Muistan katselleeni reunan yli kuohuvaan kuiluun järkytyksen ja surun
sekaisessa mielentilassa. Mieluimmin olisin halunnut istua maahan ja
itkeä — miksi? Sitä en tiedä, — tunsin vain, että jotain valtaisaa oli
tapahtunut. Oma asemani oli melkoisen selvä. Tänne olin suljettuna,
vailla pakenemisen tai ravinnon saannin mahdollisuutta. Aivan lyhyessä
ajassa tulisin kuolemaan nälkään, tai sitten tulisin ehkä hulluksi ja
heittäytyisin Laputan perässä kuiluun. Mutta juuri nyt en välittänyt
kaikesta tästä, hermoni olivat kuluneen viikon aikana joutuneet aivan
liian kovalle koetukselle. Olin vastaanottamaton sekä toivolle että
pelolle.
Kauan istuin hiljaa ja katselin värileikkiä vesiseinässä, mietiskellen
minne Laputan ruumis mahtoi ajautua. Väristys kulki lävitseni ja
toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua yksin, sillä pian tulisi
pimeä ja minulla ei ollut valoa. Vähitellen väsyin toimettomuuteen
ja aloin hapuilla raha-arkkuja. Kaksi niistä oli täynnä rahaa,
brittiläisiä sovereigneja, Kruegerin sovereigneja, napoleoneja,
espanjalaisia ja portugalilaisia kultarahoja ja paljon vanhempaakin
rahaa, aina keskiajalta ja vieläkin kauempaa. Eräässä kokoelmassa
oli hollantilainen tukaatti, ja seuraavassa raha Antonius Piuksen
hallituskaudelta. Aarre oli koottu monen vuoden aikana ja useilta
eri paikoilta, päälliköt olivat antaneet siihen lisiä ikivanhoista
aarreaitoistaan, ja L.T.K.-liitto oli avustanut sitä sekä puhtaalla
rahalla että jalokivillä. Avasin muutamia pienistä timanttipusseista
ja kaadoin sisällyksen kädelleni. Useimmat kivistä olivat pieniä,
sellaisia, joita työmiehet kätkevät vaatteisiinsa. Suuremmat —
muutamat olivat hyvinkin suuria — olivat säännöllisesti jossain määrin
virheellisiä. Mutta pari pussia sisälsi suuria kiviä, jotka yksin minun
harjaantumattomalle silmällenikin näyttivät olevan puhtainta lajia,
ja ajattelin ne nähdessäni, että varmastikin oli tavattu joku uusi
löytöpaikka, sillä niitä ei mitenkään olisi voitu varastaa mistään
tunnetusta kaivoksesta.
Sitten jälleen istuuduin ja katselin vettä. Se vaikutti minuun
rauhoittavasti, hälventäen kaiken levottomuuteni. Täysin tyynenä
odotin kuolemaa, sillä kuolema oli minulle vain tyhjä sana. Vihani ja
raivoni oli häipynyt pois, ja kuten ennen seurasi nytkin ylikiihtymystä
täydellinen välinpitämättömyys.
Ulkona oli varmaankin keskipäivä, sillä vesiputouksen yllä oleva nielu
oli kirkkaan auringon valaisema, ja myöskin synkkä luola heijasteli
tuota valoa. Istuessani siinä näin pienen linnun nopeasti kiitävän
alaspäin, niin että se miltei kosketti vettä. Se suuntasi tiensä luolan
sisään ja lenteli hämmennyksissään ympäri sen hämärissä sopissa.
Kuulin siipien koskevan kattoon sen epätoivoisena etsiessä ulospääsyä.
Jälleen se kosketti pauhaavaa putousta ja ajautui jälleen luolaan. Noin
kahdenkymmenen minuutin ajan se lenteli edestakaisin, kunnes se lopulta
löysi saman tien, josta se oli tullut sisään. Nuolena se kiisi ylös
kuilusta valoon ja vapauteen.
Alkaessani katsella lintua olin täysin tylsä, mutta lopuksi olin mitä
suurimmassa jännityksessä. Verho putosi silmiltäni. Tunsin jälleen
kaipausta vapauteen, rakkautta elämään sen itsensä vuoksi. Minulle
selveni äkkiä, että tämän kolkon kallioluolan takana oli valoisa,
ihana maailma, ja sinne aloin nyt kaivata. Niin, minä tahdoin elää.
Muistini valveutui, ja ajattelin kaikkea mitä viimeisinä päivinä oli
tapahtunut. Olin näytellyt varsin huomattavaa osaa suuressa näytelmässä
ja olin onnistunut. Laputa oli kuollut, aarre kuului minulle, ja Arcoll
oli puolestaan kukistanut kapinan. Kun vain pääsisin vapaaksi, tulisi
minusta sekä kuuluisa että rikas. Toivo oli palannut, mutta sitä
seurasi myös pelko. Jos en nyt onnistuisikaan pelastamaan itseäni?
Siinä tapauksessa minun täytyisi hitaasti ja surkeasti kuolla, vuoren
sydämeen suljettuna, — vaikka ystäväni kuinka etsisivät minua. Entistä
välinpitämätöntä, tylsää tilaani seurasi nyt kuumeinen levottomuus.
Ensimmäisenä huolenani oli tutkia se tie, jota olin tullut luolaan.
Kiiruhdin käytävää pitkin rotkolle, jonka yli kivipaasi oli muodostanut
sillan. Aavistukseni oli oikea, sillä se oli poissa. Laputa muistutti
todella Titania, joka vielä kuolemanhetkellä jaksoi vyöryttää pois
sillan, joka varmasti olisi antanut työtä kolmelle muulle miehelle
ainakin tunniksi. Rotko oli noin seitsemän kyynärää leveä, näinollen
liiaksi uskaltaakseni hypätä sen yli ja kallioseinä laski jyrkkänä ja
sileänä virran mukana 200 jalkaa. Kiertää rotkoa ei liioin mitenkään
voinut. Lisäksi olivat ihmiskädet auttaneet tehdäkseen pyhäkön
luoksepääsemättömäksi.
Ajattelin kyllä, että Arcoll ennemmin tai myöhemmin seuraisi Laputan
jälkiä juuri tänne. Hän löytäisi verisiä jälkiä ulkopuolella, mutta
suljetun kääntöportin salaisuutta hän ei koskaan kykenisi selvittämään,
ja ainoatakaan kafferia, joka olisi tuntenut salaisuuden, hänellä ei
ollut mukanaan. Ja kuitenkin, jos Arcoll kerran tiesi, että minä olin
sisällä, niin hän varmasti raivaisi tien luokseni, vaikkapa hän sitten
olisi pakotettu räjäyttämään koko vuoren ilmaan. Koetin huutaa, mutta
ääni hukkui vesiryöpyn pauhinaan, se oli vain heikko lisä-ääni villissä
orkesterissa, ja minä heitin kokonaan tällaiset yritykset.
Synkkänä palasin luolaan. Nyt tulisi siis osakseni kaikkien
aarteenetsijäin kohtalo: jalokivet loistaisivat ympärilläni, mutta
minulla ei olisi vähintäkään ravintoa ylläpitääkseni elämääni. Ei, niin
kurjaan kohtaloon en voisi suostua. Olin siihen liian itsepäinen ja
vastahakoinen. »Ek sal'n plan maak», sanoin kuten vanha hollantilainen.
Pahempia vaaroja olin onnellisesti välttänyt, ja minun täytyi löytää
tie ulos. En tahtonut nääntyä nälkään luolassa, — ei, mieluummin
seuraisin sitten vaikka Laputaa syvyyteen kamppailtuani miehekkäästä
vapaudestani.
Vasten tahtoanikin tunsin virkistyneeni itsepäisyydestäni ja
herkkyydestäni. Mihinkä olikaan nyt joutunut tuo nuori, piittaamaton
narri, joka äsken istui tässä ja vaikeroi! Sen sijaan olin nyt yhtä
sitkeä ja valmis seikkailuihin kuin sinä päivänä kun ratsastin
Blaauwildebeestefonteinista Umvelosiin. Tunsin samaa kuin kilpajuoksija
viimeisen pinnistyksen edellä. Neljä vuorokautta olin elänyt kauhun ja
pimeyden ilmapiirissä, nyt viittoi minulle päivänvalo, päivä ja nuoruus
uuteen maailmaan.
Vain kaksi pääsytietä luolasta oli olemassa — se tie jota olin tullut,
ja se tie, josta vesi tuli. Edellinen oli suljettu, jälkimmäistä oli
mitä mahdottominta ajatellakaan. Olin tutkinut luolan kaikki nurkat
ja sopet, ja siellä ei ollut jälkeäkään ulospääsytiestä. Istuuduin ja
katselin jälleen vesiseinää. Niinkuin jo olen maininnut, putosi se kuin
tiheä esirippu ja muodosti siten yhden luolan seinistä. Korkeammalle
kuin luolan katon tasalle en voinut seurata sen tietä; vain sen näin,
että aurinko paistoi siihen. Luolan permannon reunasta veteen oli noin
kolme kyynärää, mutta minusta näytti, kuin siellä ylempänä, katon
rajassa, välimatka vähenisi noin yhteen jalkaan.
En voinut tarkoin nähdä luolan seiniä, mutta ne tuntuivat olevan
sileitä, ja senvuoksi vaikeita kiivetä. Vaikka otaksuin, että voisin
keinotella itseni katon korkeuteen, niin oli jälellä kysymys, kuinka
voisin päästä kallioreunan ulkopuolelle? Monista kiipeilemisistäni
poikavuosinani tiesin, kuinka tavaton tällainen este on.
Istuessani ja katsellessani panin kuitenkin merkille jotain mitä tähän
saakka en ollut huomannut. Vasemmalla kädellä vesi ryöppysi alas kuin
sulusta luolan äärimmäiselle reunalle, niin että vesi melkein huuhtoi
lattiaa. Mutta oikealla kädellä putouksen voima ei ilmeisestikään ollut
niin suuri, ja kappaleen matkaa luolan katon alla näkyi se kalliosärmä,
joka mursi vedenjuoksun kiivauden. Särmä oli tosin veden alla, mutta
hyvin vähän sillä vesi murtui siinä moniväriseksi suihkuksi. Jos voisi
päästä tuolle särmälle ja saada jalansijaa niin ettei vesi veisi
mukanaan, niin olisi mahdollisuus, ainakin mahdollisuuden häivä, että
luolan yläpuolella olevalla vuorenseinällä saattaisi tehdä jotain. Ei
silti että minulla olisi ollut aavistustakaan seinämän laadusta, mutta
arvailujeni mukaan sen piti olla siloinen kuin kiillotettu puulevy.
Mietiskelyni loppuivat siihen, että päätin yrittää kiipeämistä
oikeanpuolista luolanseinää ylös aivan vesiputouksen äärelle. Mutta
ensiksi kiersin luolan sisimmät osat löytääkseni jotain hyödyllistä.
Eräässä nurkassa oli jonkinlainen kaappi, joka sisälsi muutamia kivi-
ja metalliastioita. Siellä olivat myöskin Käärmeen Vartijan vähät
tavarat, sekä eräitä lukittuja arkkuja, joita en mitenkään kyennyt
avaamaan. Aarre-arkkuja oli myös, mutta niissä ei ollut muuta kuin
aarteita, kultaa ja jalokiviä, joista minulle nyt ei ollut pienintäkään
hyötyä. Löysin myöskin eräitä pikkutavaroita — keihään, muutamia
taljoja ja kirveen. Sen otin siltä varalta, että tulisi tarvis lyödä
jotain rikki.
Mutta sitten, erään arkun takana, kosketti käteni jotain, mikä
teki minut aivan kuumaksi. Se oli köysi, tosin vanha, mutta täysin
luotettava, ja noin 40—50 jalkaa pitkä. Vedin sen esiin ja avasin
solmut. Siitä saattoi olla minulle arvaamatonta hyötyä, jos onnistuisin
pääsemään katon tasalle.
Aloin kiipeämisen paljain jaloin. Aluksi se oli hyvin vaikeata.
Kiintopaikkaa jalalle tai kädelle ei ollut muuta kuin aivan syvyyden
äärellä. Mahdollisesti on vesi tulvien aikana lyönyt luolan sisään,
niin että sisäpuoli on hioutunut, mutta ulkopuoli säilyttänyt
luonnollisen karkeutensa. Eräällä paikalla sain toisen käteni
mitättömään rakoon, samalla kun kirveen avulla raaputin erästä koloa
saadakseni oikean jalkani sisään. Mutta noin kahdentoista jalan
korkeudessa maasta tapasin rautaisen tapin, ja sitten useampia.
Tähän päivään mennessä ei minun ole onnistunut päästä perille, minkä
vuoksi nuo tapit olivat kalliossa. Ne olivat nelikulmaisia ja varmasti
vuosisatoja vanhoja. Niitä ei ole voitu lyödä sinne kiipeämistä varten,
sillä ne, jotka ovat oleskelleet luolassa, eivät varmasti koskaan ole
koettaneet päästä ulos tätä tietä. Ehkäpä niitä joskus menneinä aikoina
oli käytetty jonkinlaisen esiripun kiinnittämiseksi uskonnollisissa
menoissa. Ne olivat ruostuneita ja kuluneita, ja eräs niistä jäi
käteeni kun tartuin siihen, mutta joka tapauksessa ne helpottivat
suuresti kiipeämistäni.
Olin kiivennyt hitaasti, itsepäisesti ja varovaisesti, koko huomio
kiinnitettynä tehtävääni, ja ennenkuin havaitsinkaan, oli pääni aivan
luolan katossa kiinni. Nyt oli välttämätöntä ryömiä lähemmä putousta,
mutta tämä tehtävä tuntui mahdottomalta suorittaa. En nähnyt muuta
kiinnikettä kuin kaksi surkeata tappia, ja seinän ja katon taitteessa
oli liian sileää voidakseni puristautua siihen kiinni. Aivan katon
kohdalla — ehkä kahden jalan päässä — näin aikaisemmin huomaamani
kalliosärmän. Vesi murtui sitä varten, ollen vettä korkeintaan tuuman
verran kärjen päällä. Jos vain voisin saada jalansijan sillä, pysyisin
myös varmasti, voisin nousta seisomaan ja tavottaa luolan yläpuolella
olevan kuilun seinämän.
Mutta kuinka päästä sinne? Viivyttely oli vaarallista, sillä surkeat
tukeni saattoivat minä hetkenä tahansa antaa perään. Köysi oli minulla
joka tapauksessa moraalisena tukena ja senvuoksi heitin sen erääseen
melko lähellä kattoa olevaan tappiin, joka sitäpaitsi oli hiukan
ylöspäin taipunut niin että se miltei muodosti koukun. Köyden toinen
pää oli vyötäisteni ympärillä, toinen irtonaisena kädessäni, niin että
saatoin hellittää sitä liikkeitteni mukaan. Moraalinen tuki on joka
tapauksessa jonkin arvoista. Uskomattoman varovaisesti ryömin sitten
kuin kärpänen seinää pitkin, sormieni milloin tarttuessa johonkin
vähäiseen kyhmyyn, milloin hapuillessa kiinnikettä halkeamassa, joka
tuskin jätti tilaa kynsille. Koko juttu oli suurinta mielettömyyttä,
mutta kävi kuitenkin. Köysi ja katon läheisyys lisäsivät luottamustani
ja tasapainoa.
Parin kyynärän päässä vedestä luolaan päin loppuivat tapit. Kalliosärmä
näkyi melkein alapuolellani, ja minulla ei ollut mitään muuta
mahdollisuutta kuin hypätä. Irroitin köyden koukusta, tiukensin
irtonaista päätä ympärilläni ja — hyppäsin.
Hyppyni oli samaa kuin heittäytyminen keihäsriviä vastaan. Voimakas
vesimassa paiskasi minut takaisin ja alaspäin, mutta pudotessani
tartuin molemmilla käsillä kalliosärmän kärkeen kiinni. Ja siihen
jäin riippumaan veden vetäessä voimakkaasti jalkojani ulospäin. Veden
tippuminen päähäni kiusasi minua, mutta säilytin mielenmalttini ja
onnistuin saamaan pääni vesiryöpyn toiselle puolelle, niin että jälleen
saatoin hengittää.
Kapuaminen tästä pystystä, riippuvasta asennosta kallion särmälle,
vesiryöpyn kiskoessa minua toiseen suuntaan oli suurin voimainponnistus
mitä saatoin ajatella. Sen täytyi tapahtua mitä suurimmalla
varovaisuudella, sillä silmänräpäyksenkin varomattomuus voisi syöstä
minut kurimukseen. Jos annoin käsivarteni tai jalkani tulla tuumaakaan
lähemmäksi tuota kauheaa kuohuvaa seinää, irtaantuisivat käteni
tukikohdastaan. Hinasin jalkojani vähitellen niin pitkälle kuin suinkin
putouksesta lähelle kielekettä ja sitten piti minun koettaa kavuta ylös.
Se oli mahdotonta. Ponnistaessani jalkojani kalliolle siirtyisi
muu ruumiini samassa suhteessa liian lähelle vettä, ja se olisi
turmioksi. Tämä selvisi minulle silmänräpäyksessä ranteeni natistessa
jännityksestä. Jos minulla sensijaan olisi seinä takanani, voisin
ojentaa toisen käteni taaksepäin ja saada tukea. Seinä oli olemassa,
sen tiesin, mutta kuinka lähellä se oli, en tiennyt. Putouksen
lakkaamaton kohina hämmensi ja huumasi minua.
Silmänräpäys oli kauhea, mutta muuta ei ollut valittavana. Jos
seinä olisi liian kaukana minusta, syöksyisin alas, siitä olin
selvillä, sillä olin pakotettu panemaan koko painoni käteen, kun se
tavoitti otetta. Lykkäys ei olisi mitään hyödyttänyt, ja hiljaisin
rukouksin ojensin oikean käden taaksepäin, vasemman pitäessä
kouristuksenomaisesti kiinni kallion särmästä.
Seinä oli — se oli vain jalan tai kahden päässä minusta. Voimakkaalla
tempauksella sain jalansijan kielekkeellä ja käännyin nyt niin, että
sain molemmat käteni vastassaolevaa kallioseinää vasten. Siinä olin
nyt, poikkipäin pauhaavan vesimassan päällä ja näin luolan alhaalla
hämärässä ja poisheittämäni kirveen erään tumman läiskän vieressä, mikä
oli Laputan verta.
Minua pyörrytti, ja pelkäsin putoavani, ellen heti jatkaisi.
Kallioseinä ei ollut aivan kohtisuora, vaan yleni suunnilleen
kuudenkymmenen asteen kulmassa. Se oli sangen karkeapintainen, mutta
näköpiirissäni ei ollut mitään ulkonemaa, joka olisi tarjonnut sijaa
jalalle. Vielä kerran turvauduin köyteen ja minun onnistui heittää
silmukka erään kalliokärjen yli, joka parhaimmassa tapauksessa
saattoi tukea minua, jos alkaisin liukua alaspäin. Senjälkeen läksin
urhoollisesti ylöspäin käsien avulla, laahautuen muuatta pientä
reunamaa pitkin kunnes olin aivan suorassa kulmassa putoukseen
nähden. Tässä oli vesi kaikeksi onneksi matalampaa ja vähemmän
kiivasjuoksuista, ja jalat puoleksi kuohun peittäminä kapusin erääseen
nurkkaukseen. Vihdoinkin olin päässyt ylös luolan yläpuolella
olevalle kalliolle. Mitä ihmeteltävimmällä onnellani olin onnistunut
suorittamaan yhden kaikkein vaikeimmista vuorilla kiipeämisyrityksistä.
Olin tullut luolasta sen yläpuolella olevalle kalliolle.
Vaikeuteni eivät tosin olleet lopussa, sillä huomasin kiipeämisen
edelleen vuoren seinää pitkin kaikkea muuta kuin helpoksi. Putouksen
pauhu huumasi minua, veden roiske teki kallion liukkaaksi ja
vuoren kuve tuli yhä jyrkemmäksi mitä pitemmälle jouduin. Eräällä
esiinpistävällä kielekkeellä joutuivat hartiani jälleen miltei veden
valtaan. Mutta minä kiipesin sisukkaasti eteenpäin, kauhun pitäessä
vartiota sielussani, ja toivon loistaessa vain kalpeana sen takana.
En luottanut täysin ruumiiseeni, sillä tiesin, että väsymys saattoi
palata millä hetkellä tahansa. Kolmen vuorokauden jännityksen ja vaaran
aiheuttama kuume tuskin paranee yhden yön levolla.
Tällä hetkellä olin jo kyllin korkealla nähdäkseni, että joki erkani
maanalaiseen uomaansa noin viisikymmentä jalkaa yläpuolellani ja ehkä
noin kymmenen jalkaa poispäin siitä missä seisoin. Sen onkalon päällä,
mistä virta murtui esiin, oli liuskakivien ja soran sekainen rinne. Se
näytti epävarmalta, mutta sinne minä nyt siirryin, sillä kallioseinäni
tuli yhä mahdottomammaksi.
Lähdin eteenpäin, mutta jo ensimmäisistä askeleistani koko paikka
alkoi liukua. Muuan vierinkivimöhkäle lähti liikkeelle ja vaipui
huumaavalla pauhinalla syvyyteen. Heittäytyin eteenpäin ja puristauduin
epätoivoisesti kiinni jokaiseen ajateltavaan vierivään maakappaleeseen,
ja vasta sitten kuin olin aivan reunalla, sain vakavan otteen eräästä
kivipaadesta, joka esti alaspäin liukumiseni. Kaikki tämä nostatti
minussa hirveän pelon, mutta se oli kuitenkin tuota itsepäistä
vastahakoista pelkoa, joka oli hallinnut minua sitten Brudestroomilta
lähdettyäni, ajatellessani, että aarre saattaisi joutua minulta
hukkaan. En voinut kestää ajatusta, että joutuisin tuhon omaksi nyt kun
olin päässyt näin pitkälle.
Tämän mieltäni järkyttäneen tapahtuman jälkeen jatkoin matkaa, ei askel
askeleelta vaan tuuma tuumalta. Asemani oli nyt miltei horjuvampi ja
huimaavampi kuin riippuessani kallionsärössä veden rajassa, sillä
nyt minulla ei ollut luotettavaa tukea kädelle eikä jalalle. Minusta
tuntui kuin olisi kulunut viikkoja, ennenkuin vihdoinkin olin kerinnyt
mainittavan kappaleen matkaa pois maanalaisesta vesikuilusta.
Alaspäin en uskaltanut lainkaan katsoa, vaan kiinnitin katseeni
edessäni olevaan vieruun löytääkseni mahdollisesti varmaa maapohjaa.
Kerran pääsin erään suuren katajapensaan luo ja se auttoi minua
sievän kappaleen ylöspäin. Hetki senjälkeen astuin kuitenkin taas
vierinkivikerrokseen, joka vieri kanssani alaspäin oikealle, ja tämän
kautta kadotin kaiken mitä olin voittanut. Koko olemukseni suli siihen
hallitsevaan toivoon, että pääsisin ylös tästä kurimuksesta ja kaikesta
mikä siihen kuuluu.
Ja sitten, ei aivan äkkiä kuten romaaneissa, vaan mitä kovimman työn
ja heikenneen toivon jälkeen seisoin vihdoin muutamalla vakavalla
ulkonevalla kallionkielekkeellä. Kolme askelta vielä siitä ylöspäin,
ja silloin olin vihdoinkin ylätasangolla. Aloin juosta, mutta en
jaksanut pitkälle, voimat pettivät. Katsahdin taakseni ja näin syvän
mustan kuilun — mistä olin kiivennyt ylös! Siellä alhaalla ei ollut
näyttänyt aivan niin pimeältä, mutta täältä ylhäällä kirkkaassa
auringonpaisteessa näytti kuilu pikimustine aukkoineen johtavan
suoraan hornaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni minua rupesi
huimaamaan. Kuiluun takaisin putoamisen pelon kanssa taisteli mieletön
halu heittäytyä sinne alas, niin että tunsin suoranaista kipua, mutta
minun onnistui laahautua muutama askel eteenpäin pehmeässä sammalessa
ja kaaduin sitten maahan vatsalleni.
Kun jälleen kohotin päätäni, ihmettelin, että oli aikainen aamu.
Kastetta oli vielä ruohossa eikä aurinko ollut korkealla. Olin
luullut, että hyvinkin monta tuntia oli kulunut siitä kuin saavuin
luolaan, oleskeluuni siellä ja vaivaloiseen pakooni sieltä, mutta
todellisuudessa en ollut voinut viipyä enempää kuin kaksi tuntia. Oli
vielä aamu, raikas, suloinen, jollaista tapaa vain ylätasangolla.
Tuossa oli laakea, tuoksuvaa heinää ja sananjalkoja kasvava laakso,
tuolla näkyi virta kimmeltäen kiertelevän ja tuossa alla oli järvi,
vielä ympäröivien vuorenhuippujen varjoamana.
Mikä ihana maa, maa, jossa tahtoisi rakentaa ja asua, jossa tahtoisi
nähdä rattoisia koteja, iloisia lapsia ja satoisia hedelmätarhoja. Ja
äkkiä minulle selvisi, että nyt, nyt vasta olin pelastunut raakalaisten
käsistä.
Kuluneitten päivien taakka putosi hartioiltani. Olin jälleen nuori,
voimakas ja iloinen. Takanani oli musta yö ja sen synkät salaisuudet,
edessäni oli oma maani, sillä tämä tunturijärvi ja nuo sananjalkaryhmät
saattoivat yhtä hyvin kuulua Skotlantiin. Veri lauloi suonissani ilosta
nähdessäni edessäni aamun kauneuden. Muistin jälleen, että en vielä
ollut täyttänyt kahtakymmentä ikävuottani.
Ensimmäinen tehtäväni oli polvistua raikkaassa ruohossa ja kiittää
Luojaa, joka todella oli osoittanut minulle »hyvyyttään elävitten
maassa».
Hetken kuluttua menin ylätasangon reunalle. Siellä alhaalla, missä tie
pistääntyi esiin metsiköstä, oli Henriquesin ruumis hiekalla, ja kaksi
miestä, jotka juuri olivat hypänneet ratsailta, seisoivat ja katselivat
sitä miettivin ilmein. Huudahdin kovasti, sillä tunsin miehet. He
olivat Aitken ja koulumestari Wardlaw.