Pimeys lisääntyi nopeasti lähestyessämme jokea. Ylempänä olevista
tyynistä vesistä, samoinkuin alempaakin nousi ohut valkoinen usva,
mutta itse pitkät matalikot joessa näkyivät selvästi. Sydämmeni alkoi
tykyttää voimakkaasti, mutta hallitsin kuitenkin itseni ja rukoilin
kärsivällisyyttä. Rohkeuteni heikkeni, kun tuijotin pimeyteen.
Lapsellisuudessani olin luullut saavani nähdä heti ystäväni, tai
ainakin vilahduksen heistä toisella rannalla, mutta kaikki oli tyhjää
ja hiljaista.
Kaalamo joessa tekee terävän kulman. En tiennyt tätä ja senvuoksi
ihmettelin nähdessäni etujoukkojen kääntyvän, kuten näytti, yläjuoksuun
päin. Laputan voimakas ääni kuului jakavan käskyjä, joita toistettiin
rivi riviltä eteenpäin, ja senjälkeen molemmat sivustat puristuivat
kokoon sille ahtaalle ajotielle, joka johti alas virtaan. Me saimme
pysähtyä, kun etummaiset rivit alkoivat kulkea yli.
Vapisin jännityksestä ja teristin silmiäni nähdäkseni pimeyteen. Vesi
säilyttää kauimmin hämärävalaistuksen, ja saatoin erottaa selvästi
mitä tapahtui. Etummaiset ratsastajat ajoivat Laputan kanssa jokeen.
Kahlaamo ei ole niinkään helppo, ja he saivat katsoa tarkasti eteensä,
mutta viidessä tai kymmenessä minuutissa he olivat päässeet yli.
Senjälkeen seurasivat sivustalta jalkamiehet. He kahlasivat yli, veden
noustessa vyötäisiin saakka, mutta he pitivät kiväärinsä pään päälle
kohotettuina. Vesi heidän ympärillään kohisi onnettomuutta ennustaen,
mutta ainoakaan ääni ei päässyt heidän huuliltaan. En koskaan ole saava
tietää, kuinka Laputan oli onnistunut saada maailman puheliain ja
meluisin kansa pysymään näin hiljaisena. Useita tuhansia jalkamiehiä
oli nyt varmaan seurannut ratsuväkeä joen yli ja hävinnyt metsään,
mutta vielä ei ollut kuulunut ainoatakaan laukausta vastapäätä olevilta
joen jyrkiltä töyräiltä.
Rohkeuteni painui sitä mukaa kuin aika kului. Arcoll oli varmaankin
epäonnistunut, ja siinä tapauksessa ei kahlaamon kohdalla syntyisi
mitään vastarintaa alkuasukasarmeijalle. Edessäni olivat siis Inandan
Kraalissa odottavat kauhut. Päätin kuitenkin taistella vapaudestani,
ennenkuin antautuisin, ja olin jo aikeissa pyytää Arcollin miestä
katkaisemaan siteeni, kun samassa eräs ajatus pälkähti päähäni.
Henriques tahtoi päästä rubiineihin käsiksi, ja hänen etunsa mukaista
oli saada Laputa menemään joen yli, ennenkuin alkaisi. Arcollin
tarkoituksena oli hajoittaa vihollisjoukot ja ennenkaikkea ottaa
päällikkö vangiksi. Henriques oli varmaankin sanonut tämän hänelle, ja
uskoi nyt varmaan itsekin, että Laputa ratsastaisi jossain keskellä
joukkoja. Näinollen ei mitään tapahtuisi ennenkuin vanha pappi
rubiineineen vietäisiin vuorollaan joen yli.
Täten oli hyvä, ettei siteitä oltu vielä katkaistu. Tuossa tuli
Henriqueskin minua kohti ratsastaen, kiihkeänä ja murhaavan näköisenä.
Hän pidätti hevostaan ja kysyi, olinko varmassa säilössä. Kafferini
näytti lujaan sidottuja käsivarsiani ja jalkojani, ja nykäisi vielä
itse köydestä osoittaakseen sen vahvuutta.
»Vartioi häntä hyvin», Henriques sanoi, »muista että sinun on
vastattava hänestä Inkulun edessä. Matkaan nyt hänen kanssaan ja pidä
huoli, että hän tulee joen yli». Tämän jälkeen hän kääntyi ja ratsasti
takaisin.
Näennäisesti totellen käskyä vartijani johti minut ulos rivistä ja
sitten metsikköön oikealla päin. Täällä pääsimme pian paarien kohdalle,
ehkäpä kaksikymmentä kyynärää niistä länteen. Vesi välkkyi puiden
välissä muutama askel kauempana. Saatoin nähdä suuren jalkaväkijoukon
kerääntyneenä kahlauspaikalle, ja kuulla ikäänkuin koskenkohinaa
joukkojen mennessä yli.
Äkkiä annettiin käsky toiselta rannalta. Se oli Laputan kova ja kimeä
ääni, jollaista kafferit käyttävät tahtoessaan saada äänensä kuulumaan
pitkän matkan päähän. Henriques toisti hänen sanansa ja jalkaväki
pysähtyi. Paarien edessä ollut ratsuväki alkoi nyt ajaa veteen.
Meidän piti seurata sitä, mutta sensijaan vetäännyimmekin hevosinemme
metsän pimeyteen. Näytti siltä kuin papin paarien ympärillä tapahtuisi
jotakin, Henriques oli jättänyt ne ja ajoi nyt niin läheltä ohitseni,
että olisin voinut koskettaa häntä. Jossain puiden välissä kajahti
laukaus.
Kuin vastaukseksi merkkiin muuttui vastapäätä oleva korkea rantaäyräs
yhdeksi ainoaksi tuliseinäksi. »Tuliseinä» kuulostaa hieman omituiselta
nykyaikaisessa sodankäynnissä. Ymmärsin, että meikäläiset käyttivät
haulikoita ja ampuivat mustalla ruudilla alhaalla vedessä olevia
joukkoja. Se oli inhimillistä ja samalla viisasta, sillä leimahdukset
harmaassa iltahämärässä tekivät sen vaikutuksen, kuin tykistöpatteri
olisi toiminnassa.
Jälleen kuulin Henriquesin äänen. Hän käänsi kolonnan marssimaan
oikealle päin. Hän huusi kehottaen etsimään suojaa ja kulkemaan joen
yli vähän ylempänä. Olin kuulevinani myös kaukaa Laputan äänen.
Hetket olivat kalliita. Olimme aivan liian pitkälle lykänneet siteideni
irroittamisen. Pimeässä täytyi nyt hapuilla solmuja ja kafferini puukko
oli uskomattoman tylsä. Nahkaremmit ovat aina sitkeitä ja ne, joilla
minut oli sidottu, täytyi sananmukaisesti sahata poikki. Käsivarret
vapautuivat nopeimmin ja minä aloin heti nykiä toisista paikoista
solmuja auki. Vaikeinta oli saada irti niitä siteitä, joilla nilkkani
olivat kiedotut yhteen hevosen vatsan alla. Kafferi kiskoi ja sahasi
satuttaen välistä hevostakin, niin että se hypähti. Olin aivan tukahtua
kärsimättömyyteeni, ja koetin rauhoittaa itseäni lukemalla rukouksia
itsekseni.
Miehet joen toisella rannalla olivat nyt alkaneet ampua kovemmilla
panoksilla. Saatoin eräästä puiden välisestä aukosta nähdä joen
keskelle, joka oli aivan täynnä kamppailevia miehiä ja hevosia.
Ihmettelin, ettei laukaustakaan oltu ammuttu vastaukseksi. Mutta sitten
muistin valan ja ihmettelin nyt entistä enemmän sen valtaa villien
joukkojen ylitse.
Joukot marssivat nyt ohitseni oikealle päin Henriquesin käskyä
totellen, mutta varsin suuressa epäjärjestyksessä. Luoteja vinkui
puiden välissä, ja eräs ratsumies, jota luoti oli tavannut olkapäähän,
putosi mätkähtäen hevosen selästä. Tämä lisäsi sekasortoa, sillä nyt
astuivat useimmat satulasta ja koettivat hevosia taluttaen päästä
metsän suojaan. Jalkaväki yhtyi näihin sivulta päin, ja nyt syntyi
suoranainen painiskelu pillastuneiden eläinten ja ihmisten välillä
ruusu- ja mopanipensaiden keskellä. Ja yhä edelleen jatkoi kafferini
nilkkojeni irroittamista niin nopeasti kuin levoton hevoseni salli.
Lopuksi oli kaikki selvää, ja minä tipahdin kuin tukki maahan
vatsalleni ja kouristuksesta nytkähdellen, ja kun vihdoin pääsin
nousemaan ylös, horjuin kuin juopunut. Myöskin nyt tein tyhmyyden.
Minun olisi pitänyt jättää hevoseni kafferille ja pyytää, että
hän seuraisi minua. Mutta olin liian innoissani ajatellakseni
varovaisuutta. Annoin hevosen mennä menojaan, kehotin kafferia
odottamaan minua ja juoksin sitten rubiinipaareja kohden.
Henriques oli tehnyt laskelmansa viisaasti. Suojelusvartio oli jättänyt
papin yksikseen ja paarien ääressä oli vain kaksi kantajaa. Ja
samalla hetkellä kun näin heidät, kaatui toinen heistä luodin rintaan
satuttamana. Mielettömänä kauhusta käänteli toinen päätään jokaiseen
ilmansuuntaan, mutta kun luoti vingahti nyt hänen päänsä ohi, oli se jo
liikaa hänelle, ja ulvoen hän juoksi tiehensä.
Seisoessani siinä, pensaistojen läpi tultuani, tutkin tarkkaan, miltä
suunnalta laukaukset oli ammuttu. Missään tapauksessa ne eivät olleet
ystävieni pyssyistä joen toiselta puolelta, sen saatoin vannoa. Luodit
olivat tulleet lähempää ja tiesin varmasti, kuka ne oli ampunut. Mutta
en saattanut nähdä ketään. Lähin tien osa oli tyhjä ja itse kahakka
tapahtui alhaalla vedessä. Näin kookkaan miehen hyppäävän hevosen
selästä jokeen matkalla takaisin tälle rannalle. Hän oli varmasti
Laputa, joka saapui hillitsemään pakokauhua.
Mutta minun asiani ei koskenut Laputaa, vaan Henriquesia. Vanha pappi,
joka oli nukkunut, alkoi nyt liikkua ja kääntyili hämmentyneenä
ympäriinsä näkemättä kuitenkaan mitään. Kauan hän ei kerinnyt katsella,
sillä pian tuli kolmas luoti metsästä, vain noin kymmenisen metrin
päästä ja lävisti vanhan papin otsan. Hän kaatui taapäin maahan
kuolleena ja norsunluulipas putosi hänen polviltaan.
Minulla ei ollut asetta, enkä tuntenut mitään halua saada neljättä
luotia omaan nahkaani. Henriquesin kanssa ampujana ei ollut
leikkimistä. Senvuoksi seisoin rauhallisesti varjossa, kunnes
portugalilainen tuli metsästä. Näin hänen kiiruhtavan esiin kivääri
kädessä. Kuului hirnumista, mikä ilmaisi, että hänen hevosensa oli
sidottuna läheisyydessä. Oli pimeätä, mutta olin kuitenkin näkevinäni
himon liekehtivän konnan silmissä hänen syöksyessään paarien luo.
Äänettömästi hiivin hänen taakseen. Hän nosti lippaan kantta ja veti
esiin jalokiviketjun. Silmänräpäyksen hän piti sitä kädessään, mutta
vain silmänräpäyksen. Syventyneenä hommaansa kun oli, hän ei huomannut
minua vaikka seisoin jo aivan hänen edessään. Vieläpä hän nosti päätään
ja antoi minulle täten erinomaisen tilaisuuden. Olin varsin taitava
nyrkkeilijä, ja nyt kerääntyi koko raivoni seuraavaan iskuun. Se tapasi
häntä leukaan ja hänen niskansa naksahti kuin kiväärin hana. Hän kaatui
hervottomana maahan ja jalokiviketju putosi hänen kädestään.
Nostin sen ja pistin housuntaskuuni.
Sitten otin hänen revolverinsa vyöstä. Se oli kuusipiippuinen ja
jälellä oli vielä monta luotia. Muistan, että tunsin itseni tavattoman
levolliseksi ja kylmäveriseksi, mutta sittenkin täytyi minulla sillä
hetkellä olla joku ruuvi irti, sillä muussa tapauksessa en olisi
toiminut kuten toimin.
Ainoa oikea tapa — ja sitäpaitsi Arcollin määräysten mukainen — oli
mennä joelle ja uida yli ystävieni luokse. Mutta siellä alhaalla
rannassa oli juuri takaisin palannut Laputa ja ennenkaikkea pelkäsin
törmäämistä yhteen hänen kanssaan. Kiihtyneille aivoilleni tuntui Kuin
Laputa olisi joka paikassa läsnä. Kuvittelin, että hän hallitsee koko
joen rantaa, mutta luonnollisesti olisi minun ollut helppoa vähän
alempana mennä joen yli ja nousta sitten rantaäyrästä pitkin ystävieni
luo. Oli ilmeistä, että Laputa koetti väistää joen takaa ampuvaa
patrullia, yrittämättä vastarintaa, minkä vuoksi olisin ollut siellä
hyvässä suojassa. Lähinnä oikeinta olisi minulle ollut koettaa löytää
jälleen Arcollin kafferi, joka oli tuskin kahdenkymmenen kyynärän
päässä, ottaa hevonen ja ratsastaa sillä metsän halki. Ennen aamua
olisin päässyt vuorille turvaan. Ja sitäpaitsi, jos halusin hevosta,
olihan Henriquesin ratsu muutaman askeleen päässä.
Mutta kaiken tämän asemasta tein hulluinta mitä saattaa ajatella.
Jalokivet toisessa taskussa ja portugalilaisen revolveri toisessa aloin
juosta samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet.