Voimani olivat jo kauan sitten tyystin lopussa. Vain ankara jännitys,
pelko ja hurjasti leimuava toivo olivat ylläpitäneet minua näin
kauan, ja nyt kun vaara oli ohi seurasi taantumus. Selittämätöntä
on, kuinka pysyin hevosen selässä. Oli onneni, että hevonen oli hyvä
ja maasto helppoa, sillä ohjata en olisi voinut eläintä. Minä vain
istuin sen selässä puoliksi tiedottoman tyytyväisenä ja ratsastin
hiljaa kohti laskevaa aurinkoa, jonka näin kimmeltävän Rautakruunun
vuoren yläpuolella. Olin onnellinen kuin lapsi. Kolme päivää kestäneen
yhtämittaisen kuolemanvaaran jälkeen oli lumoavaa tietää, että oli
vapaa. Tuntui liian ihanalta ollakseen totta ratsastaa miehenkorkuisia
kukkia kasvavien niittyjen halki maailmassa, joka tuntui olevan pelkkää
tuoksua, väriä ja valoa. On muistettava, että olin vielä tuskin muuta
kuin poika, ja että viime aikoina kuolema oli ollut niin usein silmieni
edessä, että sen jo oli täytynyt nousta vähän päähäni. Antautuminen
jälleen toivon valtaan vaikutti minuun kuin ooppiumi. Niin heikko ja
väsynyt kuin olinkin, ui sieluni autuuden meressä.
Mutta kauan ei tällainen tunnelma voinut kestää. Kun kimo kompastui
kahlatessaan erään virran yli, palasin jälleen todellisuuteen.
Huomasin, että alkoi hämärtää ja pelko sai minut jälleen valtoihinsa.
Takanani olin kuulevinani ääniä; mutta kun käännyin, näin ainoastaan
tummat kukkulat.
Turhaan koetin muistutella mieleeni mitä Arcoll oli sanonut päämajansa
paikasta — muistini oli kuin poispyyhkäisty. Jossain suuren tien
läheisyydessä se varmastikin oli, mutta missä valtatie kulki sitä
en voinut itselleni selvittää. Ja sitäpaitsi hän oli lähellä
vihollista ja minähän tahdoin kauaksi pois, kaupunkeihin, niin kauaksi
taistelulinjoilta kuin suinkin. Ehkäpä löytäisin joitakin kyliä, joissa
voisin piiloutua. Tiedän että nämä ajatukset olivat arvottomia, mutta
täydellisesti murtuneet hermot olkoot minun anteeksipyyntönäni. Kun
mies juuri on pelastunut suuresta vaarasta, voi sattua, että hän ei
aivan heti hallitse itseään.
Mitä minuun tulee, niin tunsin äkkiä häpeäväni. Jumala oli auttanut
minut vaaroista, mutta ei suinkaan senvuoksi, että minä ryömisin
johonkin piiloon. Minun tehtäväni oli yhtä selvä kuin Laputan. Nyt
vasta minulle selvisi, kuinka mitättömään seikkaan pelastukseni
perustui. Tuo poikkipurtu riimu oli kuin Jumalan sormi. Olin varmasti
pelastunut jotakin erikoista tehtävää varten, ja ellen suorittaisi
sitä, joutuisin varmasti uudelleen turmioon. Olin aina ollut
kohtalonuskoja, ja nyt olin sitäpaitsi aika paljon mystikko.
Pakokauhuinen pelkoni hävisi nyt, muistini alkoi palata, ja miehekäs
levollisuus tuli tilalle. Suuntasin kimon askeleet vasemmalle päin.
Nyt muistin, missä valtatie kulki, ja nyt muistin myös jotain enemmän.
Sillä minulle selvisi äkkiä, että Laputa nyt oli minun vallassani.
Ilman pienintäkään ennakkolaskelmaa tai tarkoitusta olin tällä kertaa
saanut valtit käsiini. Hänen tiensä väkensä luo oli katkaistu, hänellä
ei ollut hevosta ja hän oli väärällä puolella sitä tietä, jolla
Arcollin patrullit liikkuivat. Ja ilman Laputaa oli kapina tuomittu
epäonnistumaan. Niin, taisteluita kyllä saattoi syntyä, ehkäpä
ankaroitakin, mutta vihollisemme olisi ilman johtajaa. Jos hänet vain
voitaisiin pakottaa etemmäksi pohjoiseen, olisi hänen pelinsä menetetty
ja me voisimme levossa ja rauhassa hoidella jäljelläolevan.
Olin nyt jälleen yhtä innokas pääsemään keskelle vaaroja kuin äsken
pääsemään turvalliseen paikkaan. Arcollille täytyi heti ilmoittaa
asiasta, muuten saattaisi Laputa pimeän suojassa päästä Inandan
Kraaliin. Kysymyksessä olivat minuutit, ja näistä minuuteista riippui
tuhansien elämä. Asia koski myös voimiani, jotka heikkenemistään
heikkenivät, sillä nyt kun järkeni oli kirkastunut, tunsin parhaiten
kuinka heikko todella olin. Jospa vain voisin saavuttaa tien, löytää
Arcollin tai hänen miehiään, niin olisin tehnyt maanmiehilleni
suuremman palveluksen kuin kukaan tällä hetkellä Afrikassa saattoi
tehdä. Mutta päässäni suhisi ja kohisi, horjuin satulassa ja sormeni
olivat aivan voimattomat. Saatoin vain maata turtuneena hevosen selässä
ja veltosti pitää kiinni sen harjasta. Muistan, että eräs Psalttarin
säkeistö pyöri mielessäni, että miehen ei tule panna luottamustaan
hevosiin. Rukoilin, että tämä hevonen saisi tehdä poikkeuksen, sillä se
kantoi enempää kuin Caesaria ja hänen onneaan.
Minun on mahdotonta muistaa mitään näistä viimeisistä minuuteista.
Tuskin tuntia oli siitä kulunut kun tulin tielle, mutta tuo tunti
tuntuu minusta monelta pitkältä kauhealta vuodelta. Hämärästi muistan,
ratsastaneeni erään ojan yli, minkä jälkeen tulin kummitusmaisen
valkoiselle tielle. Kimo kääntyi oikeaan, ja sitten tiedän vain sen
että joku tarttui ohjaksiini ja puhutteli minua.
Ensin kuvittelin että se oli Laputa ja huusin kauhistuksesta.
Horjuin varmaankin satulassa, sillä tunsin että käsivarsi kietoutui
vyötäisilleni. Ratsastaja veti hampaillaan korkin pullosta ja kaasi
suuhuni viinaa. Nielin sen ja avasin sitten silmäni. Edessäni oli
ratsupoliisi, joka hämmästyneenä tuijotti minua. Poliisiksi tunsin
hänet vihreistä olkaimista.
»Arcoll», onnistui minun sammaltaa esiin. »Jumalan tähden, viekää minut
Arcollin luo.»
Mies vihelsi sormillaan, ja paikalle ajoi toinen ratsastaja.
Tunsin hänen kasvonsa, mutta en voinut muistaa miehen nimeä.
»Mutta siinähän on Crawfurd poika», kuulin jonkun sanovan. »Crawfurd,
poika, etkö muista minua Lorenzo Marquesista? Aitkenia?»
Skottilainen murre vaikutti lumouksen poistajana. Se selvitti
käsitteitäni ja palautti jälleen yhteyden entiseen elämääni. Lopultakin
olin siis päässyt oman kansani luo.
»Minun täytyy tavata Arcoll. Minulla on tietoja hänelle — tärkeitä
tietoja. Viekää minut Arcollin luo, älkääkä kysykö minulta mitään.
Missä hän on? Missä hän on?»
»Sattuu niin onnellisesti, että hän on tuskin kahdensadan kyynärän
päässä tästä», Aitken sanoi. »Tuo valo, joka näkyy, tulee hänen
leiristään.»
Loppumatkan miehet ratsastivat kummallakin puolen minua ja kannattivat
kainaloista, muuten en olisikaan päässyt perille. Kaikki mitä minulla
oli sanottavana Arcollille, pyöri päässäni sekaisin, koettaessani
muodostaa ajatuksiani sanoiksi, sillä pelkäsin kauheasti, että
ratkaisevalla hetkellä jäisin mykäksi. Ja sitten oli minulla
niin hirvittävän kiire. Jokainen kuluva minuutti lisäsi Laputan
mahdollisuuksia päästä takaisin leirilleen. Hänellähän oli miehiä
matkassa, ja varmasti yhtä taitavia kuin Arcollin sissit. Ellei
Arcollilla olisi kylliksi miehiä ja parhaita hevosia, olisi kaikki
turhaa. Usein myöhemmin elämässä olen ihmetellen muistellut silloisia
mielialojani. Siinä seisoin, tuskin vapautuneena kaamoittavan kuoleman
kynsistä, enkä kuitenkaan ajatellut hetkeäkään vapauttani. Levottomuus
siitä, että Laputa pääsisi pakenemaan, oli suurempi kuin levottomuus
siitä, että David Crawfurd joutuisi turmioon.
Kesken kaiken minusta tuntui, että vähintään tuhat kättä auttoi minua
satulasta alas. Ja sitten tuli hyvin valoisaa, ikäänkuin suuri kuu
olisi paistanut, ja minä vain seisoin ja räpyttelin silmiäni. Minut
pantiin vuoteeseen ja minulle annettiin kuppi kuumaa teetä, mikä
virkisti minua enemmän kuin viina oli kyennyt tekemään. Ja sitten
minulle selvisi vähitellen, että joku piti kiinni molemmista käsistäni
ja puhui hiljaa, mutta hyvin selvään.
»Davie», ääni sanoi, »nyt olet jälleen ystävien luona, poikani. Sano
minulle, missä olet ollut.»
»Tahdon tavata Arcollia», minä vain valitin. »Missä on Ratitswan?» Ja
väsymyksen kyyneleitä valui poskilleni.
»Arcoll on tässä», ääni sanoi, »se on juuri hän, joka pitää sinua
käsistä, Davie. Koeta rauhoittua, poikani. Vaivasi ovat nyt lopussa.»
Koetin koota voimani ja löysinkin vihdoin silmät, jotka kuuluivat
puhujalle, ja sanoin sitten:
»Kuulkaa nyt. Minä otin Pappi Johanneksen kaulaketjun Dupreen kaalamon
luona. Minut vangittiin vuorilla ja vietiin kraaliin — en muista sen
nimeä — mutta minä olin kätkenyt rubiinit.»
»Niin», sanoi ääni, »sinä kätkit rubiinit, mutta kuinka sitten.»
»Inkulu tahtoi saada ne takaisin, minkä vuoksi tein vaihtokaupan hänen
kanssaan. Näytin hänelle tien Machudien alueelle ja annoin hänelle
ketjun, mutta hän ampui minua, ja minä kiipesin ja kiipesin, ja lopuksi
astuin hevosen selkään», lopetin lapsellisesti.
Kuulin äänen sanovan »niin?» kysyvällä äänenpainolla, mutta ajatukseni
lensivät nyt toiseen suuntaan.
»Beyers vei tykit Pilvivuorille», huusin kimeästi. »Niin voimme mekin
tehdä, hitto vieköön! Siinä on meillä kafferien koko armeija kuin
pienessä laatikossa.»
Näin hymyilevät kasvot edessäni. »Kelpo poika. Colles sanoikin, että
ymmärrystä ei häneltä puutu. No, mutta jos nyt olemme tehneet jo sen,
mitä sinä sanot, Davie!»
Mutta minä en kuunnellut häntä. Kaikin voimin koetin muistaa mitä minun
piti sanoa, ja sehän ei ollut mitään Beyersista ja hänen tykistöstään.
Hetket olivat kauheita minulle. Oloni oli samanlainen kuin puhujan,
joka on unohtanut puheensa punaisen langan tai sotilaan, joka pistin
kurkulla on unohtanut tunnussanan. Ja onnettomuuden kukkurana tunsin,
kuinka väsymys yhä enemmän tunkeutui suoniini ja että pääni alkoi
vaipua. Voimattomuuteni oli vähältä kiusata hengen minusta.
Arcoll piti vielä kiinni käsistäni ja toi itsensä lähemmäksi, niin että
hänen kirkkaat silmänsä hallitsivat minua.
»Katso minuun, Davie», hän sanoi. »Sinulla on jotain tärkeätä
kerrottavaa minulle, eikö niin? Se on varmaankin jotain Laputasta, vai
kuinka? Ajattele nyt tarkkaan. Sinä veit hänet Machudiin ja annoit
hänelle ketjun. Sitten hän varmaankin meni takaisin sen kanssa Inandan
Kraaliin. Hyvä, tykkini tulevat pitämään hänet siellä.»
Pudistin päätäni. »Ei, se ei käy päinsä. Armeijan voitte hajoittaa,
mutta ette pidättää Laputaa. Hän tulee menemään Olifantsin yli,
ennenkuin me kerkiämme ampua laukaustakaan.»
»Me ehdimme ennen häntä. Muutoin me voimme ottaa hänet kiinni
rautatiellä.»
»Mutta kiirehtikää sitten Jumalan nimessä», huusin. »Tunnin kuluttua
hän on kerinnyt yli ja päässyt takaisin kraaliin.»
»Mutta jokihan on kaukana,»
»Joki» toistin epävarmasti. »Mikä joki? En tarkoita Letabaa. Tarkoitan
tietä.»
Arcoll otti lujasti ranteistani kiinni.
»Jätit Laputan Machudin luona ja ratsastit tänne pysähtymättä. Se vei
aikaa noin tunnin. Oliko Laputalla hevosta.»
»Oli kyllä, mutta minä otin sen», sain sammalletuksi. »Voitte nähdä sen
tuolla jossain takanani.»
Arcoll päästi minut ja nousi innoissaan.
»Silloin on Laputa vallassamme», hän sanoi ja kääntyi toisten puoleen.
Muuan mies kiirehti ulos teltasta.
Silloin muistin mitä minun piti sanoa. Koetin nousta ylös ja laskin
käteni hänen hartioilleen.
»Laputa on meidän puolellamme tietä. Eristäkää hänet väestään ja ajakaa
häntä pohjoista kohti — pohjoiseen — aina Rooirandiin saakka. Älkää
huolehtiko Pilvivuorista ja tykeistä — ne voivat odottaa. Sanon teille,
että Laputa on koko kapina, ja hänellä on kaulaketju. Kun hänet on
raivattu pois, teette kaffereien kanssa kuten haluatte. Lähettäkää ulos
jokainen mies mitä teillä on pitkin tietä, sillä hänen täytyy joko
päästä tien yli tai joutua perikatoon. Voi, kiirehtikää, kiirehtikää,
älkää välittäkö minusta. Kaikki menee hyvin, jos vain ehdimme ennen
häntä. Kiirehtikää, muutoin täytyy minun itse tehdä se.»
Teltta tyhjeni ja paneuduin pitkäkseni tuntien epämääräisesti, että
minun velvollisuuteni oli nyt täytetty, ja saatoin siis levätä.
Voimakkaammat kädet kuin minun olivat ottaneet asian hoitaakseen. Olin
niin väsynyt, etten jaksanut nostaa jalkojani vuoteelle, vaan makasin
jalat laidan yli riipuksissa.
Liian suuri väsymys karkoittaa unen. Minulla oli kuumetta, enkä voinut
nukkua. Puoliunessa kuvittelin, että koko maailma oli täynnä miehiä
ja hevosia. Kuulin ääniä ja kavioiden kapsetta, räminää ja kitinää,
ja kaiken muun yli olin kuulevinani joukkojen marssintaa. Koko
maailma mahtoi olla täynnä sotaa. Sielun silmieni edessä oli suora ja
pitkä tie kuin valkoinen nauha, kulkien läpi ylätasangon niittyjen,
sitten kiertäen kuin korkkiruuvi alas Letaban laaksoon, edelleen läpi
tasangon ja kuun valaisemien metsien, kunnes se päättyi Wesselburgin
parakkeihin. Mutta sitten tuntui kuin se ei olisikaan tie, vaan
pikemminkin valli, marmorista rakennettu valli, Afrikan Suuri Muuri.
Näin Laputan astuvan esiin varjosta ja koettavan kavuta muurin yli,
ja alituiseen kuului naksahduksia, kuin kiväärin hanaa viritettäessä,
antautumisvaatimus ja pako. Juttu alkoi tulla mielenkiintoiseksi.
Alhaalla metsässä pensaiden keskellä olivat minun maanmieheni —
ratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä — koko meidän puolustuksemme.
Mikä kenraali olikaan Arcoll ja minkä suuren tulen olikaan David
Crawfurd sytyttänyt!
Joku tuli sisään — varmaankin tohtori. Hän riisui kenkäni ja sukkani,
saaden muuten leikata pois ne vertavuotavista jaloistani, mutta minä
en tuntenut mitään kipua. Hän koetti suontani ja kuunteli sydäntäni.
Sitten hän pesi minut ja antoi minulle lämmintä maitoa. Maidossa
oli varmasti jotain lääkettä, sillä tuskin olin nielaissut sen, kun
lävitseni tulvahti kokonainen unenaalto. Valkoinen muuri hälveni ja
minä nukuin.