamille hallituksen jäsenille, saattoi heidät suopeiksi
minua kohtaan. Lopputulokseksi tuli, että luolan aarretta päätettiin
käsitellä tavallisena löytönä, josta puolet lankeaa löytäjälle ja
puolet valtiolle.
Kaikki oli näinollen järjestyksessä löydettyyn kultaan nähden, mutta
timanttien suhteen oli olemassa toinen vaikeus: suuri osa niistä oli
epäämättömästi työmiesten kaivoksista varastamia ja yhtiöt vaativat
niitä takaisin varastettuna tavarana. Minua kehotettiin olemaan
väittämättä tässä vastaan, ja sitten järjestettiin erityinen kokous,
eri kaivosyhtiöiden asiantuntijain ollessa läsnä, lajittelemaan
kaikki kivet. Osottautui kuitenkin, että tämä oli helpommin sanottu
kuin tehty, sillä asiantuntijat riitelivät keskenään hirvittävästi.
Lopuksi he yhtyivät eräänlaiseen sopimukseen, jako suoritettiin,
minkä jälkeen kaivosyhtiöt osoittivat minua kohtaan huomaavaisuutta
luovuttamalla minulle huomattavan summan kiitokseksi siitä mitä olin
tehnyt heidän omaisuutensa takaisin hankkimiseksi. Osuuteni kullasta,
tuo rahamäärä ja minulle jääneet omistajattomat timantit muodostivat
kauniin omaisuuden. Kaikki jalokivet myin De Beersille, sillä jos
olisin laskenut ne markkinoille, olisivat ne horjuttaneet timanttien
hintatasoa. Kun vihdoin pääsin selville tileistäni, huomasin olevani
enemmän kuin neljännesmiljoonan punnan omistaja.
Rikkaus ei häikäissyt minua, se saattoi minut pikemminkin juhlalliselle
mielelle. Minulla ei ollut halua tuhlata siitä pienintäkään osaa
hulluihin päähänpistoihin. Olin saanut omaisuuteni satumaisella
tavalla, se oli ostettu verellä, joka helposti olisi saattanut olla
omaani. Nyt halusin päästä rauhaan itsekseni ajattelemaan, sillä
viime aikoina oli elämäni ollut täynnä järkyttäviä tilanteita, ja
toiminnasta voi saada tarpeekseen kuten laiskuudestakin. Ennen
kaikkea halusin matkustaa kotiin. Asukkaat toimeenpanivat minulle
suurenmoisen jäähyväisjuhlan, laulettiin lauluja ja iloiset toverit
puristivat kättäni niin että sormia pakotti. Sanomalehdillä oli paljon
puuhaa minusta, ne järjestivät suuret juhlapäivälliset, joiden aikana
pidettiin puheita minulle. Mutta itse en voinut nauttia kaikesta
tästä kunniasta niinkuin olisi pitänyt, sillä tunsin itseni kuin
poistemmatuksi kaikesta mihin olin kiintynyt.
Vasta junassa kun lähestyin Kapkaupunkia, saavutin tasapainoni.
Menneisyyden taakka putosi yhtä äkkiä kuin sinä aamuna kun olin
kiivennyt ylös luolasta ilmoille. Koko elämä oli vielä edessäni, ja
kuitenkin oli minulla jo ollut sellainen myötäkäyminen. Ajattelin,
kuinka palaisin maahani, ensimmäistä vilahdusta Fifen tummista
rannoista, käyntiäni Kirkcaplessa ja kuinka jälleen saisin nähdä
äitini. Olin nyt rikas mies, vapaa valitsemaan itselleni minkä
elämänuran tahansa, eikä koskaan enää tulisi äitini olemaan minkään
puutteessa. Rahani olivat minulle sangen rakkaat, sillä jos toiset
hankkivat varansa lahjojensa tai työteliäisyytensä avulla, niin
olinhan minä hankkinut omaisuuteni omalla tavallani, tuimalla tavalla,
sillä olinhan pelannut niistä — panoksena elämä. Kun istuin yksikseni
vaunuosastossa, täytyi minun itkeä ilosta ja kiitollisuudesta, ja
kyyneleet tekivät minulle hyvää, sillä niiden jälkeen olin jälleen oma
itseni.
Viimeinen muistoni Afrikasta oli Tam Dyke. Sain hänet silmiini eräällä
Kapkaupungin kadulla ja juoksin hänen peräänsä. Kun tartuin hänen
olkaansa, tuijotti hän minua kuin kummitusta.
»Oletko se todella sinä, Davie», hän huudahti. »En koskaan uskonut
enää sinua näkeväni, vaikkakaan en tosin voi avata sanomalehteä
näkemättä jotain sinusta. Miksi et lähettänyt noutamaan minua? Tässä
olen möyrinyt merillä sillä aikaa kun sinusta on tullut kuuluisa. Ja
miljoonikkokin sinä taidat olla, vai miten?»
Pyysin Tamia syömään päivällistä kanssani hotellissa ja myöhemmin
kun sitten istuimme ja tupakoimme ravintolan parvekkeella katsellen
siipimuurahaisten hommia aloepensaissa, kerroin hänelle koko
historiani, sellaisena kuin se tässä on esitetty.
»Davie, vanha veikko», hän sanoi lopuksi, »sinä olet käyttänyt aikasi
ensiluokkaisella tavalla. Tuskin olet ollut kotoasi poissa puolta
vuotta, kun jo palaat mukanasi omaisuus. Mihin aijot nyt ryhtyä?»
Sanoin, että aluksi oli tarkoitukseni jatkaa lukujani Edinburghin
yliopistossa. Tam hörähti nauramaan.
»Tuo on vähän liian kesyä, Davie! Rahat pitäisi olla minulla sinun
asemastasi, sillä minulla on toki paljon enemmän mielikuvitusta. Mutta
sinähän olit ennenkin aina proosa henkilöitynä.»
»Ehkäpä niin», sanoin, »joka tapauksessa olen varma yhdestä asiasta.
Ellen olisi ollut proosa henkilöitynä, niin en istuisi nyt tässä tänä
iltana.»