Silmieni eteen pantiin side — hyvin kevyt — ja oikeaan ranteeseeni
sidottiin nahkaremmi, joka kiinnitettiin Laputan satulan nuppiin. Pääni
oli alttiina hehkuvalle iltapäiväauringolle ja lakkaamatta satutin
sääriäni runkoja ja kiviä vasten, mutta siinäpä olikin kaikki ilo, mikä
minulla oli ulkomaailmasta.
Vauhdista päättäen ratsasti Laputa kimolla, ja jos joku luulee olevan
helppoa silmät sidottuina juosta hevosen vieressä, niin voin vain
neuvoa häntä koettamaan. Pimeydessäni oli minun mahdoton arvata
kulloistakin nopeutta ja senvuoksi sattui vähänväliä, että kun minä
juoksin kulki hevonen hitaasti ja minä laahauduin takaperin — jos taas
väliin kuljin hiljaa, oli minulla vaara saada käteni sijoiltaan, kun
hevonen lisäsi vauhtiaan.
Runsaan tunnin ajan sain kestää tätä vähemmän lempeää käsittelyä. Tie
nousi jatkuvasti. Silloin tällöin kuului kosken kohinaa ja kerran
kahlasimme virran yli. Laputa ei tahtonut antautua tarpeettomasti
vaaraan. Koko hänen huomionsa oli kohdistettu siihen, etten minä
mitenkään voisi päästä vapaaksi, sillä hän kai ei juuri toivonut minun
pääsevän näyttämään Arcollille tietä hänen leiriinsä.
Mutta minun ajatukseni, kolutessani ummessa silmin kalliopolkuja
hevoseen sidottuna, eivät koskeneet Laputaa ja hänen suunnitelmiaan.
Koko sieluni oli täynnä surua Colinin kuoleman johdosta ja raivoa sen
murhaajaa kohtaan. Kun ensimmäinen hurja raivonpuuskani oli ohitse,
en ollut kerinnyt ajattelemaan ystävääni. Hän oli kuollut, mutta
parin tunnin kuluttua olisin sitä minäkin, ja silloinhan minulla ei
olisi mitään syytä toivoa häntä elämään. Nyt sitävastoin kun toivo,
joskin heikko, jälleen loisti minulle, vaati surukin osansa. Kun
he panivat siteen silmilleni, oli ainoa toivoni, että saisin nähdä
Colinin haudan. Seuratessani nyt Laputaa sanoin itselleni, että jos
pääsisin vapaaksi palaisin sodan jälkeen Inandan Kraaliin, ottaisin
selvään haudasta ja pystyttäisin kiven muistoksi koirasta, joka pelasti
henkeni. Siihen kiveen piirrettäisiin myöskin, että sen miehen, joka
ampui eläimen, surmasi sen isäntä sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä
paikalla. En saattanut käsittää, ettei Laputa huomannut portugalilaisen
petollisuutta ja antanut minun taistella hänen kanssaan. Mitkä aseet
olisivat, se ei huolettanut minua — veitset, pyssyt tai nyrkit —
tiesin vain varmasti, että tulisin tappamaan hänet, ja sitten saisivat
kafferit tehdä minulle mitä tahtoisivat. Surun ja harmin kyyneleet
aivan kastelivat siteen silmilläni, ja ne nyyhkytykset, joita en voinut
pidättää, eivät johtuneet yksinomaan väsymyksestä.
Lopuksi pysähdyimme. Laputa astui alas ja otti siteen silmiltäni.
Huomasin, että olimme eräässä niistä laaksoista ylätasangolla, jotka
ovat lähellä Pilvivuoria. Päivänvalo häikäisi minua, enkä erottanut
paljoa muuta kuin kehäkukat, joita kasvoi jalkojeni juuressa. Silloin
sain silmiini vilahduksen Suuresta Letabasta syvällä allamme ja kaukana
idässä päin siintivät Lebombon kukkulat. Laputa antoi minun istuutua
hengähtämään ja lepäämään hetkiseksi. »Olipa tämä aika väsyttävää»,
hän sanoi. »Nyt voitte ottaa asian jo rauhallisemmin, sillä minulla ei
ole mitään halua kantaa teitä». Hän taputteli kimoaan ja kaunis eläin
käänsi lempeät silmänsä meihin molempiin. Itsekseni arvelin, että
mahtoikohan se tuntea minut, ratsastajansa kahta päivää aikaisemmin.
Olin nähnyt Laputan kristittynä pappina, pappina ja kuninkaana
luolassa, armeijan päällikkönä Dupreen kaalamon luona, ja villinä, joka
on heittänyt kaiken itsehillinnän, ja viimeksi kraalissa. Nyt sain
nähdä tämän ihmeteltävän miehen jälleen uudessa osassa. Hän esiintyi
nyt rakastettavana ja seurustelutaitoisena maailmanmiehenä. Hän antoi
hevosensa kävellä hiljaa ja keskusteli kanssani kuin olisimme olleet
vanhoja ystäviä pienellä huvimatkalla. Tällä tavalla hän kai keskusteli
Arcollinkin, »sekarotuisen», kanssa, joka oli ollut hänen ajomiehenään
Kap-kärryissä.
Machudin yläpuolella oleva metsää kasvava kallioryhmä näkyi etäällä.
Hän kertoi minulle Machudien sodasta, jonka minä jo ennestään tunsin,
mutta hän kertoi sitä kuin satua. Oli käytetty sotajuonta: eräs
buurien johtajista — kai Grobelaar-niminen — oli salakuljettanut
muutamia miehiään vihollisen leiriin piiloittamalla heidät erääseen
takavarikoituun kuormavaunuun.
»Troijan hevonen», sanoin vastoin tahtoanikin.
»Niin», vastasi matkatoverini, »sama vanha keino», ja hämmästyksekseni
hän lausui useita säkeitä Vergiliuksesta.
»Ymmärrättekö latinaa?» hän kysyi. Vastasin, että minulla oli ainakin
jonkinmoinen taito tässä kielessä, opiskeltuani sitä Edinburghin
yliopistossa. Laputa nyökkäsi. Hän mainitsi erään professorin nimen ja
puhui jotain hänen tiedemiesansioistaan.
»Mutta sanokaa minulle toki», huudahdin minä, »mitä te oikein teette
täällä alhaalla! Teidän kasvatuksellanne, ja maailmantuntemuksellanne,
kuinka saatattekaan koettaa kääntää kehityksen koneistoa taaksepäin?
Te haluatte tehdä tyhjäksi tuhatvuotisen kultuurin saavutukset ja
muuttaa meidät kaikki jälleen villeiksi. Teidänlaiseltanne mieheltä ei
todellakaan saattaisi odottaa tällaista.»
»Te käsitätte väärin minut», hän vastasi tyynesti. »Juuri senvuoksi,
että minä olen imenyt kaiken mehun sivistyksestä, olen myös tuntenut
sen sisimmän katkeran maun. Tahdon luoda paremman ja yksinkertaisemman
maailman, ja sen maailman tahdon luoda omaa kansaani varten. Olen
kristitty, ja te ette uskalla sanoa minulle, että teidän kultuurinne
paljonkaan seuraa Kristuksen oppia. Te sanotte olevanne isänmaan
ystävä! Miksi ette siis antaisi myös minun olla sitä?»
»Jos te olette kristitty, kuinka voitte sanoa kristinopin mukaiseksi
sitä, että maa upotetaan vereen?»
»Se on kaikkein parhainta kristinoppia», hän sanoi. »Talo täytyy
lakaista ja koristaa, ennenkuin Herra voi ottaa asuntonsa siinä. Olette
lukenut historiaa. Tällaisia puhdistuksen tulia on Kirkko saanut
läpikäydä monta, ja maailma on sitten herätetty uuteen toivoon. Niin
on kaikissa uskonnoissa. Temppelit kaatuvat ja ne täytyy puhdistaa, ja
sallikaa minun muistuttaa, että valittu on aina tullut korvesta.»
En kyennyt mitään vastaamaan, koska olin vielä liiaksi väsynyt
ajatellakseni selvästi. Mutta tartuin hänen sanaansa patriotismista.
»Missä ovat sitten teidän patrioottinne? Kaikki seuraajanne ovat
verenhimoisia kaffereita, joiden ainoana haluna on murhata ja
ryöstää. Vaikkapa te olisitte Oliver Cromwell, ette voisi tuollaisten
liittolaisten kanssa mitään suorittaa.»
»He ovat minun kansaani», hän vastasi yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä olimme kulkeneet Suuren Letaban kaalamon yli ja
raivasimme nyt itsellemme tietä viidakkojen läpi ylätasangolle. Olin
pannut merkille, että Laputa koetti niin paljon kuin mahdollista
liikkua sivuteitä, ja aina valitsi mieluummin tiheikköjä ja metsikköjä
kuin tasaisia, avoimia seutuja. Puhuessaan hänen terävät silmänsä
tähyilivät koko ajan kaikkiin suuntiin. Tunsin sisäistä iloa siitä,
että ystäväni eivät olleet kaukana.
Kerran Laputa antoi minulle merkin vaieta, juuri kun olin
sanomaisillani jotain, ja äänettömästi kuljimme sitten erään virran
uoman yli. Senjälkeen kuljimme metsätaivalta, niin ettei hänen
tarvinnut terottaa huomiokykyään erikoisemmin.
»Jos te taistelette suuren asian puolesta», sanoin, »niin kuinka voitte
antaa sellaisen konnan kuin Henriquesin olla avustajananne? Pitäisihän
teidän toki ymmärtää, että sen miehen ainoana tarkoitusperänä kaikessa
on päästä käsiksi saaliiseen. Varotan teitä, että jollette ajoissa
taita käärmeen selkää, niin se vielä pistää teitä.»
Laputa katsahti minuun miettiväisen ja hiukan epäluuloisen näköisenä.
»Nyt käsitätte jälleen väärin, herra kauppamies. Portugalilainen on
huono valkoinen mies ja hänen varmin pakopaikkansa on meidän luonamme.
Sen verran kokemusta minulla on, että tiedän sellaisen — olkoonpa
vaikka vihollinen — jolla on huutavia vääryyksiä kostettavana _minun_
vihollisilleni, olevan hyvän liittolaisen. Teette Henriquesille
vääryyttä. Te ja teidän ystävänne olette kohdelleet häntä kuin kafferia
ja kafferi hän on kaikessa muussa paitsi hyveissä. Miksi olette levoton
siitä, että Henriques pettäisi minua.»
»Minä en ole 'huono valkoinen'», sanoin, »ja tahdon sanoa teille
totuuden. Niin totta kuin Jumala elää, tahdon nähdä teidät
kukistettuna, mutta tahdon että sen tekevät urholliset miehet, eikä
tuollainen keltainen paholainen, joka on murhannut koirani, ystäväni.
Ennemmin tai myöhemmin te tulette huomaamaan, että minä olen oikeassa,
ja jos hän silloin pääsee käsistänne, ei hän ole pääsevä minun
käsistäni, niin totta kuin taivaassa löytyy oikeutta.»
»Suuria sanoja», Laputa lausui nauraen, mutta seuraavassa hetkessä hän
istui aivan jäykkänä satulassaan. Olimme menneet erään niityn poikki ja
ratsastimme nyt erääseen metsään, jonka takana kulki suuri valtatie.
Luulen melkein, että hän oli laskenut väärin eikä tiennyt, että tie oli
niin lähellä. Kuinka tahansa, hän kuuli hetken kuluttua hevoskavioiden
kapsetta, ja myös minä kuulin. Metsä oli harvaa, eikä mitään suojattua
paikkaa ollut näkyvissä, mutta niitylle takaisin ratsastaminen olisi
ollut samaa kuin tulla täysin näkyviin. Laputa hyppäsi hevosen selästä,
irroitti uskomattoman nopeasti riimun, pisti sen uskomattoman nopeasti
suuhuni suukapulaksi, samalla kun hän kietoi ohjakset ympärilleni.
En kerinnyt saada sanaakaan suustani, kun jo oikea kätenikin oli
kiinnitetty satulannuppiin. Hänen voimakkaassa otteessaan olin aivan
avuton, ja lyhyemmässä ajassa kuin voin sen ilmaista, oli minut tehty
liikkumattomaksi kuin lyhtytolppa, samalla kun Laputa, pitäen vasenta
käsivarttaan minun molempien käsivarsieni päällä ja oikealla kädellään
peittäen kimon silmät, terotti kuuloaan aivan kuin antilooppi vaaraa
vainutessaan.
Raaempaa suukapulaa ei varmaankaan ole olemassa. Köysi miltei ruhjoi
nenäni ja puristi huuleni hampaiden sisään, jotapaitsi se oli vedetty
niin kireälle kurkkuni päälle, että tuskin saatoin hengittää. Kipu
oli niin tuima, että olisin varmaan pyörtynyt, ellei Laputa olisi
pitänyt minusta kiinni. Onneksi sain hampaani jonkun verran erilleen
toisistaan ja muuan köyden mutka liukui väliin, lievittäen siten
aavistuksen verran leukojen hirveää puristusta. Mutta kuitenkin oli
tilani niin vaikea, että raivoissani purin ja riuhdoin köyttä, ja olen
varma, että terävät etuhampaani olisivat saaneet köyden hetken kuluttua
poikki. Kaikki tämä esti minua näkemästä mitä tapahtui. Kuten jo olen
sanonut, oli metsä harvaa ja lehvistön läpi olin hämärästi erottavinani
loppumattoman kulkueen, johon kuului miehiä ja hevosia. Niitä ei
mahtanut olla kahtakymmentä enempää, mutta minuutit kuluvat hitaasti
köyden kuristaessa kurkkuasi. Kun Laputa vihdoin irroitti köyden, sain
uuden taintumiskohtauksen ja nojauduin avuttomana erästä puuta vasten.
Laputa viipyi kuunnellen, kunnes kavioiden ääni häipyi pois. Sitten
hiivimme äänettömästi tien yli, jossa alkoi tiheämpi pensasmetsä.
Hän ratsasti niin kiivaasti jyrkkää rinnettä ylös, että minun oli
pakko juosta, kunnes näimme yllämme ylätasangon vihreät niittymaat.
Laputan kasvoilla oli jälleen synkkä, vihamielinen ilme. Hän oli nyt
vihollismaassa ja metsästäjän asemasta hän nyt oli itse otuksena. Kun
pysähdyin, katsoi hän tyytymättömänä minua, ja kerran kun viivähdin
väsymyksen näännyttämänä, nosti hän uhaten kättään. Jos siinä olisi
ollut ruoska, olisi se pudonnut selkääni.
Jos Laputa oli hermostunut, niin olin myös minä. Yksin se tunne, että
olin kafferialueen ulkopuolella ja omassa maassani, oli jo jonkinlaista
vapauden esimakua. Kaitselmus, ajattelin, saattoi minä hetkenä tahansa
tarttua asioiden kulkuun minun edukseni. Tosin oli sopimusehdoissamme,
että Laputa ampuisi minut, jos päällemme hyökättäisiin, mutta kuinka
helposti voikaan laukaus mennä harhaan. Niin paljon kuin väsyneet
aivoni sallivat, aloin ajatella tulevaisuutta. Niin pian kuin hänellä
oli jalokivet käsissään, oli minun osuuteni asiassa selvä. Hän oli
luvannut minulle henkeni, mutta vapaudestani ei oltu sanaakaan
mainittu, ja sen verran ymmärsin, ettei Laputa koskaan sallisi minun,
joka olin nähnyt niin paljon, tulla tietoineni Arcollin luo. Mutta
millään ehdolla en antaisi viedä itseäni takaisin tuohon inhoittavaan
kraaliin. Hän oli asestettu ja minä aseeton, hän oli voimakas
ja minä heikko kuin lapsi, hän oli ratsain, minä jalan — suuria
pakenemismahdollisuuksia minulla ei ollut. Poliisipatrullista ei olisi
suurta apua, sillä jos meitä ahdistettaisiin, saisin minä luodin
päähäni, kun taas Laputa kimollaan pääsisi pakoon. Minulla ei ollut
muuta tehtävää kuin odottaa ja katsoa mitä aika toisi mukanaan. Ja jos
pahinkin tapahtuisi, niin olisi toki rehellinen luoti ylätasangolla
taistelussa elämästä parempi kuin kraalin tuntemattomat julmuudet.
Vakaasti rukoilin, että Jumala osoittaisi minulle laupeuttaan, sillä
minua jos ketään olivat pakanat kiduttaneet.
Hämmästyksekseni ei Laputa ollut yhtään varovainen vihreällä rinteellä.
Hän katsoi kohti Pilvivuoria ja nosti kätensä ylös. Se oli varmaankin
joku merkki ja kun katsoin taaksepäin sitä tietä jota olimme tulleet,
olin näkevinäni joitakin olentoja noin peninkulman päässä, lähellä
Letaban jyrkännettä. Laputa tahtoi olla varma minun läsnäolostani
myöskin paluumatkalla.
Kello oli varmaankin neljä iltapäivällä ja sää oli ihanin mitä voi
ajatella. Niityt olivat tulvillaan suloisesti tuoksuvia kukkia. Pienet
lammet ja kosket olivat yhtä läpinäkyvän kirkkaita kuin forellipurot
Lothianissa. Taivalsimme ripeästi eteenpäin, mutta nyt en enää ollut
väsynyt. Valmistauduin ratkaisuun, ja minussa vaikuttaa sielu niin
suoranaisesti ruumiiseen, että väsymykseni lisääntyy tai vähentyy
kilpaa toivon kanssa. Tiesin kyllä, että voimani jälleen helposti
voisivat murtua, mutta tiesin myöskin, että niin kauan kuin jokin
mahdollisuus oli olemassa, olisi minulla myös voimia käyttämään sitä
hyväksi. Ennenkuin tiesinkään olimme ratsastaneet kukkulan ympäri ja
näimme nyt edessämme Machudin maljanmuotoisen laakson. Jossain kaukana
etäällä puiden rajassa näin savupilven. Kafferit — tai ehkäpä Arcollin
miehet — olivat panneet metsän tuleen. Savu ajautui kevyen länsituulen
ajamana kaukaisten alankojen yli, jotka hohtivat opaalinvärisinä.
Laputa pyysi minua nyt ottamaan johdon käsiini. Näin aivan selvästi
punaisen onkalon jokiuoman toisella puolen, jonne kaulaketju oli
kätketty. Olisimme voineet tulla sinne ratsastamalla suoraan laaksoon,
mutta Kaitselmuksen lempeä johto saattoi minut valitsemaan laakson
yläreunaa pitkin vievän tien, kunnes olimme tulleet uoman ylemmän suun
kohdalle. Tämä oli se tie, jota osa Machudin miehistä oli käyttänyt,
ja lähemmin ajattelematta asiaa seurasin sitä. Kahdenkymmenen minuutin
ratsastus vei meidät paikalle, ja vieläkään ei minulla ollut mitään
pakosuunnitelmaa valmiina. Olin jättäytynyt Luojani käsiin ja, niinkuin
Vanhan Testamentin miehet, minä jäin odottamaan merkkiä.
Laputa astui satulasta ja katsoi alas uomaan.
»Tästä ei ole mitään tietä alas», minä sanoin. »Meidän täytyy ensin
päästä laakson pohjaan ja sitten seurata joenuomaa ylöspäin. On
parasta, että jätätte hevosenne tähän.»
Hän otti pari askelta alaspäin kalliolta, joka ylhäältä katsoen
näyttää äkkijyrkänteeltä, mutta tuntui hän sitten hyväksyvän minun
mielipiteeni, otti köyden kimon kaulalta ja sitoi sen hevosen jalkaan.
Tällä hetkellä sain minä erään aatteen.
Pitäen minuun kiinnitettyä remmiä kädessään hän kulki edelläni
jyrkännettä alas, kunnes pääsimme laakson pohjaan. Siellä minä näytin
tietä uomaan. Juuri lähtiessämme minä katsoin taakseni ja huomasin
muutamia tummia olentoja laakson toisella puolella — varmastikin
Laputan väkeä. Mitä aijoin tehdä, se oli tehtävä nopeasti.
Kiipesimme joen uomaa pikku putousten ohi, kunnes olimme tyynen veden
kohdalla, jossa Machudin miehet olivat ottaneet minut vangiksi tänä
aamuna. Heidän nuotionsa tuhka näkyi vielä selvästi kivissä. Tästä
paikasta täytyi meidän kiivetä vielä erään putouksen ohi päästäksemme
siihen pieneen poukamaan saakka kallion alla, jonne olin kätkenyt
rubiinit.
»Teidän täytyy irroittaa minusta tämä remmi», sanoin, »muuten en voi
kiivetä tässä. Pitäkää huoletta pistoolinne minua kohti, olenhan joka
tapauksessa koko ajan näkyvissänne.»
Laputa irroitti remmin, otti sitten esiin pistoolinsa, viritti sen ja
pani sen vasempaan käteensä. Näin olin nähnyt usein taitavien ampujien
tekevän, mutta se antoi minulle äkillisen toivon, että ehkäpä hän ei
nyt olisi niinkään osumisvarma.
Ei vienyt pitkää aikaa löytääkseni kätköpaikan, suoraan
sanijaispensaiden alla. Pistin käteni veteen ja vedin esiin jalokivet
viileältä hiekkapohjalta. Ne loistivat kuin leimuavat tulet ja
lävitseni kulki vavistus.
Varmastikaan ne eivät olleet mitään tavallisia jalokiviä, nämä, jotka
sulkivat sisäänsä niinsanoakseni helvetin sisimmän sydämen. Pitäen
niitä lujasti kiinni astuin Laputan luo.
Nähdessään jälleen Suuren Käärmeen Laputa huudahti ihastuksesta. Hän
tempasi ketjun minulta, piti sitä ojennettuna edessään ja suuteli sitä
kasvojen loistaessa intohimoisesta riemusta. Hän nosti kalleuden kohti
taivasta ja polvistui sitten sen edessä. Jälleen hän oli täydellinen
villi, joka unohtaa kaikki epäjumalansa edessä. Sitten hän kääntyi
minua kohti hehkuvin silmin.
»Polvillesi», hän huusi, »lankea maahan ja kunnioita Ndhlondhloa.
Polvillesi, uskoton koira ja rukoile armahdusta tekemäsi
pyhyydenryöstön vuoksi.»
»Ei», minä vastasin, »minä en polvistu minkään pakanallisen epäjumalan
edessä.»
Hän piti pistoolia päätäni kohti ojennettuna.
»Silmänräpäyksen kuluttua pamahtaa. Lankea maahan, hullu, tai kuole.»
»Te olette luvannut säilyttää henkeni», minä vastasin itsepäisesti,
vaikka taivas tietää, minkä vuoksi näin tein.
Hän heitti pistoolin pois ja syöksyi minun päälleni. Hänen käsissään
olin avuton kuin kehtolapsi. Hän pakotti minut maahan kasvot alaspäin,
sitten hän tempasi minut yhtä kiivaasti ylös ja paiskasi takaperin,
niin että olin vähältä pudota veteen. Onnistuin välttämään putoamisen
ja peräydyin sensijaan taapäin, niin että tulin seisomaan aivan alimman
kalliokielekkeen alla.
Tänä aamuna, kun Machudin miehet laittoivat aamiaistaan, olin ajatellut
pääsyä jyrkännettä ylös. Tämä etukäteen valmistelu oli nyt pelastuksen
ankkurinani. Laputa oli heittänyt pistoolin maahan ja vajonnut uuteen
hurmiotilaan kaulaketjun edessä. Nyt oli tullut hetkeni jos koskaan.
Minun täytyi päästä alimmalle kielekkeelle ja sitten kiivetä edelleen
kuin tuli olisi perässäni.
Olin olevinani hämmentynyt ja säikähtynyt: »Tehän lupasitte, että saan
pitää henkeni», valitin.
»Henkesi», hän sanoi. »Niin, sen kyllä saat pitää, mutta pian tulet
kerjäämään, että saisit kuolla.»
»Mutta minähän olen pelastanut teille kaulaketjun», puhuin edelleen.
»Henriques olisi varastanut sen. Minä sen saatoin varmaan paikkaan ja
nyt te olette saanut sen takaisin.»
Koko ajan hinauduin huomaamatta ylöspäin kielekkeelle ja irroitin
toisella kädellä erään vierinkivimöhkäleen, jonka helposti saattoi
pyöräyttää veteen.
»Sinä olet saanut palkkasi», hän sanoi julmasti. »Sinä et tule
kuolemaan.»
»Mutta elämällä ei ole minulle mitään merkitystä ilman vapautta», minä
sanoin, hommaten kiven kanssa, kunnes sain sen sopivaan asentoon.
Hän ei vastannut, sillä niin innokkaasti hän tutki, oliko ketju
kärsinyt mitään vahinkoa.
»Ei suinkaan jalokiviin ole tullut mitään naarmuja», sanoin. »Henriques
polki ketjun päälle, kun sain hänet kiinni.»
Laputa katsoi ketjua kuin äiti katselee lastaan, joka on loukannut
itsensä.
Mutta nyt oli minun hetkeni tullut. Kelpo töyttäyksellä vyöräytin
kiven kallionreunan yli veteen. Se sai aikaan tavattoman molskahduksen
ja vesi huuhteli kokonaan Laputan rubiiniketjuineen. Aikaansaamani
yllätyksen suojassa kapusin kielekkeelle ja tartuin katajapensaisiin.
Kuului laukaus ja luoti osui yläpuolellani olevaan kallioon. Nyt olin
jo saanut oksista kiinni ja jatkoin kiipeämistä halkeamassa ylöspäin.
Laputa ei ampunut enää. Ehkäpä hän epäili taitoaan, tai oli hän
keksinyt jonkun paremman tavan. Hän syöksyi veteen ja hyppäsi
kielekkeelle kuin pukki. Pikemmin tunsin kuin näin mitä tapahtui
takanani, ja sydän kurkussa keräsin kaiken jälelläolevan tarmoni
viimeistä kamppailua varten.
Joskus sattuu, että unessa luulee olevansa takaa-ajettu ja vaikka on
miltei sairaana kauhusta, ei saa jalkojaan tottelemaan, vaan tuntee
niiden riippuvan allaan raskaina kuin lyijy. Tällaista koin minä nyt
valveilla ollen tiheikössä. Olin oikeastaan mennyt jo jaksamiseni
rajojen yli. Edellisenä yönä olin vaeltanut viisikymmentä peninkulmaa
ja koko päivän olin kokenut mitä hirveintä hermojännitystä. Minut oli
sidottu, minua oli lyöty ja pahoinpidelty, kunnes olin aivan turta. Ja
ennen muuta olin saanut tuskin mitään syömistä ja unen puutteesta olin
vallan sekapäinen. Jalkani olivat puutuneet ja käteni jaksoivat tuskin
enää toimia. Kuinka säilyin vyörymästä veteen, sitä en käsitä, sillä
kaikki pyöri ympärilläni ja olin tukahtumaisillani. Joka hetki luulin
Laputan käsien iskevän minuun kiinni.
Ja kyllä minulla olikin syytä pelätä. Hän kerkisi halkeamaan paljon
ennen kuin minä olin päässyt siitä ulos ja hänen vauhtinsa oli kaksi
kertaa suurempi kuin minun. Kun vihdoin ryömin esiin ylimmällä
ulkonemalla oli hän tuskin kyynärää jäljessäni. Mutta juuri tässä
pysäytti hänen kookkaan olentonsa eräs esiinpistävä kivimöhkäle ja
se antoi minulle jonkun verran etumatkaa. Olinkin sen tarpeessa,
sillä viimeiset askeleeni ylöspäin muistuttivat enemmän vanhuksen
kuin nuorukaisen. Vain varma päämääräni ja kauhea pelkoni pani
minut nostamaan toista jalkaa toisen eteen. Puoleksi soaistuneena
saavuin jyrkänteen päälle ja näin edessäni kimon, kaikessa rauhassa
pureskelemassa ruohoa auringon paisteessa.
Pakotin itseni jonkinlaiseen horjuvaan juoksumarssiin. Kääntyessäni
puoliksi, saatoin nähdä Laputan hartioiden kohoavan jyrkänteen
reunalle, ja kauhukseni samalla huomasin, että hevonen oli sidottu
kiinni eikä minulla ollut veistä, jolla olisin leikannut riimun poikki.
Mutta silloin tapahtui ihme. Kun köyttä oli käytetty suukapulana,
olivat hampaani eräältä kohdalta purreet riimun miltei poikki, ja tätä
ei Laputa ollut huomannut sitoessaan hevosta kiinni. Kun kiipesin
satulaan säikähti hevonen ja riuhtaisi tuimasti päätään, jolloin köysi
katkesi. Jalustimia en löytänyt, mutta kun painoin kantapääni kimon
kylkiin, lähti se nelistämään hyvää vauhtia.
Juuri nyt Laputa alkoi ampua. Se oli epäviisaasti tehty, sillä jos hän
olisi juossut, olisi hän saavuttanut meidät, koska minulla ei ollut
kannuksia eikä ruoskaa ja irtonainen köydenpätkä hevosen jaloissa
haittasi sen juoksua. Joka tapauksessa, jos hän kerran tahtoi ampua,
olisi hänen pitänyt tähdätä kimoa eikä minua, koska hän näytti olevan
varsin huono ampuja. Mutta otaksun, että hän tahtoi säästää hevosta.
Luoti vingahti korvani ohitse, — se melkein auttoi minua juuri siten
kuin tarvittiin. Se suhahti olkapääni yli nojatessani hevosen kaulaa
vasten ja hipaisi eläimen korvaa. Tämä tuli tuskasta aivan hurjaksi
ja huolimatta laahaavasta köydenpätkästä se lisäsi vauhtiaan. Pari
alkuasukasta — varmaankin niitä, jotka olivat seuranneet meitä —
yrittivät estää menoamme, ja luulen, että keihäskin lensi ylitsemme.
Mutta salamana olimme ohitse ja heidän huutonsa häipyivät pian korvan
kantamalta. Löysin ohjakset, pistin jalkani jalustimiin ja sitten
ratsastin neliä suoraan kohti auringonlaskua ja vapautta.