Vala ei enää sitonut alkuasukkaita. Eilispäivän hiljaisen armeijan
sijasta ympäröi nyt minua villiintyneen roskajoukon metelöiminen.
Laulettiin villejä sotalauluja ja niiden tahdissa terotettiin
keihäänkärkiä ja heilutettiin kiväärejä. Heidän veristävistä silmistään
luin kaikki alkuvoimaiset, hillittömät intohimot ja sen murhahimon,
jonka Laputa tähän asti oli kyennyt järkkymättä pitämään aisoissa.
Muistin erään säkeen Laputan rukouksesta luolassa; siinä puhuttiin
»kauhuaherättävistä». Machudin miehet — nuo rehdit saattajani koettivat
pysyä tyyninä niin kauan kuin suinkin, mutta heidät pyyhkäistiin pian
sivuun ja tummat aallot löivät vastakkain pääni päällä.
Luulin viimeisen hetkeni koittaneen. Ja varmaan niin olisikin ollut
laita, ellei Colinia olisi ollut. Sen pää oli vapautettu ja se mies,
joka sitä oli taluttanut, oli ottanut nuoran pois sen kaulanauhasta.
Raivosta aivan hurjana heittäytyi koira ahdistajaini kimppuun. Vaikka
kaikki olivat asestettuja, he eivät silti kyenneet pitämään puoliaan.
Olen usein pannut merkille, kuinka kafferit pelkäävät valkoihoisen
koiraa kuin kuolemaa. Colin pysyi vaistonsa ohjaamana tiukasti
rinnallani ja muristen kuin lähestyvä ukkonen se piti paarien edustan
vapaana.
Tällaista ei tietenkään olisi voinut kestää kauan, mutta sain
kuitenkin aikaa päästä jälleen jaloilleni. Lopputaipaleella en ollut
ollut sidottuna ja tunsin nyt saaneeni tarpeeksi levätä. Nousin ylös
tietoisena, että elämäni oli nyt hiuskarvan varassa.
»Saattakaa minut heti Inkulun luo», huusin. »Te koirat ja hullut,
uskallatteko halveksia hänen käskyjään? Näyttäkää minulle heti tie
hänen luoksensa ja varokaa taivuttamasta hiuskarvaakaan päästäni!»
Pelkään, että ääneni murtui, sillä Jumala tietää, että pelkäsin, mutta
joka tapauksessa se mahtoi tuntua tarpeeksi käskevältä tehdäkseen
vaikutuksen. Machudin miehet muodostivat ikäänkuin vartioston taakseni
ja toistivat sanojani vilkkaasti elehtien. Mutta vieläkään ei minulle
annettu tietä. He eivät tulleet askeltakaan lähemmä, mutta eivät liioin
vetäytyneet hiukkaakaan taapäin.
Silloin keräsin kaiken rohkeuteni ja tein sen ainoan, mikä enää
tehtävissä oli. Menin suoraan keskelle joukkoa, selvästi tietäen, mihin
vaaraan antauduin. Olen kai jo usein maininnut, että rohkeuteni on sitä
laatua, että se ei siedä toimettomuutta. En minuuttiakaan kauempaa
olisi voinut istua siinä kaikkien noiden julmien silmien tuijottaessa
minua.
He väistyivät. Synkkinä he tekivät tietä, sulkien sen jälleen heti
perääni, niin että Machudin miehet jäivät jälkeeni ja hävisivät
vilinään. Yksin marssin sitten eteenpäin, koko ulvovan joukon
seuraamana.
Pitkälle minun ei tarvinnutkaan mennä. Inandan Kraaliin kuului
puolikuun muotoinen majaryhmä, — sen keskelle jäi avonainen paikka,
jolla kasvoi suuri merulapuu. Ympärillä oli sikinsokin pieniä
nuotioita, joiden ympärillä loikoi mustia sotureita. Siellä ja täällä
olivat miehet jo lopettaneet ateriansa ja kiertelivät ympäriinsä
reuhaten täyttä kurkkua. Minua seuraava joukko oli juuri sitä lajia,
ja huomasin useita muita samanlaisia leirin rajojen sisällä. Mutta
merulapuun ympärille näyttivät päälliköt kokoontuneen, päättäen
niiden miesten suuremmasta tyyneydestä ja arvokkuuden tavoittelusta,
jotka istuivat riveissä maassa. Muutamat seisoivat ja näiden joukossa
huomasin Laputan korkean varren. Sinne päin ohjasin nyt askeleeni
ennättäen ajatella, päästäisivätkö päälliköt minua ohitseen.
Saattueeni ei ollut juuri äänettömyydellä pilattu ja kaikkien katseet
kääntyivät heti minua kohti. Samalla hetkellä hyppäsivät kaikki äkkiä
pystyyn. Ainoa toivoni oli, että Laputa ehtisi luokseni ennen kuin
hänen ystävänsä kerkiäisivät keihästää minut, ja tähän toivoon tarttuen
keskitin katseeni erästä kaukaista kukkulaa kohden ja kuljin suoraan
eteenpäin näköjäni aivan tyynenä. Muutamia keihäitä ojennettiinkin jo
rintaani kohti.
Mutta Laputa ei halunnut nähdä minua keihästettynä. Yksi ainoa hänen
sanansa toi järjestyksen joukkoon ja silmänräpäystä myöhemmin olimme
vastatusten, hänen seisoessaan siinä Henriquesin ja parin ylemmän
päällikön kanssa suurimman majan edessä. Henriques oli kauhean näköinen
kirkkaassa aamuvalaistuksessa. Hänen päänsä ympärille leuan alitse oli
kiedottu valkoinen side, aivankuin hänellä olisi hammastauti. Hänen
kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä veristävät ja kun hän
katsoi minuun, puri hän hampaansa yhteen ja vei kätensä vyölle. Mutta
hän pysyi hiljaa, ja vain Laputa puhui. Hän katsoi minua tiukasti
silmiin, vaikka osoittikin ensimmäiset sanansa Machudin miehille.
»Olette tuoneet tänne vangin. Oikein hyvä. Ansionne palkitaan. Menkää
Mpefan leiriin tuonne kummulle niin saatte aluksi ruokaa.»
Miehet tottelivat ja heidän mukanaan hävisi koko joukko, joka oli
minua seurannut. Minä jäin paikoilleni, päästäni aivan sekaisin,
yksin Laputan ja hänen päälliköittensä kanssa. Kaikki pyöri
silmissäni. Jossain kaakatti kana, mikä toi mieleeni hassunkurisia
ajatusyhdistelmiä. Koko ajan koetin palauttaa muistiini sitä
suunnitelmaa, jonka olin pannut kokoon Machudin laaksossa. Kuin
papukaija toistin itsekseni: »Mustat joukot eivät tiedä missä pyhä
kaulaketju on. Laputa ei koskaan uskalla kertoa, että se on kadonnut.
Hänen täytyy antaa olla minun hengissä, jos lupaan, että hän saa sen
takaisin.» Kolme tuntia aikaisemmin oli kaikki tuo tuntunut hyvältä,
mutta nyt vaistotessani julmat kasvot edessäni, tunsin, että kohtaloni
riippui hyvin heikosta langasta.
Laputan katse, kirkas, tutkiva katse, joka sisälsi kysymyksen, kohtasi
minun katseeni.
Jotain hän tahtoi minulta, jotain mitä hän ei voinut pukea sanoiksi.
Minun ei ollut vaikea arvata, mitä tuo jokin oli, kun näin hänen
tarkastelevan paitaani ja tyhjiä taskujani.
»Petturuutesi on vähän hyödyttänyt sinua», hän sanoi. »Mieletön,
luulitko, että voisit päästä minua pakoon? Olisin saanut sinut
palaamaan vaikka maan ääristä.»
»Ei ole kysymys petoksesta», vastasin. »Voiko ihmetellä vankia, joka
koettaa saavuttaa vapauden? Kun ampuminen alkoi, huomasin jääneeni
yksin ja lähdin heti pakoon. Kysykää Machudin miehiltä ja he voivat
vakuuttaa, että seurasin vastustelematta kuin huomasin, että peli oli
menetetty.»
Hän kohautti hartioitaan. »Mitä te teitte tai ette tehnyt merkitsee
vähän, mutta nyt te olette täällä. — Sitokaa hänet ja viekää hänet
minun majaani», hän sanoi sitten henkivartijoilleen. »Minulla on jotain
puhumista hänen kanssaan, ennenkuin hän kuolee.»
Kun vartijat tarttuivat minuun, näin riemuitsevan irvistyksen
Henriquesin huulilla.
»Odottakaapa», sanoin. »Te puhutte petturista, mr Laputa. Mustin
kaikista pettureista on tuossa vieressänne. Tuo mies ilmoitti
Arcollille ylimenosta Dupreen luona. Lähtiessämme eilen hän tuli
luokseni ja tarjosi minulle vapautta, jos auttaisin häntä. Hän
tunnusti olevansa vakooja, mutta minä torjuin hänen tarjouksensa. Hän
juuri ampui Käärmeen Vartijan siellä joella, ja hän olisi varastanut
Käärmeen, ellen olisi lyönyt häntä maahan. Te kutsutte minua petturiksi
ja tuon kurjan te annatte elää, vaikka hän on murhannut ylipappinne ja
kavaltanut teidän suunnitelmanne. Surmatkaa minut, jos haluatte, mutta
tappakaa hänet Jumalan nimessä ensin.»
En tiedä, miltä muut näyttivät puhuessani, sillä minä tuijotin vain
portugalilaista. Hän otti askeleen minua kohti ja hänen kätensä
liikahteli suonenvedon tapaisesti.
»Sinä valehtelet», hän huusi särkyneellä, kummallisella äänellä, mikä
johtuu kovasta kuumeesta. »Sinä, sinä englantilainen koira juuri tapoit
Käärmeen Vartijan ja löit minua kun yritin pelastaa häntä. Jokainen ken
yrittää loukata minua, on kuoleman oma.»
Ja hän sieppasi vyöstään pistoolin.
Hyvä ampuja ei ammu harhaan kahden kyynärän päästä. En kai ole
koskaan ollut lähempänä kuolemaa kuin sinä sekunnin osana kun hän
nosti aseen minua kohti. Mutta se oli kylliksi pitkä aika Colinille.
Koira oli seissyt vieressäni koko ajan kuin Laputa puhui. Eläin oli
varmasti yhtä väsynyt kuin minä. Kun vartijat tarttuivat minuun murisi
Colin uhkaavasti, mutta kuullessaan jälleen ääneni, se rauhoittui.
Henriquesin ääni tuntui taas hälyyttäneen sen, sillä juuri kuin
portugalilainen nosti aseensa, teki koira hypyn. Luoti ei tavannut
minua ja seuraavassa silmänräpäyksessä kierivät mies ja koira maassa
hurjasti taistellen.
Tusinan verran käsiä tarrasi minuun estääkseen minua auttamasta
Colinia, mutta ihmeellistä kyllä ei kukaan noussut auttamaan
Henriquesia. Tuo konna säilytti mielenmalttinsa ja vaikka koiran
hampaat olivat kiinni hänen hartioissaan, onnistui hän vapauttamaan
toisen kätensä. Tiesin mitä hän aikoi tehdä ja karjaisin kamalasti.
Keltainen ranne taipui ja pistoolin suu painui koiran päätä kohden.
Kolme kertaa ase pamahti, ennenkuin Colinin ote heltisi ja se vaipui
raskaasti maahan paidan siekaleita leukojen välissä. Portugalilainen
nousi hitaasti pitäen kädellään päätään ja veren juostessa olkapäästä.
Kun näin uskollisen ystäväni silmien jäykistyvän ja tiesin, että olin
kadottanut ystäväni, parhaimman kaikista tovereistani, minut valtasi
hirvittävä raivo. Koko joukko, joka oli silmät selällään katsellut
taistelua, kaikkosi ympäriltäni kuin lehtikasa, ja minä syöksyin
portugalilaisen kimppuun, vakaasti päättäen kostaa ystäväni kuoleman,
niin aseeton kuin olinkin.
Ikääni nähden olin sangen vankkarakenteinen, mutta täysiin voimiini
tuskin olin päässyt, ja missään tapauksessa en tietenkään voinut
selvitä koko Laputan armeijasta. Pian minua paiskeltiin edestakaisin
kuin palloa. He pitivät tätä hauskana leikkinä ja saatoin kuulla
heidän irvokkaan naurunsa. Mitä minuun tulee, saattoi leikkiä kutsua
sokkosilla oloksi, sillä olin todella sokea raivosta. Löin summassa
joka suuntaan, usein ilmaankin, mutta joskus minun onnistui antaa
aimo iskuja johonkin mustaan selkään. Itse tulin hakatuksi aivan
muhennokseksi ja sain useita naarmuja keihäänkärjistä, kun minua
paiskeltiin. Mutta sitten sain taas odottamatta nähdä edessäni Laputan,
ja minä heittäydyin päättävästi häntä vastaan. Joku antoi minulle
ankaran iskun päähän ja minä pyörryin.
Kun jälleen tulin tajuihini, makasin pimeässä huoneessa oljilla.
Päätäni pakotti, minua ylenannatti, enkä jaksanut nostaa edes kättäni.
Kun liikahdin, kuului pimeydestä ääni, joka puhui englanninkieltä.
»Oletteko valveilla, herra kauppamies?»
Ääni oli Laputan, mutta nähdä en voinut häntä. Huone oli pilkkopimeä
lukuunottamatta auringonsädettä, joka lankesi yli lattian.
»Olen valveilla», sanoin. »Mitä minusta tahdotte?»
Joku astui esiin pimeydestä ja istuutui lähelleni. Auringonsäteen
kohdalla näin mustan paljaan jalan.
»Jumalan tähden tuokaa minulle jotain juomista», mumisin.
Olento nousi ja toi minulle läkkituopissa vettä. Saatoin kuulla veden
helskymisen. Käsi asetti astian huulilleni ja minä join vettä, johon
oli sekotettu melko paljon spriitä. Tämä pahensi vain kuvotusta ja minä
vaivuin voimattomana tilalleni, kunnes vihdoin kohtaus meni ohi.
Nyt kuulin jälleen äänen puhuvan, tällä kertaa aivan vierestäni.
»Nyt saatte sovittaa tyhmyytenne, herra kauppamies. Olette liian nuori
kuolemaan, mutta nuoruus onkin meillä mielettömin aika. Tunnin kuluttua
te tulette katumaan, että ette noudattanut hyviä neuvojani, jotka
annoin teille Umvelosissa.»
Koetin kaikin voimin käsittää, mitä hän sanoi minulle. Kuolema tunnin
kuluttua! Niin, jos kuolema tahtoi tulla nopeasti ja ratkaisevasti,
niin en paljoa piitannut siitä. Se suunnitelma, jonka olin tehnyt, oli
kokonaan hävinnyt muististani. Niin suuri oli ruumiillinen kurjuuteni,
etten toivonut parempaa kuin kuolemaa. Tuona hetkenä oli pääni aivan
tyhjä.
»Surmatkaa minut, jos haluatte», minä kuiskasin. »Tiedän että kerran
saatte maksaa siitä kalliisti. Mutta menkää nyt Jumalan nimessä ja
jättäkää minut rauhaan.»
Laputa nauroi, mikä kuului ilkeältä pimeässä.
»Te olette hyvin urhoollinen, herra kauppamies, mutta olen nähnyt monen
urhean miehen rohkeuden nopeasti haihtuvan sen kuoleman edessä, jonka
olen ajatellut teille. Ehkäpä te vähän haluatte kuulla, millaisiin
valmistuksiin on ryhdytty?»
Pehmeällä ja hiljaisella äänellä hän alkoi vihkiä minua nyt mitä
julmimpien kauhujen mysteerioihin. Ensin tuskin kuulin häntä, mutta
vähitellen heräsi sieluni uinailustaan. Minä kuuntelin ja veri
seisahtui suonissani. Hirveimmät mielikuvituskirjailijat eivät
ole keksineet vielä sellaista kuolemaa, ja vastoin tahtoani pääsi
huuliltani kauhun huudahdus.
»Ahaa, asia tuntuu teistä mielenkiintoiselta», Laputa sanoi. »Voisin
kertoa paljon enemmän, mutta täytyyhän teillä olla jotain jälellä omaa
mielikuvitustanne varten, mutta se saakin olla hyvin vilkas», ja hän
tarttui vapisevaan käteeni ja koetti suonta.
»Henriques tulee kyllä pitämään huolta, ettei todellisuus tule
jäämään jälkeen kuvauksestani», hän jatkoi. »Olen nimittäin valinnut
Henriquesin teidän pyöveliksenne.»
Tuo nimi saattoi järkeni kokonaan kirkastumaan.
»Tappakaa minut», sanoin, »mutta oikeuden nimessä tappakaa myös
Henriques. Jos olisitte oikeudenmukainen, antaisitte minun mennä
paistamaan tuon portugalilaisen elävältä. Ellei minua olisi, olisi
Käärme nyt Lebombon toisella puolella Henriquesin taskussa.»
»Mutta nyt se ei ole sitä, ystäväni. Nyt sen on sensijaan varastanut
eräs kauppamies, joka hyvin pian tulee toivomaan, että hän olisi saanut
kuolla jo ennen syntymistään.»
Suunnitelmani alkoi jälleen viritä mielessäni. »Jos panette jotain
arvoa Pappi Johanneksen kaulaketjulle, niin tekisitte viisaasti
säästämällä henkeni. Miten käy koko teidän yrityksenne ilman Käärmettä?
Luuletteko todella, että he seuraisivat teitä, jos he epäilisivät, että
Käärme on varastettu?».
»Vai niin, te uhkaatte», Laputa sanoi varsin lempeästi. Mutta vihan
puuskassa hän karjui hetken perästä: »He seuraavat minua vaikka
helvettiin minun itseni takia. Hullu, luuletko että valtani on
rakennettu yksinomaan tuon leikkikalun varaan? Kun sinun luusi lahoavat
haudassa, hallitsen minä valtakuntaani, mahtavinta maan päällä!»
Hän hyppäsi ylös ja vetäisi auki erään seinässä olevan luukun, niin
että valo äkkiä tulvahti sisään. Nyt näin, että hänellä oli käsissään
se norsunluulipas, jossa koriste oli ollut.
»Tätä lipasta minä kannan taisteluissa», hän huusi, »ja jos tahdon,
ettei sitä koskaan avata, niin kuka voi sanoa mitään vastaan? Olet
harhatielle joutunut houkkio, voidessasi luulla, että sinun kurja
varkautesi voisi jotenkin vaikuttaa minun kohtaloihini!»
Nyt hän oli kerskaileva villi ja minusta tuntui kuin hän tässä osassaan
olisi onnistunut parhaiten. Kaikki mitä hän sanoi, saattoi olla totta,
mutta pahoin erehtyisin, ellei hänen äänessään olisi ollut katkera sävy
ja hänen käyttäytymistavassaan selvä levottomuus havaittavissa. Hän oli
kiihkoilija ja kuten kaikki sellaiset myöskin taikauskoinen.
»Niin», vastasin, »mutta kun te astutte tuon mahtavan valtakunnan
valtaistuimelle, niin olisipa synti, ellei kaulallanne nähtäisi noita
jalokiviä, ainakin kaiken sen perusteella, mitä te vannoitte luolassa.»
Hetken aikaa luulin, että hän aikoi kuristaa minut, kun hän nyt
kumartui ylitseni murhanhimo silmissään. Senjälkeen hän paiskasi
lippaan lattiaan sellaisella voimalla, että se meni palasiksi.
»Antakaa minulle takaisin Ndhlondhlo!» hän huusi hemmoitellun lapsen
äänellä. »Antakaa minulle kaulaketju takaisin!»
Tätä juuri olin odottanut. »Kuulkaa nyt, mr Laputa», sanoin.
»Puhukaamme nyt järkevästi. Ennenkuin te aloitte tämän kapinan, te
olitte hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt ihminen. No niin, koettakaa
nyt muistaa kasvatustanne hetkisen ja ajatelkaa sitten järkevästi
tätä asiaa. Minä en ole portugalilaisen tapainen. En halua varastaa
rubiinejanne. Henriques murhasi papin ja olisi lähtenyt pakoon
jalokivien kanssa, ellen olisi lyönyt häntä. Vannon Jumalan nimessä,
että puhun totta. Minä pakenin senvuoksi, että tiesin tulevani
surmatuksi tänään, ja otin kaulaketjun pelastaakseni sen Henriquesin
käsistä. Koskaan en olisi voinut ampua kuoliaaksi vanhaa miestä, sen
vannon teille. No, ja mitä sitten? Teidän miehenne ottivat minut
vangiksi ja minulla ei ollut muuta valittavana kuin antautua. Ennenkuin
he saavuttivat minut, kätkin kaulaketjun sellaiseen paikkaan, jonka
vain minä tunnen. Nyt aijon tehdä teille aivan liikemäisen ehdotuksen.
Saattaahan olla, että te selviätte ilman kaulaketjua, mutta huomaan
hyvin, että te haluatte saada sen takaisin. Minun laitani on varsin
huonosti, eikä minulle ole muu kallista kuin elämäni. Tehkäämme nyt
vaihtokauppa. Antakaa minulle henkeni ja korvaukseksi minä vien teidät
kätköpaikalle ja luovutan jalokivet teille. Muussa tapauksessa voitte
surmata minut, mutta silloin te ette näe koskaan enää pappi Johanneksen
kaulaketjua.»
Tämähän oli sangen rohkea minun asemassani olevan miehen tekemäksi
tarjoukseksi, mutta sillä oli vaikutuksensa. Laputa lakkasi olemasta
barbaarihallitsija ja vastasi kuin sivistynyt ihminen ainakin.
»Kuten sanotte, on tämä liikemäinen ehdotus. Mutta otaksukaapa, että
minä en suostu siihen? Otaksukaa, että minä ryhdyn toimenpiteisiin
— täällä kraalissa — saadakseni teidät puhumaan ja sitten lähetän
noutamaan jalokivet?»
»On olemassa vaikeuksia», sanoin miltei iloisesti, sillä tunsin, että
asiani alkoi luistaa. »Yksi niistä on se, että minun on mahdotonta
kuvata kätköpaikkaa ainoallekaan kuolevaiselle. _Minä_ tiedän missä
ketju on, mutta ainoallekaan muulle en taida ilmoittaa sitä. Toinen
vaikeus on siinä, että tämän paikan ja Machudien asuma-alueen välinen
seutu on sangen epäterveellistä teidän väellenne. Arcollin miehet
risteilevät siellä kaikkialla, ja luulen, että tuskin teidän miehenne
kauankaan voisivat välttää heidän huomiotaan. Mutta tärkein huomautus
on se, että jos te lähetätte jonkun etsimään jalokiviä, niin te
tunnustatte, että ne ovat kadonneet. Ei, mr Laputa, jos te todella
haluatte ne takaisin, niin teidän täytyy mennä yksin ja minun täytyy
olla teidän mukananne.»
Hetkisen hän seisoi äänettömänä otsa miettivästi rypyssä. Sitten
hän avasi oven ja meni ulos, saadakseen vakoojiltaan tietää — kuten
arvelin — kuinka vaarallista seutu Inandan Kraalin ja Machudin
laakson välillä oli. Toivo oli jälleen saanut jalansijaa minussa,
ja istuessani siinä aloin jo miettiä kuinka lopuksi tulisi käymään.
Jos Laputa kerran lupaisi jotain, niin hän myös pitäisi sanansa.
Päästessäni vain kerran vapaaksi tuolla ylhäällä, olisin tunnissa
tai parissa Arcollin etuvartioiden luona. Tosin en ollut tähän
mennessä mitään voinut toimittaa. Se sanoma, jonka olisin voinut viedä
perille, oli jo Henriquesin petturuuden kautta tehty mitättömäksi,
ja minä olin anastanut Käärmeen vain jättääkseni sen takaisin. Mutta
jos vain säilyttäisin henkeni, niin kyllä minulle löytyisi työtä
siinä Armageddonissa, jonka näin lähestyvän. Mutta säilyttäisinkö
sitten henkeni? Ken estäisi Laputaa lähettämästä miehiään perääni ja
vangitsemasta minua, ennenkuin pääsisin turvapaikkaan? Toivoni oli
siinä, että Arcoll olisi liikkeessä ja että hänellä olisi kylliksi
väkeä estämään Laputan kaffereita murtautumasta läpi. Mutta siinä
tapauksessa Laputa ja minä joutuisimme yhtä aikaa pidätetyiksi ja
silloin Laputa siekailematta tappaisi minut. Minä sekä toivoin, että
olin toivomatta, että Arcoll olisi miehittänyt kaikki pakotiet.
Näin mietiskellessäni alkoi toivoni vähitellen jälleen sammua.
Mahdollisuudet eivät olleet varsin suuret.
Laputa tuli takaisin kesken mietteitäni ja sulki oven jälkeensä.
»Tahdon selvittää asian omilla ehdoillani. Lahjoitan teille elämän
ja te puolestanne viette minut sille paikalle, jonne olette kätkenyt
kaulaketjun, ja laskette sen minun käsiini. Minä ratsastan ja te saatte
juosta vierelläni sidottuna satulan nuppiin. Jos meitä uhkaa joku vaara
valkoisten taholta, niin ammun teidät siihen paikkaan. Suostutteko
tähän?»
»Suostun», minä sanoin, kömpien vaivaloisesti jaloilleni ja tuntien
kiivasta kipua jaloissani. »Ottamalla kuitenkin huomioon, että jos
haluatte saada minut Machudien alueelle, niin on teidän ratsastettava
hitaasti, sillä minusta ei ole enää paljoa jälellä.»
Nyt Laputa otti esiin raamatun ja hän antoi minun vannoa, että tekisin
kuten olin luvannut.
»Vannokaa te nyt vuorostanne», sanoin, »että te todella annatte minun
elää, jos annan teille takaisin jalokivet.»
Hän vannoi suudellen raamattua. Olin aivan unohtanut, että mies kutsui
itseään kristityksi.
»Vielä yksi asia», sanoin. »Minun koiralleni on annettava kunniallinen
hautaus.»
»Se on jo tapahtunut», hän vastasi. »Se oli urhoollinen eläin ja minun
kansani ihailee urhoollisuutta.»