Juoksin itseni hengästyksiin ainoastaan senvuoksi että kuvittelin
tukehtuvani, ellen jollain tavoin saisi erittäin voimakasta liikuntoa.
Viimeisten minuuttien tapahtumat olivat aivan nousseet päähäni.
Ensi kerran elämässäni olin nähnyt ihmisiä kuolevan väkivaltaisesti
— raa'asti tapettavan. Itse olin kerännyt kaiken voimani ja
tahdonlujuuteni siihen iskuun, jonka olin antanut Henriquesille, ja
vieläkin olin kuumana ylpeydestä onnistumiseni vuoksi. Ja kaiken
kukkuraksi oli taskussani koko mustan maailman talismani, onnenkalu,
olin vallannut heidän Liitonarkkinsa, ja tiesin varmasti, että
Laputa olisi pian jäljessäni. Pelko, ylpeys ja sokea kiihtymys
olivat järkyttäneet koko olemukseni. Olin juossut varmastikin kolme
peninkulmaa, ennenkuin tulin taas järkiini.
Painoin korvani maahan, mutta en voinut kuulla mitään, mikä merkitsisi
takaa-ajoa. Mikäli ymmärsin täytyi Laputalla vielä olla täysi työ
hoidellessaan joukkojen ylimenoa. Ehkäpä hän koetti piirittää ja ottaa
vangiksi patrullia, ehkäpä hän koetti päästä siitä eroon — vala joka
tapauksessa esti häntä ryhtymästä taisteluun. Kallistuin lopuksi siihen
otaksumaan että hän jättää patrullin rauhaan ja koettaa sensijaan
mahdollisimman nopeasti päästä Inandan Kraaliin. Kaikki tämä oli vievä
aikaa ja kaikki se, mikä koski vanhan papin kuolemaa, saisi odottaa
vuoroaan. Henriques tulisi herättyään tajuihinsa panemaan epäilemättä
kokoon sievän jutun, ja sitten ruvettaisiin seuraamaan minun jälkiäni.
Toivoin sydämessäni, että olisin ampunut portugalilaisen päästyäni
kerran vauhtiin. Sitä ei olisi voitu kutsua murhaksi, vaan ainoastaan
oikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanoksi.
Minun täytyi nyt joka tapauksessa poiketa tiestä. Tosin oli
koko sotajoukko juuri marssinut sitä, niin ettei minun jälkiäni
voitaisi helposti löytää. Mutta oli kuitenkin viisasta erota siitä
tiestä, jonka vainoojani helposti arvaavat minun valinneen, sillä
Laputa ymmärsi varmasti, että olin suunnannut matkani takaisin
Blaauwildebeestefonteiniin. Senvuoksi poikkesin suoraan metsään, joka
näillä paikoin oli sangen ohutta ja harvaa.
Vuorille oli tarkoitukseni päästä. Kun kerran vain pääsisin
ylätasangolle, olisin valkoisten alueella. Täällä alangoilla olin
vihollismaassa. Arcollin tarkoituksena oli taistella ylämaassa, jos
tosi tulisi kysymykseen. Musta mies saattoi riehua mielensä mukaan
alhaalla laaksoissaan, mutta meidän velvollisuutemme oli vartioida
vuoriston portteja. Näinollen täytyi minun päästä ennen aamun koittoa
rajalinjan yli, muussa tapauksessa olisi entisten lisäksi yksi kuollut
mies, joka ei taitaisi mitään kertoa.
Luulen itseasiassa jo nyt, ponnistusteni aivan alussa ollen, tunteneeni
tehtäväni mahdottomuuden. Noin kolmekymmentä peninkulmaa viidakkoa
ja järviä erotti minut vielä vuorijonon juurelta. Lisäksi tuli
kiipeäminen, sillä vastapäätä sitä paikkaa missä nyt olin, ei vuoristo
laskeudu jyrkkänä alangolle, vaan jakautuu useampiin pienempiin
ylänteihin Pikku Letaban ja Letsitelon laaksojen ympärillä. Siitä
kohdasta, mistä nämä joet lähtevät juoksemaan alamaalle ja siitä
ylätasangon huipulle on vähintään kymmenen peninkulmaa. Minulla tosin
oli ehkä tunnin etumatka, mutta ennen päivänkoittoa minun täytyisi
siis keritä kulkea noin neljäkymmentä peninkulmaa tuntemattomassa
ja vaikeassa maastossa. Ja jäljessäni ahdistaisivat minua Afrikan
parhaimmat sissit, jotka sitä paitsi tuntevat jokaisen tuuman alan
näillä mailla. Tämä oli uhkapeliä, mutta ainoa mahdollisuuteni ja
toivoni. Toistaiseksi olin vielä rauhallinen ja rohkea. Henriquesin
revolveri taskussa oli hyvänä lohdutuksena ja vielä eli mielessäni
tyydytys siitä, että olin sijoittanut terveellisen iskun aseen
omistajan leukaan.
Rubiinit työnsin nyt paidan sisäpuolelle. Kävin läpi ajatuksissani
ulkoasuni ja minun täytyi nauraa. Toisesta kengästäni oli korko
melkein kokonaan kulunut pois, paitani ja housuni olivat jo vanhat
ja perinpohjin pidetyt. Kaikki vaatevarusteeni olisi hyvin maksettu
viidellä shillingillä ja sanokaamme kuudella seitsemällä pencellä,
vyö mukaanluettuna. Lisäksi tuli portugalilaisen revolveri, arvoltaan
ehkä yksi guinea ja lopuksi oli paidan sisäpuolella Pappi Johanneksen
kaulaketju, arvoltaan erinäisiä miljooneja.
Mutta ikävämpää kuin huonot vaatteeni olivat huonot voimani. Edelleen
olivat jäseneni hellät siteistä ja kirotun hevosen epätasaisesta
lönkytyksestä, mutta liikunto oli pehmittänyt jo jäseniäni. Noin viisi
tuntia sitten olin nauttinut ravitsevan, joskin vähemmän voimakkaan
aterian, ja tunsin, että olisin selviytyvä perille aamuun mennessä.
Mutta minulla oli paljon velkaa unelle, ja kuitenkaan en saattaisi
varastaa minuuttiakaan lepoon, ennenkuin olin päässyt vuoristoon. Tästä
oli koituva kilpajuoksu itse ajan kanssa ja annoin itselleni lupauksen,
etten hellittäisi, ennenkuin viimeiset voimani olivat loppuunkuluneet.
Kuun nousuun oli vielä tunnin tai parin aika, ja lukemattomat tähdet
kimmelsivät taivaalla. Nyt ymmärsin vasta mitä tarkoitetaan tähtien
_valolla_, sillä maisemat olivat tarpeeksi valaistut löytääkseni
helposti tien. Tähtäsin Etelän Ristiin, sillä tiesin että vuoristo
kulkee pohjoisesta etelään, ja pitämällä sitä vasemmalla kädellä
täytyi minun ennemmin tai myöhemmin päästä perille. Metsä kietoutui
ympärilleni salaperäisine tummanvihreine varjoineen, ja puut jotka
päivänvalossa olivat ohuita ja hentoja, näyttivät nyt mahtavilta
rungoilta. Oikeastaan tuntui kolkolta yksinäisen ihmisolennon näin
liikkua tässä suuressa äänettömässä erämaassa, tähditetty holvi yllä
kuin joku taivaallinen katsomo, joka tuhansilla silmillään seurasi
jokaista askeltani. Muuten virkistivät tähdet minua suuresti. Sokeassa
intohimossani, pelontunteessani ja kuumeisessa kiiruussani ne puhuivat
minulle ihmissuvun ikuisuudesta ja pysyväisyydestä. Tunsin itseni
vähemmän yksinäiseksi kun käänsin katseeni noita valoja kohti, jotka
valaisivat niin hyvin tämän lumometsän kuin Kirkcaplen arkiset kadut.
Hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Ensin kuului suden pitkäveteinen
ulvonta, johon vastattiin kaikilta neljältä ilmansuunnalta. Tätä
serenaadia kesti hetkisen häiriintymättä, mutta sitten yhtyivät
siihen shakaalit inhoittavalla haukunnallaan. Joskus ennenkin
metsästysretkilläni oli pimeys äkkiä yllättänyt minut vuoristossa,
enkä lainkaan pelännyt villejä eläimiä. Se on niitä vaaroja, joita
matkakuvauksissa aina liioitellaan. Luonnollisesti voi sattua, että
kohtaisin nälkiintyneen leijonan, mutta mahdollisuus oli kuitenkin
sangen pieni ja sitäpaitsi olihan minulla revolverini. Kerran tosiaan
joku suuri eläin hyppäsi tien yli aivan edessäni. Ensin luulin sitä
leijonaksi, mutta tarkemmin ajatellen tulin siihen tulokseen, että se
oli tavattoman suuri villikissa.
Nyt olinkin päässyt jo kaikkein tiheimmästä metsästä ja kuljin
jonkunlaista hakamaata pitkin, joka kasvoi korkeaa ruohoa, minkä
kafferit olivat myöhemmin polttaneet. Kuu nousi juuri, ja sen
ensimmäiset valjut säteet hopeoivat mimosapuiden latvat. Kaikkialla
ympärilläni alkoi eläinkunta herätä. Pari kertaa tunkeutui suuri pukki
— cloud tai noodoo — esiin suojaavasta viidakosta paetakseen heti minut
nähtyäni rinnettä alaspäin. Ja usean kerran tuli näkyviini suuria
laumoja pienempää riistaa — erilaisia pienempiä pukkeja, jotka täyttä
vauhtia painelivat ohitseni edes huomaamatta minua.
Tämä oli jotain harvinaista ja minä aloin miettiä syytä. Näiden arkojen
eläinten joukkopako ei saattanut johtua muusta kuin että ne olivat
perinpohjaisesti pelästyneet. Ja se, mitä ne olivat säikähtäneet, oli
varmasti tällä puolen Letaban. Tämä saattoi merkitä ainoastaan sitä,
että Laputan armeija, tai suuri osa siitä ei ollutkaan mennyt joen
yli Dupreen kaalamon luona, vaan seurannut virtaa jollekin ylempänä
olevalle kaalamolle. Tässä tapauksessa minun täytyi muuttaa suuntaa,
ja jatkoin nyt matkaa enemmän oikealle, samalla kun otin pääsuunnaksi
luoteen.
Tunnin kuluttua aleni maasto äkkiä ja näin edessäni joen kimmeltävän
pinnan. Tunsin kartan sangen hyvin, osaksi omien tutkimusteni
perusteella, osaksi Arcollin opetuksista. Joen täytyi varmasti olla
Pikku-Letaba, ja minun täytyi päästä yli, jos tahdoin vuorille. Muistan
että Majinjen kraali oli joen oikealla rannalla ja että Mpefa asui
korkealla eräässä notkossa vuorenrinteellä. Minun täytyi hinnalla
millä tahansa välttää asuttuja seutuja. Ensin joen yli ja sitten
pysyttelemällä Letsitelan toisella puolella, joka on Pohjois-Letaban
sivujoki, tulisin menemään vuoriketjun poikki sillä ylätasangon
kohdalla, jonne Arcoll oli ilmoittanut asettavansa päämajansa.
On helppo puhua joen yli kahlaamisesta, mutta suorittaa se on jotain
toista. Kun vielä tänä päivänä katselen kartalla sitä kapeaa juovaa,
jonka yli menin, en voi muuta kuin ihmetellä niitä kauheita tunteita,
jotka minut silloin valtasivat. Mutta totuus on, että harvoin olen
ollut niin haluton tekemään jotain kuin kahlaaminen tuon joen yli
oli. Vesi juoksi keltaisena verkalleen kirkkaassa kuun hohteessa.
Tämänpuolisella rannalla oli sangen tiheää metsää, mutta toisella
rannalla saatoin eroittaa suon tapaista, ja korkeaa kaislikkoa. Matka
joen poikki oli ainakin viisikymmentä kyynärää, mutta ennen olisin
kuitenkin uinut peninkulman syvässä vedessä. Koko seutu tuoksui
krokodiileille. Veden pinta oli aivan tasainen ja öljymäinen, vain
silloin oli siinä eloa, kun joku puunoksa liukui virran mukana. Itse
tuossa hiljaisuudessa, kummallisessa kuunvalon kajastuksessa vedessä
ja mätänevien kasvien tunkkaisessa tuoksussa oli jotain mikä teki
joen aavemaiseksi, juuri sellaiseksi kuin kuoleman virtaa saattaisi
kuvitella.
Istuuduin ja mietin hetkisen aikaa. Krokodiili oli aina tuottanut
minulle suurempaa kammoa kuin mikään muu luotu olento, ja kohdata
kuolema tuollaisen hirviön leukojen välissä tuossa kammottavassa
virrassa, tuntui minusta enemmän kuin kaamealta. Kuitenkin minun
täytyi päästä yli, jos halusin välttää vihollisiani. Muistin erään
sotakertomuksen muutamasta pakolaisesta, jota vapaudesta ei erottanut
muu kuin Komati-joki. Hän ei uskaltanut uida yli ja niin hän joutui
buuripatrullin käsiin ja vietiin takaisin vankeuteen. Sellaista
arkuutta ei saatettaisi panna minun syykseni, sen olin päättänyt. En
kuolisi, ennenkuin olisin käyttänyt kaikki mahdollisuudet. Tällaisilla
ajatuksilla vahvistin rohkeuttani ja etsin samalla sopivinta kohtaa
hypätäkseni veteen.
Metsästysmatkani ja vaellukseni olivat opettaneet minulle yhtä ja
toista, m.m. sen, että villieläimet sammuttavat janonsa öiseen
aikaan, ja että niillä on määrätyt juontipaikkansa. Kuvittelin,
että krokodiilit kernaimmin etsivät juuri näitä paikkoja ja päätin
senvuoksi valita ylimenopaikkani mahdollisimman kaukana tällaisista
juontipaikoista. Kuljin rantaa pitkin pannen merkille missä kapeat
polut laskeutuivat vedenrajaan. Joitakuita pieniä vuohieläimiä
pelotin hereille, ja kerran ilmoitti kiivas liikunta pensaissa, että
olin häirinnyt jotain suurempaa eläintä, enkä hartebeestiä. Edelleen
seuraten joen rantaa tulin erääseen kohtaan, missä metsä veden rajassa
oli koskematonta ja vesi tuntui syvemmältä.
Äkkiä — pelkään ehkä liiankin usein käyttäväni tätä adverbia, sillä
kaikki tapahtui tänä yönä äkkiä — näin suuren eläimen murtautuvan
kaislikon läpi joen toisella puolella. Se tuli veteen saakka ja jatkoi
kappaleen matkaa joko kahlaten tai uiden, en saattanut nähdä kummalla
tavalla. Se oli varmaankin nähnyt minut, sillä se kääntyi kohta ympäri
ja myristen palasi saman tien.
Tunsin sen suureksi villisiaksi ja aloin miettiä mitä tämä saattoi
merkitä. Päinvastoin kuin muut eläimet juovat siat päivällä eikä
yöllä. Näinollen oli eläin tullut joelle ei juodakseen vaan uidakseen
yli. Varmastikin se oli valinnut rauhallisen kohdan, sillä niin ruma
kuin villisika onkin, se on hyvin viisas. Mitä se uskalsi, täytyi kai
minunkin uskaltaa.
Tässä toivorikkaassa mielialassa valmistuin astumaan veteen. Suurimpana
huolenani olivat rubiinit, ja kun en pitänyt paitaa kyllin turvallisena
paikkana niille, ripustin ketjun kaulaani ja suljin lukon. Käärmesalpa
ei ollut mitään heikkoa nykyaikaista työtä, joten en lainkaan
huolehtinut, ettei se kestäisi. Revolverin pidin hampaiden välissä, ja
muistaen rukouksissa Jumalaa liu'uin sameaan veteen.
Uin hurjasti kuin vasta-alkaja, joka pelkää suonenvetoa. Virta oli
heikko ja vesi sangen lämmintä, mutta minusta tuntui kuin en pääsisi
lainkaan eteenpäin ja olin aivan kylmä pelosta. Suunnilleen joen
keskellä tuli matalampaa ja rintani törmäsi jotain mutavallia vastaan.
Ensimmäinen ajatukseni oli krokodiili, ja kauhistuksissani pudotin
revolverin, joka heti upposi.
Kahlasin muutaman askeleen ja tulin jälleen syvään veteen, ja tuskin
ennenkuin tiesinkään, olin jo vastarannan kaislikossa jalat liejussa.
Kuumeisella kiihkolla tunkeuduin kaislikon läpi, juurien ja kantojen
yli kiinteälle maalle. Olin siis onnellisesti päässyt yli, mutta voi,
olin kadottanut ainoan aseeni.
Uiminen ja levottomuus olivat väsyttäneet minua melkoisesti ja
huolimatta viivytyksestä en uskaltanut jatkaa matkaa vaatteiden ollessa
näin raskaina vedestä. Senvuoksi riisuuduin kokonaan, tyhjensin
jalkineeni ja väänsin veden paidasta ja housuista. Rubiinien hohtaessa
kaulallani, muistui mieleeni Laputan esiintyminen luolassa.
Vaatteiden kuivaus teki hyvää ja jatkoin nyt matkaa paremmassa
kunnossa. Vieläkään en ollut huomannut merkkiäkään takaa-ajosta.
Letsitela oli nyt ainoa jälelläoleva joki, ja mikäli muistin sen
juoksua lähempänä vuoristoa, ei sen pitäisi asettaa minulle suurempia
esteitä. Se ei ollut niin leveä kuin Pikku-Letaba ja sitäpaitsi se oli
pieni kohiseva koski, täynnä kivikkoja.
Juoksin kunnes paitani alkoi tuntua kuivalta jälleen. Sitten kätkin
jalokivet sinne missä olin niitä aikaisemmin pitänyt ja tunsin nyt
itseni rauhallisemmaksi. Seutu alkoi taas muuttua mäkisemmäksi.
Tasaista maata seurasi nyt pieniä kumpuja, jotka kasvoivat
banaanipuita. Jo paljon ennen kuin tulin Letsitelan rannalle, huomasin
että olin tehnyt oikeita otaksumia. Joki juoksi myllertäen kuin
todellinen koski kapeassa uomassaan viidakon halki. Menin sen yli
miltei kuivin jaloin hyppien kiveltä kivelle erään pienen putouksen
yläpuolella, ja pysähdyin vain juodakseni ja jäähdyttääkseni otsaani.
Joen toisella puolen muuttivat maisemat jälleen luonnettaan. Metsä
alkoi muistuttaa sitä mikä peitti vuoriston rinteitä. Täällä oli
korkeita mastopuita ja maa oli korkean ruohon ja kanervan peittämää.
Tämän näkeminen tuotti minulle ensimmäisen turvallisuuden tunteen.
Nyt lähestyin omaa maatani. Takanani oli pakanuus mustine kuumeen
täyttämine alankoineen. Edessäni olivat raikkaat, vilpoiset vuoret,
kirkkaat virrat ja minun omaa kansaani aseissa.
Tallustaessani siinä eteenpäin helline jalkoineni kuulin äkkiä outoa
ääntä takaapäin. Oli aivan kuin joku seuraisi minua. Pysähdyin ja
kuuntelin tuskaisen pelokkaana. Jokohan Laputan lähettämät takaa-ajajat
olisivat kerinneet jälilleni? Mutta ääni ei ollut ihmisjalkojen
aiheuttama. Se kuului siltä kuin joku raskas eläin tunkeutuisi viidakon
läpi. Pehmoista tassuttelemista ruohikossa kuului korviini, aina väliin
lakaten.
Siinä kai nyt oli mielikuvitusteni nälkäinen leijona, ja Henriquesin
revolveri oli syvällä Pikku Letaban pohjaliejussa. Ainoa pelastukseni
oli puu ja olin juuri kerinnyt juosta erään puun luo ja vaivaloisesti
kiivennyt sen alimmalle oksalle, kun suuri kellanruskea eläin ilmaantui
eteeni kuunvalossa.
Kaitselmus oli ollut suopea minua kohtaan, kun olin kadottanut
revolverini. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin alhaalla maassa Colinin
hyppiessä minua vastaan haukahdellen ilosta. Lankesin siunatun koiran
kaulaan ja painoin pääni sen takkuiseen turkkiin nyyhkien kuin pieni
lapsi. Kuinka Colin oli saattanut päästä jäljilleni, en käsittänyt. Sen
arvoituksen voi ratkaista vain hyvä ja uskollinen koirien Luoja.
Saadessani Colinin rinnalleni olin kuin toinen ihminen. Kauhea
yksinäisyydentunne oli hävinnyt. Tuntui aivan kuin ystäväni olisivat
lähettäneet sen viemään minua kotiin. Eläin ymmärsi varmasti mikä oli
kysymyksessä, sillä se juoksi vierelläni vilkaisematta oikeaan tai
vasempaan. Joku toinen tavallinen koira olisi tietysti nuuskinut joka
pensaan. Mutta Colin oli virantoimituksessa ja senvuoksi vakava ja
omantunnontarkka, ajatellen vain velvollisuuttaan.
Kuu alkoi painua ja tähtitaivas oli nyt ainoana valonlähteenä.
Maisemien yllä lepäävä paksu pimeys osoitti, että yö oli jo pitkälle
kulunut. Edessäni häämöitti vieläkin syvempi pimeä, mikä hyvin saattoi
olla vuoristo. Sitten seurasi se osa yötä, jolloin äärimmäinen
hiljaisuus vallitsee, jokainen ääni vaikenee ja maailma on kuin
kuollut. Meidän oli miltei vaikeaa pitää kiirettä tässä tavattomassa
äänettömyydessä, jossa ei edes lehti liikahtanut tai sammakko
kumahtanut.
Hetkistä myöhemmin, kun menimme erään kummun yli, tunsin viileän
tuulenhengen otsallani, ja samalla muuttui ilma sangen koleaksi. Tiesin
kokemuksesta, että tämä ennusti aamunkoittoa. Ja aivan oikein, kun
käännyin, näin heikon kajastuksen taivaan rannassa. Musta verho suli
pois maisemien yltä ja pian värisi sen tilalla sininen aamuilma. Nyt
saatoin nähdä selvästi eteenpäin ja siellä olivat vuoret, huiput vielä
sumun kietomina.
Xenofonin Kymmenen Tuhatta eivät olisi saattaneet suuremmalla ilolla
tervehtiä merta kuin minä nyt näitä Vuoriston etuvartioita.
Vielä kerran oli väsymykseni kuin poispuhallettu. Huusin Colinia
ja yhdessä kiisimme alas avaraan syvään laaksoon, joka on vuorien
juurella. Silloin juuri aurinko nousi taivaanrannan takaa ja tummat
vuorimassat muuttuivat smaragdin ja umbran värisiksi, kevyet usvat
alkoivat väistyä huippujen ympäriltä ja hehkuvan viheriät maisemat
avautuivat silmieni eteen. Pari riviä Shakespearea, jotka mielestäni
voittavat kaikki toiset, tuli mieleeni:
»Night's candles are burned out and young day
Walks tiptoe on the misty mountain tops.»
[Yön kynttilät ovat palaneet, päivä nousee sinisten vuorien yllä.]
Tuolla ylhäällä oli pelastukseni. Psalmistan tavoin kohotin katseeni
kohti noita korkeuksia, joista apu lähestyi.
Toivo on voimakas parannuskeino. Olla lähellä vuoria, tuntea niiden
raikas tuoksu, nähdä kaukana laaksojen takana vuoret, joilla valkoiset
miehet asuivat ja missä oli sivistys — kaikki tämä oli omiaan antamaan
uutta elämää ja uusia voimia. Colin ymmärsi mielialani ja otti
itselleen nyt pieniä vapauksia, m.m. tarkastaen silloin tällöin jonkun
pensaan tai maakolon. Jonkun matkan päässä näin puron pujottelevan,
Machudin, joka juoksee alas siihen laaksoon, jonka kautta tarkoitukseni
oli ensin ollut mennä. Pohjoista kohti Majinjen kraaliin päin näin
kafferien kyntämiä maakappaleita ja olin myös erottavinani savun
nousevan alkuasukkaiden majoista. Varmaankin valmistivat Majinjen
naiset parhaillaan aamiaista. Etelään päin kasvoi tiheää metsää, mutta
sen yli tunsin sen vuorenreunuksen, jota pitkin Wesselburgin maantie
kulkee. Raikas aamuilma vaikutti minuun kuin jalo viini. Tosin en ollut
vielä vapaa, mutta olin aivan vapauden kynnyksellä. Jos kykenisin
saavuttamaan ystäväni kaulaketju paidan alla, olisin suorittanut teon,
jota ei koskaan unohdettaisi. Minun kunniakas hulluuteni muodostuisi
historialliseksi. Nälkäisenä ja haavoittunein jaloin olin kuitenkin
ylpeä mies, kulkiessani siinä kohti Machudin laakson suuta.
Laskuihini oli kuitenkin taas tullut virhe. Colin alkoi tulia
levottomaksi ja rupesi nuuskimaan ja vainuamaan jotain. Minulla oli
vielä kappale tietä jälellä laakson suuhun, kun korkeassa ruohistossa
eteenpäin ahertaessani huomasin koiran käyttäytymisen. Hiljaisessa
ilmassa ääni kantautuu pitkälle ja seisahduin kuuntelemaan. Luulin
kuulevani askeleita viidakosta. Ääntä kuului sekä pohjoisesta että
etelästä, sekä metsästä että Machudin alajuoksulta päin.
Etsien suojaa puista ja juosten selkä köyryssä tulin pienelle metsää
kasvavalle kummulle. Ensimmäisenä näki viholliseni Colin. Se tähysti
tiukasti muuatta rakoa puiden välissä ja haukahti äkkiä lyhyesti. Näin
kahden miehen juoksevan ruohikon yli ja sukeltavan sitten jokeen.
Silmänräpäystä myöhemmin näin useita olentoja liikkuvan metsän reunassa
laakson suulla. Viholliseni eivät olleet seuranneet minua, he olivat
odottaneet minua sulkeakseen minulta tien. Hullu kun olin, olin
unohtanut kafferien ihmeellisen telepatian, kaukovaikutuksen. Laputalle
ei ollut mikään vaikeus lähettää käsky täällä oleville kaffereille
pidättää jokainen valkoinen mies, joka koetti pyrkiä vuoristoon.
Ja nyt tunsin, että olin hyvin väsynyt.