Nukkuessani kuumeuntani tapahtui merkillisiä asioita. Se mitä nyt
kerron ei ole sellaista, mihin itse olisin ottanut osaa, vaan mitä
myöhemmin keskusteluissa Arcollin ja Aitkenin kanssa sain kuulla.
Muutenhan kapina on saanut myöskin oman erikoisen historioitsijansa.
Siinä huoneessa missä nyt istun ja kirjoitan näen edessäni hyllyllä
kaksi sievoista sinikantista nidosta, jotka sisältävät mr Alexander
Uptonin (Timesin kirjeenvaihtajan) kertomuksen Sodasta Tasangon ja
Vuoriston välillä, kerrottuina tulevien sukupolvien rakennukseksi.
Hänen kuvauksessaan on sankarina kafferien puolella Umbooni, puolihullu
rumilas, jonka me sittemmin vangitsimme ja hirtimme. Laputan hän
mainitsee vain eräässä syrjähuomautuksessa kristinopin luopiona,
jolla oli ollut jotain tekemistä kuohuvan tyytymättömyyden kanssa.
»Inkulun», jonka hän usein oli kuullut, hän sanoo olevan zulujen
käyttämän nimityksen Jumalasta. Mr Upton on sangen terävä historian
kirjoittaja, mutta hänellä ei ole ollut aavistustakaan kaikkein
romanttisimmasta tapauksesta sodassa, nimittäin siitä, kuinka Arcoll ja
hänen säännöttömät joukkonsa eräänä keskiyön aikana »paimensivat» Pappi
Johanneksen perillistä ja hänen herrauttaan.
Bruderstromin luokse, siinä missä nyt olin, oli sijoitettuna 200
poliisimiestä, 63 basuto-sissiä erään Stephen nimisen miehen johdossa,
joka syntyjään oli puoleksi alkuasukas ja tavoiltaan kokonaan, sekä
kolme farmarikomennuskuntaa, jokainen niistä noin 40 miehen vahvuinen.
Nämä komennuskunnat olivat oikeastaan komppanioita Pohjois-Transvaalin
vapaaehtoisjoukoista, ja ne olivat pitäneet vanhan nimen ja myöskin
jotain näiden joukkojen vähemmän tiukasta muodosta. Edelleen oli
täällä kaksi patteria vapaaehtoisesta tykistöstä, molemmissa neljä
tykkiä, mutta ne olivat Pilvivuorten länsireunalla, seuraten
Beyersin historiallista esimerkkiä. Pari säännöllisten joukkojen
rykmenttiä oli tulossa Pietersdorpista, mutta ne eivät tulisi perille
ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ne jatkaisivat matkaa suoraan
Pilvivuorille liittyäkseen siellä tykistöön. Pitkin vuoristoa oli
strategisesti tärkeisiin paikkoihin sijoitettu poliisiosastoja mukanaan
alkuasukassissejä ja Blaauwildebeestefonteiniin oli sijoitettu melko
vahvoja voimia kahden kenttätykin kanssa, koska pelättiin, että
toinen kafferiarmeija voisi ehkä marssia sitä tietä Inandan Kraaliin.
Wesselburgissa tasangolla oli vahva poliisipatrulli ja pitkin tietä
täydellinen järjestelmä pieniä patrulleja, mukanaan varsin runsaasti
basutosissejä. Mutta niin hyvin kuin tie olikin vartioitu, ei se
ollut kokonaan suljettu, sillä Arcollin joukot olivat vain osa hänen
siirtomaa- ja vakoilupoliisistaan. Minun oma kokemukseni osoitti,
kuinka helppoa oli päästä poliisivartioiden ohi.
Laputalla ei ollut liikoja aikoja ja senvuoksi hän varmaan koettaisi
päästä tien yli mahdollisimman läheltä. Tärkeintä Arcollille senvuoksi
oli vartioida Letaban solan ja Bruderstroomin välistä linjaa. Osasto
parhaita ratsupoliiseja ohjasi matkansa kiivasta vauhtia solaa kohti ja
heidän perässään hajaantuivat muut pitkin tietä. Farmarit vartioivat
muuatta kohtisuorassa päätietä vastaan olevaa väliä estääkseen
pakoyritykset vasemmalla sivustalla. Basutosissit lähetettiin metsiin
etuvartioina tuomaan tietoja, jos jotain epäilyttävää näyttäytyisi.
Lopuksi otti eräs poliisipatrulli, mukanaan alkuasukasvakoilijoita,
haltuunsa tien siihen osaan Letabaa, missä on ylimenopaikka. Sitä
nimitetään Main Driftiksi ja löytyy kartallakin. Alkuasukkaiden
ensimmäisenä tehtävänä oli löytää Laputan olinpaikka ja sitten estää
häntä pääsemästä eteläänpäin, kukkuloiden ja metsien muodostamasta
kolmiosta Machudi-laaksoon, tien ja Letaban välillä. Jos hän
epäonnistui siellä, hänen täytyisi koettaa mennä Letaban yli kaalamon
alapuolelta ja sitten pyrkiä tien yli kaalamon ja Wesselburgin
välillä. Kun Arcollilla ei ollut tarpeeksi väkeä vartioimaan koko
linjaa, saattoi hän, jos Laputa kerran tulisi ajetuksi kahlauspaikan
alapuolelle, muuttaa miehensä kauemmas etelään. Luonnollisesti
oli erittäin tärkeää määritellä Laputan olinpaikkaa, ja tässä
tarkoituksessa lähetettiin alkuasukasvakoojia liikkeelle. Oli olemassa
mahdollisuuksia Laputan kiinnisaamisesta, mutta Arcoll tiesi liiankin
hyvin hänen ihmeteltävän vainunsa, hänen paikallistuntemuksensa sekä
hänen suuret ruumiinvoimansa, ollakseen lainkaan varma asiastaan.
Minuuttiakaan liian aikaisin ei oltu liikkeellä. Poliisin etujoukot
ratsastivat suoraan erään kafferin päälle, jonka Laputa oli jo
ennättänyt lähettää tutkimaan, oliko tie selvä. Kaksi minuuttia
myöhemmin Laputa olisi ollut tien toisella puolella ja päässyt
käsistämme, sillä Letaban metsäisissä seuduissa ei häntä mitenkään
olisi voitu tavoittaa. Kun kafferi näki meidät, sukelsi hän takaisin
ruohikkoon tien pohjoispuolella, mikä osoitti, että Laputa vielä oli
siellä.
Tämän jälkeen ei vähään aikaan tapahtunut mitään. Poliisi ennätti
kahlaamolle ja koko tie sen itäpuolella joutui tarkan vartioinnin
alaiseksi. Ne komppaniat, jotka huolehtivat sivustasta, muodostivat
ketjun pohjoisella suunnalla olevan poliisiosaston kanssa ja venyttivät
sitä sitten hitaasti linnoitukseen päin vuoristossa. He eivät tavanneet
ketään ja Arcoll saattoi siitä päättää, että Laputa oli mennyt
vuoristosta alaspäin metsäalueelle.
Jos basutomiehet olisivat olleet harjaantuneempia metsänkävijöitä,
olisimme saaneet parempia tietoja. Mutta he kun asuvat paljailla
vuoriseuduilla, he joutuvat jonkunverran neuvottomiksi metsässä.
Parhaimmat heistä olivat ’yliloikkareita’ Mpefusta ja nämä lähettivät
nyt sanoman — tavalla jonka vain Arcoll tunsi — että viisi kafferia
oleskeli metsässä peninkulman verran Main Driftin pohjoispuolella.
Kello oli nyt kymmenen ja kuu nousi. Nuo viisi etääntyivät sitten
toisistaan, ja tiedonannot tulivat hiukan epäselviksi. Mutta sitten
päästiin Laputan jäljille, joka oli pisin noista viidestä, Suuren
Letaban rantaäyräällä noin kaksi peninkulmaa Main Driftin eteläpuolella.
Nyt oli kysymys siitä, kuinka hän aikoi päästä joen yli. Arcoll piti
itsestään selvänä, että hän uisi joen yli ja sitten pyrkisi Main
Driftin ja Wesselburgin väliselle tielle. Mutta tässä otaksumassa
hän ei tehnyt täyttä oikeutta vastustajansa viekkaudelle. Laputa oli
täysin selvillä, että meidän oli mahdotonta vartioida koko maapuolta,
mutta tiesi myöskin, että joki antoi tilaisuuden halkaista maan kahtia
ja keskittää voimat toiselle tai toiselle puolelle. Tästä johtui,
että hän ei lainkaan mennyt Letaban yli, vaan ryhtyi tekemään pitkää
kiertomatkaa takaisin vuoristoon. Eräs hänen kaffereistaan ui virran
yli ja kun Arcoll sai tästä tiedon, hän alkoi vetää etuvartioita sieltä
alemma tielle. Mutta juuri tällä hetkellä pääsivät Mpefun miehet
perille Laputan valeliikkeestä ja kääntymisestä vasempaan. Arcoll antoi
nyt suurella kiireellä vastamääräyksen ja jäi jännityksellä odottamaan
Main Driftin luo.
Koko suunnitelman pelastivat farmarit ylhäällä vuoristossa. He
sytyttivät tulia ja panivat Laputan uskomaan, että siellä oli muka
kokonainen armeija. Hän ei uskaltanut Machudin laaksoon eikä Letsitelan
luo, vaan vetäytyi pohjoiseen päin pikku-Letaban laaksoon. Se nopeus,
jolla hän matkaa teki, oli hämmästyttävä, mutta olikinhan hänellä
pelissä panoksena keisarikunta. Hänellä oli vankka ruumis, joka oli
karaistunut pitkillä matkoilla. Kun nyt kartasta vertailen sitä matkaa,
jonka minä suunnattomalla vaivalla tein Dupreen kahlaamolta Machudiin,
niihin taipaleihin, jotka Laputan jalat tuona yönä kantoivat, on
ihailuni tuota miestä kohtaan rajaton.
Keskiyön paikkeilla hän oli varmaankin mennyt Letsitelan yli, mutta
tässä hän teki vakavan virheen. Jos hän olisi koettanut nousta
jollekin lähinnä olevalle huipulle, hän olisi päässyt ylätasangolle
ja joutunut Inandan Kraaliin vielä ennen päivänkoittoa. Mutta nyt
hän antoi farmarikomppanioille liian suuren merkityksen ja piti
suuntaa pohjoiseen, jossa hän luuli vartioinnin olevan heikompaa.
Noin kello yhden aikaan Arcoll päätti, väsyneenä toimettomuuteen
ja huomaten erehtyneensä Laputan taktiikan suhteen, tehdä rohkean
leikkauksen. Hän lähetti puolet poliisivoimastaan vuoristoon
farmarikomppanioitten vahvistukseksi ja määräsi nämä asettumaan
yhteyteen Blaauwildebeestefonteiniin sijoitettujen vartiojoukkojen
kanssa.
Vähän jälkeen kello kahden tuli ensimmäinen tiedonanto. Henriquesin
oli onnistunut päästä tien yli kolme peninkulmaa Main Driftistä
itään. Varmaankin hän oli lähtenyt kraalista aikaisemmin yöllä ja
koettanut kulkea tien yli kauempana lännessä, mutta oli joutunut
patrullien eteen. Main Driftin itäpuolella, missä poliisivartioita
oli harvemmassa, onnistui hän, mutta ei päässyt pitkälle, sillä
pian basutosissit pääsivät hänen jäljilleen. He ilmoittivat asiasta
Arcollille, joka heti käsitti, kuka vaeltaja oli. Valkoisia miehiä hän
ei uskaltanut lähettää pois, mutta hän antoi erään sissijoukon seurata
Henriquesin jälkiä. Nämä seurasivat häntä Dupreen kaalamolle saakka,
missä hän kulki joen yli ja asettui nukkumaan tien reunustalle, sissien
pitäessä hänen tietämättään seuraa hänelle. Hän oli hiottu konna, tämä
Henriques, voidessaan asettua nukkumaan juuri sillä paikalla, jossa
vähää aikaisemmin oli tehnyt murhan.
Aamuvarhaalla Laputa oli Pikku-Letaban laakson korkealla äyräällä
lähellä Mpefun kraalia. Hän hankki jotain syötävää eräästä asumuksesta
ja jatkoi heti matkaa metsää kasvavaa kukkulajonoa pitkin, joka pistää
ulos ylätasangosta. Hän oli varmasti väsynyt, sillä muutoin hän ei
olisi kiivennyt aivan suoraan eräälle farmarien vartiopaikalle. Oli
hiuskarvan varassa, ettei hän joutunut vangiksi, mutta hänen onnistui
pelastua perääntymällä nopeasti linnoituksen luota. Tiedonnannoista
päättäen hän oli sitten vetäytynyt eteläänpäin tiheämpään metsään ja
siellä jälleen kääntynyt pohjoiseen päin Blaauwildebeestefonteinista.
Senjälkeen hänen liikkeistään ei ole täyttä selvyyttä. Hänet
nähtiin Pikku-Labongon luona mutta huomattuaan vartioketjun
Blaauwildebeestefonteinin luona hän varmaankin tuli vakuutetuksi, ettei
edes villikana voisi päästä läpi sitä tietä. Seuraava tiedonanto minkä
saimme ilmoitti, että hän oli kohdannut Henriquesin.
Päivän koitossa Arcoll, joka tiedonantojen kautta tunsi Laputan retket
pääpiirteittäin, päätti ryhtyä hyökkäämään. Farmarit, jotka olivat
saaneet Pietersdorpista kolmen komppanian suuruisen vahvistuksen,
pysyivät paikoillaan ylätasangolla, mutta poliisivoimat valtasivat nyt
Suuren Letaban alueen. Arcollin suunnitelmana oli vartioida tätä jokea
sekä sen ja Labongon välistä pitkää maakaistaletta. Hän sai nyt tiheään
vahvistusjoukkoja, ja ratsupatrullit saattoivat vaikeudetta estää
kaikki pakenemisyritykset Wesselburgin itäpuolisella sivustalla.
Tästä johtui, että Laputan ajautuessa yhä itäänpäin vuoristosta,
Henriques kulki pohjoiseen, ja niin heidän tiensä yhtyivät. Olisin
kernaasti halunnut olla todistamassa heidän kohtaustaan. Nyt jos
koskaan piti Laputan ymmärtää, mitä pyöri Henriquesin mielessä.
Kuvittelen, että Henriques oli matkalla Rooirandin luolaan. Mitä tulee
Laputaan, oli hänen tarkoituksensa päästä Portugalin alueelle, tehdä
siellä laaja kaarros ja yhtyä sitten joukkojensa kanssa jossain leirin
ja Amsterdamin välillä.
Päivällisen aikaan nähtiin molemmatkin Blaauwildebeestefonteinin
ja Lebombon välisellä tiellä. Siellä heidät pidätti Arcollin uusi
vartioketju, joka oli Letaban ja Labongon välillä. Tämä pakotti heidät
uudestaan pohjoiseen ja heidän oli nyt uitava viimeksimainitun joen
yli. Sieltä kauas itään Rooirandiin, missä Portugalin raja kulkee, on
maa avointa, aaltomaista kukkulaseutua, kasvaen vain harvaa metsää
notkopaikoissa. Tällainen maasto ei tarjonnut paljoakaan suojaa
pakeneville, minkä he myös saivat kokea. Sillä nyt oli Arcoll muuttanut
voimansa lentäviksi eskadrooneiksi. Ne vartioivat ei vain linjoja,
vaan koko seutua. Nyt jälleen oli Laputalla vain verraton vainunsa
ja voimakas ruumiinsa apunaan ollakseen joutumatta vangiksi puolen
tunnin sisään. He kulkivat entisiä jälkiään takaisin, uivat jälleen
Labongon yli ja painuivat tiheään metsään Blaauwildebeestefonteinin
tien pohjoispuolella. Basutosissit, niin mainioita kuin olivatkin
avoimessa maastossa, kadottivat nyt jälleen jäljet. Laputa ja Henriques
narrasivat heitä, niin että vainoojien painuessa länteenpäin, luullen
pakolaisten aikovan Majinjen kraaliin, nämä olivatkin todellisuudessa
menneet Labongon yli ja ohjasivat nyt askeleensa Umvelosiin.
Kaiken tämän sain tietää jälkeenpäin, sillä sen tapahtuessa makasin
syvässä tiedottomuuden tilassa Arcollin teltassa. Vihollisiani ajettiin
takaa kuin peltokanoja, ja minä sain korjata siis hedelmät neljä päivää
kestäneistä vaivoista ja hirmuista. Metsästäjät olivat joutuneet
riistaksi, pyörä oli kääntynyt ja David Crawfurdin kärsimykset
korvattiin runsain määrin.
Nukuin kello yhteen, seuraavan päivän päivälliseen saakka. Kun heräsin
tuntui teltta kuumalta kuin leivinuuni kirkkaan keskipäiväauringon
helottaessa. Voin nyt paremmin, mutta jäsenet olivat jäykät ja hellät,
ja minua janotti sietämättömästi. Lähellä oli vesikorvo ja tinakuppi;
join useita kertoja peräkkäin. Senjälkeen paneuduin jälleen pitkälleni,
sillä olin vielä hyvin väsynyt.
Mutta toinen uneni ei ollut samanlainen kuin ensimäinen. Minulla oli
koko ajan villejä, houreisia mielikuvia. Tuskin olin sulkenut silmäni,
kun jouduin toiseen maailmaan ja aloin elää ja toimia siinä. Koko
tasankomaa pensasmetsineen oli edessäni ja minä katselin sitä kuin
olisin ollut ylhäällä pilvissä. Oli keskipäivän aika ja hiekka säkenöi
kuumuuttaan. Pensastoissa näin varovaisia liikkeitä, pukki pisti sieltä
päänsä esiin, paanu-eläin vaelsi juhlallisesti ruohistossa, krokodiili
ryömi liejupenkkaa myöten jokeen. Ja sitten näin selvästi Laputan
vaeltavan itää kohti.
Unessa en lainkaan ajatellut Arcollin toimenpiteitä. Vain Laputa oli
ajatuksissani. Hän kulki kuin olisi ollut väsynyt, mutta kuitenkin
hyvää vauhtia ja päätään hän käänsi alituisesti kuin villi eläin, joka
vainuaa tuulen mukana vaaran. Epäselvästi olin myös näkevinäni hänen
läheisyydessään jotain tummaa varjoa. Hänen kaulansa oli paljas, mutta
tiesin mitä hänen pussissaan oli kätkettynä.
Hän pysähtyi, kääntyi länteen, enkä sitten nähnyt häntä enää. Maailma
siellä alhaalla näytti aivan hiljaiselta, ja minä kiinnitin siihen yhtä
tarkan huomion kuin olisin ollut lentäjä, joka etsii laskupaikkaa.
Pitkään aikaan en nähnyt mitään, mutta sitten huomasin jotain liikettä
eräässä joen lähellä olevassa pensaassa: helmikana lensi sieltä ensin
kuin poispelotettuna ja sitten pukki syöksyi esiin. Siitä päätin että
Laputa oli siellä.
Kun sitten katsoin jokea, näin vedessä pään — ei, näin kaksi päätä,
toisen jonkun verran toisesta jälessä. Ensimmäinen uijista nousi maihin
toisella rannalla ja tunsin hänet Laputaksi, toinen oli lyhyempi ja
pienempi, ja minä tiesin että hän oli Henriques.
Muistan ilostuneeni siitä, että nuo kaksi olivat kohdanneet toisensa.
Nyt ei Henriques pääsisi pakoon. Joko Laputa pääsisi selville
totuudesta ja tappaisi hänet tai minä saisin itse hänet kiinni
ja kostoni suoritetuksi. Joka tapauksessa hän oli nyt kafferien
rajapyykkien ulkopuolella ja kulki omissa asioissaan.
Seurasin heitä tarkoin, kunnes he pysähtyivät erään puretun rakennuksen
lähellä. Varmaankin se oli minun Umvelosiin rakennuttamani kauppapuoti.
Tämä huomio pani minut epäilemään, että Laputa ja Henriques olivat
matkalla Rooirandiin!
Heräsin äkkiä otsa hiessä ja vieläkin kuumeisena, sillä hampaani
kalisivat. Mielessäni olin täysin selvillä siitä, että Laputa ja
Henriques pian olisivat luolassa.
Oli olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Henriques tappaisi Laputan,
ottaisi haltuunsa rubiinit ja olisi pian Mozambiquessa, ennenkuin
ehtisin perille — tai voittaisi Laputa taistelussa ja itse päättäisi
niiden kulta- ja timanttiaarteiden kohtalosta, jotka oli koottu
luolaan. Jos hänen tarvitsi pelätä tappiota, tiesin, että hän upottaisi
jalokivet Labongon pohjaan, ja kaikki minun vaivani olisivat menneet
hukkaan. Nyt olin unohtanut kaiken isänmaallisuuden. Tällä hetkellä ei
maan kohtalo tuntunut minusta miltään, ja ajatus siitä, että Laputa oli
eristettynä armeijastaan ei tyydyttänyt minua. Ainoana ajatuksenani
oli, että aarre joutuisi kadoksiin, aarre, jonka edestä olin pannut
alttiiksi elämäni.
On olemassa eräänlaista rohkeutta, joka syntyy harmista ja
laskuvirheistä. Olin luullut, että yritteliäisyyteni oli lopussa,
mutta nyt huomasin, että menneet kärsimykseni eivät olleet kyenneet
tukahuttamaan uutta intohimoani. Levottomuuteni oli niin suuri, että
se ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. Nousin ylös, ja pitäen kiinni
vuoteesta horjuin telttatuolin luo. Kyllä olin heikko, mutta en niin
heikko, etten kykenisi tekemään viimeistä ponnistusta. Tunne siitä,
että olin tehnyt jo niin paljon ja kuitenkin epäonnistunut, teki minut
aivan hulluksi.
Eräässä telttapaalun koukussa riippui pieni peilinpalanen, jota Arcoll
käytti parranajossa. Sain siinä näkyviin vilauksen kasvoistani. Ne
olivat valkoiset ja uurteiset, siniset pussit silmien alla. Lääkäri
oli pessyt minut edellisenä iltana, mutta hänen ei ollut onnistunut
saada pois kaikkia retkieni jälkiä. Erityisesti kiinnitin huomioni
veriläikkään vasemmassa ohimossa. Muistan saaneeni sen vuohen verellä
täytetystä kannusta tuona yönä luolassa.
Luulen että juuri tuo veriläikkä ratkaisi asian. Tahdoinpa tai en, niin
minä olen leimattu samalla merkillä kuin Laputan miehet. Valittavanani
oli: joko pelata peli loppuun tai olla tuntematta koskaan maailmassa
rauhaa. Viimeiset neljä vuorokautta olivat saaneet minut vanhenemaan
hyvin nopeasti.
Löysin erään Arcollin saapasparin, tilavat ja kuluneet, mutta niihin
pistin haavoilla olevat jalkani. Sitten ryömin ovelle ja huusin
erästä poikaa tuomaan hevoseni. Muuan basuto tuli esiin ja säikähtäen
ulkonäköäni kiiruhti hakemaan kimoa. Aika oli jo kulunut pitkälle
iltapuolella. Oli suunnilleen sama aika kuin päivää ennen paetessani
Machudista. Bruderstroomin leiri oli aivan tyhjä, lukuunottamatta
sisäänkäytäville asetettuja vahtisotilaita. Huusin luokseni ainoan
valkoihoisen minkä näin ja kysyin häneltä Arcollia. Hän vastasi, ettei
mitään uusia tietoja ollut saapunut, mutta että patrullit edelleen
vartioivat tietä aina Wesselburgiin saakka, ja tästä saatoin päättää,
että Arcoll oli saanut levittää ajojahtiaan laajalle metsiin. En
halunnutkaan tavata häntä juuri nyt ja vielä vähemmän halusin, että
hän tapaisi Laputan. Lähdin nyt ratsastamaan yksityisasioissani, enkä
halunnut keitään auttajia.
Joku tarjosi minulle kupin väkevää kahvia, jota en kuitenkaan saanut
kurkusta alas, ja auttoi minut sitten satulaan. Kimo oli levännyt ja
otti heti hyvän vauhdin lähtiessäni lyhyttä neliä ratsastamaan pölyistä
tietä. Koko maailma lepäsi hiljaisena ja kullankimmeltävänä iltapäivän
auringossa.