Olin ehkä puoli peninkulmaa lähempänä laakson suuta ja saatoin keritä
sinne ensimmäisenä. Ja sitten? Voin nähdä polun mutkittelevan virran
suuntaan ja sitten kääntyvän erään kallioseinämän mukaan, joka antoi
joelle toisen suunnan. Tie näytti olevan vaikea ratsastaa ja väsyneelle
miehelle jalankäyden se olisi kovan työn takana. Luulen, että minulla
ei ollut enää mitään toivoa. Iloitseva mielialani hävisi yhtä pian kuin
se oli syntynyt. Näin jo itseni vangittuna ja takaisin vietynä Laputan
luo, joka nyt mahtoi olla jo lähellä yleistä kokoontumispaikkaa,
Inandan Kraalia. Minulla ei ollut mitään aseita, kun taas vihollisiani
oli paljon ja kaikki mitä parhaimmassa kunnossa. Muutaman minuutin
päästä olisin varmasti heidän käsissään.
Enemmänkin eräänlaisen virhelaskelmien synnyttämän itsepäisen raivon
kuin todellisen pelastuksen toivon ajamana minä sain pakottavat jalkani
nousemaan laakson rinnettä. Kymmenen minuuttia aikaisemmin olin
iloinnut kesän kauneudesta; yhä vielä paistoi aurinko yhtä kirkkaasti
ja värit olivat yhtä hehkuvia, mutta minulla, niiden näkijällä ei ollut
enää silmää luonnon ihanuudelle. Aluksi onnistui minun pakottaa itseni
jonkinlaiseen vauhtiin, osaksi pelosta, osaksi kiukusta. Mutta kohta
huomasin, että ruumiinvoimani olivat kuluneet aivan loppuun. Saatoin
laahustaa vielä jonkun aikaa eteenpäin, mutta juosta en olisi jaksanut
henkeni pelastamisen uhallakaan. Ken tahansa huonoinkin takaa-ajaja
saisi kiinni minut parinsadan kyynärän päässä.
Muistan, että polun yli longerteli köynnöskasveja, ja usein sain
vaivaloisesti tunkeutua saniaistiheikköjen läpi.
Lukuisia pieniä puroja juoksi vuorenrinnettä alas näyttäen hopeisilta
langoilta viheriässä kankaassa. Erosin pian joesta ja kiipesin
ylemmä, missä tie oli tuskin louhikkoa parempi. Jokainen askel tuotti
minulle tuskaa. Jaksoin tuskin laahata toista jalkaa toisen perässä,
ja sydämeni hakkasi kuin vasara. Välistä tunsin ankaraa kipua ja
tarvittiin koko päättäväisyyteni, etten paneutuisi tien oheen lepäämään.
Lopuksi olin eräällä kallionkielekkeellä ja uskalsin vilkaista
taakseni. Ketään ei näkynyt niin pitkälle kuin saatoin nähdä. Olikohan
ajateltavissa, että olin päässyt pakoon vainoojiltani? Alussa olin
ollut puiden varjossa ja saattoihan olla, että he olivat kadottaneet
minut näkyvistä ja päätelleet, että olin karttanut notkoa ja vetäytynyt
toiselle päin. Edessäni levisi avarana vihreä maljamainen syvennys,
jonka seinämät olivat veden uurtamat. Eräässä uurroksessa kuohusi
vesiputous valkoisena kuin lumi punaisia kallioita vasten. Olin
varmaankin sekaisin päästäni kun luulin sitä ensin lumeksi ja harkitsin
tuloksetta kuinka tämä vuoristo saattoi niin muistuttaa alppeja.
Heikko toivon säde johti minut tuohon viheriään laaksoon. Sananjalkoja
kasvoi tiheässä ja korkeina, ja ruohikossa oli suuret määrät pieniä
sieviä kukkia. Kokonaisuudessaan se muistutti kotoisia luhtaniittyjä,
missä minä poikana usein hain vesilinnun munia.
Nyt minä säikäytin kaikki linnut ympärilläni, hyppäsipä pikku pukkikin
aivan jalkojeni juuresta ja alkoi aika kyytiä viilettää kohti muuatta
vanhaa puronuomaa. Suoraan edessäni oli jyrkkä viheriä seinä, jonka
yläpuolella hohti sininen taivas. Tuolla etäällä oli pelastus, mutta
suunnatessani väsymyksen samentamin silmin sinne katseeni tunsin, etten
koskaan tulisi sitä saavuttamaan.
Nyt sain jälleen vainoojani näköpiiriin. Ylhäällä vasemmalla jyrkänteen
reunalla näin muutamia tummia olentoja. Jälkiäni he eivät olleet
seuranneet, mutta varmoina liikkeistäni he olivat kulkeneet omia teitään
ja nyt katkaisivat minun kulkuni. Nähdessäni heidän rohkeina liikkuvan
äkkijyrkänteen reunalla, tunsin itseni heidän rinnallaan kurjaksi
raukaksi. He eivät olleetkaan alangon asukkaita, vaan Machudin heimoon
kuuluvia miehiä, joita vielä eli pirstaleina vanhasta heimosta jäljellä
laaksossa. Machudi oli vanha viekas päällikkö, jonka buurit jo kauan
sitten olivat lyöneet eräässä alkuasukassodassa. Hän lienee ollut hurja
soturi, joka viimeiseen saakka oli tehnyt kiivasta vastarintaa, kunnes
lopuksi swazit ympäröivät hänet eräässä piilopaikassa metsässä ja
voittivat hänet. Kerrottiin, että eräällä buurifarmarilla ylätasangolla
oli hänen pääkallonsa, jota käytettiin juomamaljana juhlatilaisuuksissa.
Nähdessäni jälleen vainoojani oli mittani täysi. Heitin kaiken toivon,
ja koko ajatuskykyni keskitin nyt yhteen ainoaan kaikkinielevään
toivomukseen: jalokivien kätkemiseen. Suurisuuntaiset isänmaalliset
tunteeni, jotka olivat olleet aivan unhossa, heräsivät nyt jälleen
elämään. Tapahtuisipa mitä tahansa ei Laputa pääsisi kaulaketjun
omistajaksi. Joskin hän ajaisi maastaan valko-ihoiset, ei hän
kuitenkaan koskaan saisi kiertää Käärmettä kaulalleen.
Itse vihreässä laaksossa en havainnut mitään kätköpaikkaa, minkä
vuoksi käännyin erästä oikealla olevaa joenuomaa kohden. Sikäli kuin
saatoin päättää, oli vihollinen minusta vasemmalla sekä suoraan
edessäpäin, mutta joen rannassa löytäisin ehkä jonkun sopivan
kuopan pistääkseni kaulaketjun sinne. Epätoivoisesti ponnistaen
voimiani murtauduin tiheikön läpi ja pääsin uomaan. Aluksi en
huomannut mitään sopivaa piiloa. Joki virtasi alas pitkin rinnettä
kuin myllynkourussa ja sen reunat olivat kiviset ja paljaat. Mutta
kuljin edelleen pitäen kiinni Colinin turkista, sillä jalkani olivat
puutuneet väsymyksestä. Vähitellen uoma kapeni ja sitten tulin
eräälle tasaiselle kohdalle, jossa oli pitkulainen suvanto. Sen
yläpuolella oli pieni putous ja kun kiipesin ylös, huomasin, että sen
yläpuolella oli useita pikkuputouksia. Yksi niistä muodosti alleen
lammikon, jonka päällä riippui kuihtunut saniaispensas ja pieni
onkalo pisti syvälle kalliokielekkeen alle. Työnsin jalokiviketjun
niin pitkälle kuin ulotuin tuohon onkaloon, ja pudotin sen sinne
kiinteälle hiekkapohjalle. Tummansinisen veden läpi saatoin nähdä
rubiinien omituiset valovaikutukset. Nyt kapusin jälleen alas suvannon
luo ja katsoin ympärilleni nähdäkseni, oliko kukaan vainoojistani
vielä ehtinyt jokiuomaan. En nähnyt ketään, minkä vuoksi heittäydyin
maahan pitkälleni odottamaan. Päähäni pälkähti nimittäin äkkiä uusi
suunnitelma.
Saadessani jälleen hengähtää rauhassa palasivat sielunvoimani. Nämä
miehet oli lähetetty vangitsemaan minua, ei surmaamaan. Heillä ei
ollut mitään tietoa jalokivien katoamisesta, sillä siitä ei Laputa
uskaltanut antaa mitään tietoa. Näinollen he eivät voisi epäillä
mitään, vaan ainoastaan veisivät minut Laputan luo Inandan Kraaliin.
Mieleeni tuli myös mahdollisuus pelastaa ei ainoastaan itseni, vaan
myös maani kaikista kapinan kauhuista. Mitä enemmän mietin sitä
tyytyväisemmäksi tulin. Suunnitelma vaati paljon rohkeutta ja saatoin
luonnollisesti epäonnistua, mutta viime aikoina olin ollut niin monissa
vaaroissa, että mikään ei minua nyt enää tehnyt levottomaksi. Ja kun
oli valittavana varman kuoleman ja heikon pelastumisen toivon välillä
ei ollut vaikea tehdä ratkaisua.
Makasin sen vuoksi paikallani hiljaa, nauttien vain levosta ja tuntien
kuinka voimani vähitellen palautuivat. Sain noin puolen tunnin ajan
nauttia tästä rauhasta, ennenkuin näin ihmisolentoja laaksossa. Ja
vastapäisellä taholla näin useampia, jotka olivat tulleet toiselta
puolelta. Nousin ylös Colinin muristessa vierelläni, ja odotin heidän
lähestymistään niin liikkumattoman levollisena kuin minulle suinkin oli
mahdollista.
Kuten olin arvannut, he olivat Machudin väkeä. Tunsin heidät
punaisesta koristuksesta hiuksissa ja kuparisesta kaulanauhastaan.
He olivat kookkaita miehiä, joilla oli pitkät raajat ja voimakas
rinta, — synnynnäisiä vuoristolaisia. Ihailin heidän kevyitä, varmoja
askeleitaan liukkailla kallioilla. Ei ollut lainkaan ajateltavissa,
että voisi päästä näitä miehiä pakoon heidän omalla alueellaan.
Molemmat osastot yhtyivät nyt ja hiljaa seisten katselivat minua
muutaman kyynärän päästä. Heidän aseinaan oli vain ryhmysauvoja, ja
aivan ilmeistä oli, että he eivät kuuluneet Laputan armeijaan. Ymmärsin
heti mitä he tahtoivat.
»Seis», sanoin kafferikielellä, kun eräs heistä epäröiden astui
eteenpäin. »Keitä te olette ja mitä tahdotte?»
Kukaan ei vastannut, vaan kaikki katsoivat minua uteliaasti.
Eräs heistä liikautti keppiään. Colin murahti ja olisi varmaan
syöksynyt hänen päälleen, ellen olisi tarttunut sitä kaulanauhasta.
Varomaton mies astui taapäin ja kaikki seisoivat jälleen hiljaa ja
päättämättöminä.
»Pitäkää kätenne hiljaa sivuillanne», sanoin. »Tämä koira, joka
oikeastaan on paha henki, tulee muuten nielaisemaan teidät. Yksi teistä
puhukoon kaikkien puolesta ja sanokoon minulle, mikä tarkoitus teillä
on.»
Hetken välähti päässäni ajatus, että jos he olisivatkin ystäviäni,
kuuluen ehkä Arcollin sisseihin, jotta oli lähetetty avukseni. Mutta
heidän ensimmäinen sanansa teki tyhjäksi toivoni.
»Inkulu on lähettänyt meidät», sanoi kaikkein pisin miehistä. »Hän on
käskenyt meidän tuoda sinut hänen luoksensa.»
»Ja jos kieltäydyn lähtemästä mukaanne?»
»Silloin, baas, täytyy meidän viedä sinut vankina. Me olemme kaikki
Käärmeen tahdon alaisia.»
»Tyhmää puhetta», minä huusin. »Kummanko luulette olevan mahtavamman
päällikön, Inkulun vaiko Ratitswanin? Sanon teille, että juuri sillä
aikaa kun tässä puhumme, ajaa Ratitswan Inkulua kuin tuuli kuivia
lehtiä. Teille olisi parasta, te Machudin heimon miehet, että tekisitte
rauhan Ratitswanin kanssa ja veisitte minut hänen luokseen vuorille.
Jos teette sen, on hän palkitseva teitä ja myöskin minä, mutta jos
tottelette Inkulua, karkoitetaan teidät pian asumasijoiltanne.
He katselivat irvistellen toisiaan ja huomasin, että sanani eivät
olleet tehneet mitään vaikutusta. Laputa oli hoitanut hyvin asiansa.
Joukon johtaja kohautti olkapäitään kafferien tapaan.
»Emme tahdo mitään pahaa sinulle, baas, mutta meidän on käsketty viedä
sinut Inkulun luo ja me emme rohkene uhmata Käärmettä.»
Väsymys valtasi minut jälleen, en jaksanut puhua enempää. Vaivuin
maahan niin äkkiä, että olin vähältä joutua veteen.
»Viekää minut siis Inkulun luo», sammalsin, »en pelkää häntä», ja
sitten kaaduin selälleni puoliksi pyörtyneenä.
Minun täytyy sanoa, että he olivat kunnon väkeä, nuo Machudin miehet.
Eräällä oli mukanaan pullo olutta ja hän antoi minun juoda siitä. Se
oli laimeaa eikä lainkaan hyvää, mutta se ajoi minut jälleen hereille.
Ajattelin voimakasta unen tarvettani ja sanoin senvuoksi: »Päivä ei ole
pitkälle kulunut, ja olen vaeltanut pitkän matkan. Haluan nukkua jonkun
ajan.»
He eivät panneet vastaan ja painaen pääni Colinin turkille vaivuin pian
syvään uneen.
Kun he herättivät minut oli aurinko jo korkeammalla taivaalla.
Laskin, että kello oli 8 aamupäivällä. Miehet olivat tehneet tulen ja
paahtaneet muutamia maissikakkuja. Niitä he tarjosivat minulle ja söin
niitä kiitollisena. Tunsin oloni paljon paremmaksi ja ajattelin, että
piippu olisi nyt maistunut.
Mutta kun nousin ylös, huomasin, ettei voimissani ollut kehumisen
varaa. Jalkani olivat kuin oikein väsyneen hevosen, ne kieltäytyivät
tottelemasta tahtoani, ja hoipertelin kuin lapsi joka juuri on oppinut
kävelemään.
»Jos haluatte minut saada Inkulun luo, täytyy teidän kantaa minut»,
sanoin ja vaivuin jälleen maahan.
Miehet nyökkäsivät myöntäen ja alkoivat panna heti kokoon jonkinlaisia
paareja keppien ja köysien avulla, joita heillä oli mukanaan. Heidän
työskennellessään ja puhellessaan minä istuin ja katselin jokiuoman
vasenta sivua — vasenta siltä puolen katsoen kun noustaan ylös.
Sitä tietä olivat muutamat miehistä tulleet alas ja vaikka tie
näytti jyrkältä ja hengenvaaralliselta, käsitin kuitenkin, kuinka he
olivat menetelleet. Kappale kappaleelta ajattelin ylöskipuamista,
ei pakenemista varten, vaan ainoastaan pitääkseni ajatukset
kiinni jossakin. Paras tie kulki lammikon reunaa eräälle pitkälle
kielekkeelle, jolla kasvoi katajapensaita. Siinä tuli helposti
kiivettävä kohta, sitten olisi kiivettävä käsiä ja jalkoja käyttäen,
ja sitten oli vielä askelma, josta oli varsin helppo päästä huipulle.
Kaiken tämän ajattelin yhtä tarkkaan kuin kuolemaantuomittujen
kerrotaan laskevan ikkunain luvun niissä taloissa, joiden ohi heidän
tiensä johtaa mestauslavalle.
Paarit olivat pian valmiit ja miehet antoivat minulle merkin astua
niihin. He kantoivat minua ensin pitkin uoman reunaa ja sitten ylös
Machudi-puron rantaa ja viheriöitseviä rinteitä pitkin sen suulle
saakka. Ihailin heitä enemmän kuin koskaan ennen, sillä he kantoivat
minua tässä jyrkässä ja epätasaisessa maastossa tekemättä ainoatakaan
harha-askelta ja kulkien ristiinrastiin kuin ainakin todelliset
vuoristolaiset. Vähemmässä kuin tunnin ajassa olimme perillä,
ylätasanko edessämme.
Se lepäsi siinä niin kotoisena ja miellyttävänä — läntisellä
taivaanrannalla näkyi pehmeitä aaltoviivoja ja siellä täällä
metsiköitä. Jossain etäisyydessä näin nousevan savua, varmaankin
eräästä kylästä, jonka hyvin tunsin. Siellä oli minun oma maani, ja
vartijoillani oli täysi syy pitää tarkkaa vaaria minusta. He eivät
liioin olleet mitään vasta-alkajia, ja se tapa, jolla he taisivat
tehdä itsensä näkymättömiksi jopa paljailla kalliopoluilla, oli
jotain ihmeellistä. Arcollilla ei olisi ollut mitään opetettavaa
heille sisseinä. Eteenpäin he kiisivät uskomattoman nopeasti, milloin
jokilaaksoa pitkin, milloin metsän halki, milloin taas jyrkän kukkulan
ylitse.
Kerran he kyyristyivät odottamatta alas ja ryömivät eteenpäin
tiheikköjen suojassa. Senjälkeen he sitoivat käteni ja jalkani ja
peittivät suuni hellävaroin likaisella vaaterievulla. Colinia he
pitivät kiinni, kunnes olivat saaneet sille jonkinlaisen kuonokopan
pään peittävine pusseineen. Mutta tähän tarvittiinkin koko seurueen
yhdistetyt voimat. Arvasin, että lähestyimme nyt suurta tietä, joka
johtaa ylätasangolta alas Suuren Letaban laaksoa pitkin Wesselburgin
kaivoskaupunkiin alhaalla tasangolla. Ratsastava poliisi oli kai
lähettyvillä, ja oli vaaranalaista kulkea tien yli. Olinkin varmasti
kuulevinani sellaista ääntä kuin joukko miehiä olisi ratsastanut ohi
suurella kiireellä.
Pysyttelimme aivan hiljaa, kunnes lähetetyt tähystäjät palasivat
ilmoittaen, että tie oli selvä. Silloin mentiin tien yli ja alettiin
laskeutua sen toisella puolella Letaban laaksoon. Panin merkille tien
yli mentäessä, että se oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Niin
lähellä olin siis ollut omaa väkeä ja kuitenkin niin kaukana, niin
kaukana...
Päästyämme Letaban kivikkoiseen laaksoseutuun, ei enää tarvittu niin
paljon varovaisuustoimenpiteitä. Nousimme nyt muuatta jyrkkää rinnettä
ja saavuimme sille pienelle ylätasangolle, josta Pilvivuoret kohoavat.
Mutta minä olin nyt niin väsynyt, että vaivuin uneen huolimatta
kantopaarien liikahteluista. Matkattiin ylöspäin, aina vain ylös, ja
kun seuraavan kerran katsahdin ympärilleni, olimme juuri menossa erään
vuorisolan läpi laaksoon, joka oli kukkuloiden keskellä. Tässä avautui
eteeni yhden tai parin peninkulman laajuinen pieni aukeama, jonka
ympärillä tummat, synkät kallioseinät kohosivat. Tämä oli varmastikin
Inandan Kraali, valloittamaton paikka, sillä kaikkia pääsypaikkoja
saattoi vain pari miestä puolustaa. Muistaessani, että olin
huomauttanut Arcollille tästä paikasta, ihmettelin, ettei oltu tehty
mitään yrityksiä sen valtaamiseksi. Ainoa tapa olisi pommittaa Kraalia
ylhäältä vuorilta. Muistan kuulleeni kerrottavan, että Beyers oli sodan
aikana vienyt tykistön Pilvivuorille ja sillä tavalla valloittanut
paikan. Saattoikohan Arcollilla olla mielessä jotain samantapaista.
Äkkiä kuului kovia huutoja ja paarit putosivat maahan.
Heräsin täysiin tajuihini keskellä hirmuista meteliä.