Joskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien
lakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi.
Hänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän
hellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule,
että minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti
sidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta
sittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi
julmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat
ranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain
osa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen
raadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin
tunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan
hehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa
hajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani
sidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin
olisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.
Makasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön
reunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan
marssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas
loruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun
kaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma
todistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten
jalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus
kiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi
komennussana.
Jos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen
epämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön
hän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen
tunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan
tukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen
sijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani.
Koetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen.
Aivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin
seurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin
huonosti.
Oikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet
oli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla
minua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman
kerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua
pyssynpiipulla.
»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut
ulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro.
Nyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»
Minun häipyvät aistini palasivat. Näin hänen verenkarvaisista
silmistään, mitä minulla oli odotettavissa. Rakastettava villi
jatkoi kuvaustaan siitä, millä tavalla pieksentäni tapahtuisi. Hän
pieksäisi niin kauan, että lihat erkaantuisivat ja loput hän heittäisi
shakaaleille.
Tämä oli tavallista kafferikerskailua ja se suututti minua. Mutta
katsoin viisaimmaksi olla olematta välittävinäni siitä.
»Jos aijot tehdä minusta orjasi, niin on tyhmää lyödä minua niin
kovasti. Enhän voisi senjälkeen enää tehdä työtä hyväksesi.»
Mwanga irvisti ilkeästi. »Te jäätte minun orjakseni vain yhdeksi
päiväksi ja yhdeksi yöksi. Sitten tapamme teidät — hitaasti. Teidät
poltetaan, kunnes luut putoavat maahan ja sitten teidät paloitellaan
veitsellä aivan pieniksi.»
Jumalan kiitos, tunsin kuinka rohkeuteni ja mielenmalttini alkoi
palautua.
»Mitä minulle huomenna tehdään», sanoin, »se on Inkulun asia, eikä
sinun. Minä olen _hänen_ vankinsa. Mutta jos sinä nostat kätesi minua
vastaan tänään, ja minä kadotan tipankaan verta, niin Inkulu antaa
sinulle nopean ja pikaisen tuomion. Vala sitoo sinua, ja tiedät aivan
hyvin, mitä tapahtuu, jos rikot sen». Ja minä toistin sangen hyvin
onnistuen matkimaan papin ääntä, sen kauhean kirouksen, jonka olin
kuullut luolassa.
Maksoi vaivan nähdä raukan kasvoihin nyt ilmestynyt kauhu. Olin
arvannut, että hän oli arka raukka, kun hän kerran oli kerskailija, ja
nyt tiesin sen. Hän vapisi ja piti käsiä silmillään.
»Mutta, baas», hän kähisi, »sehän oli vain leikkiä. Mitään pahaa ei ole
tapahtuva teille tänään. Mutta huomenna...» — ja hän tuli hiukkaista
iloisemmaksi.
»Huomenna saamme nähdä, kuinka käy», sanoin stooalaisella tyyneydellä,
samalla kuin rummunpärinä äkkiä täytti leirin.
Se oli lähdön merkki, sillä idässä näkyi jo kalpea kultainen kajastus
puiden yli. Käsiäni ja jalkojani kahlehtivat siteet irroitettiin ja
minut paiskattiin hevosen selkään. Sitten jalkani jälleen sidottiin
hevosen vatsan alitse kiinni toisiinsa. Hevoseni ohjakset yhdistettiin
Mwangan ohjaksiin, joten minulla ei ollut pakomahdollisuuksia, vaikkapa
jalkani olisivat olleet vapaat.
Ajatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta
kylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää
mitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin
tulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo
olin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa
saisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin
tunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä
hetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni.
Tunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi.
Emme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni
juoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin
olisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina
kuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi
tuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean
teon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä
hetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun
mielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka
ruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat
sankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä
hetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani
siinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen
alkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain
ajankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja
luulen että hän hieman pelkäsi minua.
Kun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni.
En väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut
olla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä
ja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei
ollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt
kafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja
miehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon.
Monen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja
ihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän
aikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka
oli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan
mallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti
keskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle
ulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää,
sillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet
mahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja
kun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan
yhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta
toisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi
nähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan
etupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin
vanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan
vartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset
nimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies,
Henriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon
mieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki
rubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten
vaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.
Päättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme
Umvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa
ei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen
kimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi
perin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin
tarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä
pitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani,
ja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki
vainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.
Pian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku
Labongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen
todella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin
itseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta.
Viimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä
unenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin
saattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni
ylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei
juuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut
tainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet
Blaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen
rajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle
Pikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt
leiriydyttiin joen rannalle.
Voin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun
hevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani
sytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet
jalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni
maahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.
Kaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää
tuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin
jäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat
istuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt
minua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta
pakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni
turhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa,
mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli,
että kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.
Muuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän
minulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen
minua ilmeisellä mielenkiinnolla.
»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas»,
kuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan
kuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.
Kun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä.
Sellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta
summattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.
Vähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle.
Syöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.
»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille
sanoma häneltä.»
Ymmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitys
Arcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.
»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne
Dupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja
katkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän
uitava yli.»
Nämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut
perille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti
tulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi
nyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin
jo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena.
Ajatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli
Henriquesin niskalla.
»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun
kaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»
»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on
kirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen
päin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea
sen.»
Tein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan,
jossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu
joitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle —
latinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin
seuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos
certiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen
kaalamon luona).
Olin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian
petturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta
Wardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta.
Kaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän
ei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.
Kysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain
tietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi
meidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun
vierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen.
Kuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä
on oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun
ensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen
välttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.
On olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir
Percivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän
läpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin
miekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista
kahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja
viihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin
saada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan
rubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän
oli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli
heti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä
seka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot
hajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja
paeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan
yhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi
hänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi
meneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut
hänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton
varottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se
vain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä
oli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun
täytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.
Varjo lankesi polulle ja katsahtaessani ylös, huomasi juuri sen miehen,
jota ajattelin seisovan edessäni. Henriquesin suupielessä riippui
savuke ja kädet olivat housuntaskuissa. Hän katseli minua omituisesti
hymyillen.
»No, herra kauppamies», hän sanoi, »mehän olemme tavanneet jo ennenkin
toisemme, vaikka tosin silloin hauskemmissa olosuhteissa.
En vastannut, sillä minulla oli tarpeeksi muuta ajateltavaa.
»Ellen erehdy, olimme matkatovereita laivassa», hän jatkoi. »Arvelenpa,
että teistä olisi miellyttävämpää loikoa lepotuolissa peräkannella
tupakkaa poltellen kuin tässä paahteessa.»
Vaikenin edelleen. Jos hänen tarkoituksensa oli tehdä pilaa minusta,
niin David Crawfurd ei alentuisi vaihtamaan ainuttakaan sanaa hänen
kanssaan.
»Teidän ei tarvitse lainkaan olla noin hapan. En ole tehnyt teille
mitään liikaa. Meidän kesken sanoen» — tässä hän alensi ääntään —
»koetin auttaa teitä, mutta te olitte nähnyt aivan liian paljon
voidakseni päästää teitä pakoon. Mikä paha henki ajoikaan teidät
varastamaan hevosen ja ratsastamaan luolaan? En puhu mitään siitä, että
te kuuntelitte, mutta jos teillä olisi ollut hyttysen verran järkeä,
olisitte kai lähtenyt vuoristoon uutisinenne. Mutta asiasta toiseen,
kuinka te menettelitte vakoillessanne? Arvaan että olitte hyvin
kätkeytynyt kellariin. Kunnon Laputamme oli narri, kun ei katsonut
tarkemmin perään, mutta minun täytyy sanoa, että te näyttelitte aivan
suurenmoisesti.»
Yhdeksäntoista vuotiaan turhamaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen.
Tartuin koukkuun.
»Tiedän kyllä, millaisiin varovaisuustoimenpiteisiin te katsoitte
tarpeelliseksi ryhtyä», mumisin.
»Vai niin, te kuulitte? Niin, tunnustan, että kernaasti menen pohjaan
saakka silloin kun ryhdyn johonkin.»
»Kuten esimerkiksi Koodoon tasangolla», sanoin.
Hän istuutui viereeni ja nauroi hiljaa. »Vai niin, te kuulitte minun
kertomukseni. Te olette reima poika, herra kauppamies, mutta ette
kuitenkaan tarpeeksi. Ettekö usko minun voivan näytellä yhtä hyvin
osaani kuin te omaanne?» Ja sitten hän taivutti keltaiset kasvonsa
aivan lähelleni.
Luonnollisesti ymmärsin mitä hän tarkoitti. Enkä uskonut häntä
hetkeäkään, mutta älysin käyttää aikaa hyväkseni.
»Tahdotteko todella uskotella minulle, että te ette ole murhannut
hollantilaisia ja että te ette muka olisi aikonut tappaa minua?»
»Tahdon saada teidät uskomaan, etten ole mikään pöllöpää», hän vastasi
ja sytytti uuden savukkeen.
»Nähkääs, herra kauppamies, olen valkoinen ja valkoisten edut ovat
minun etujani. Minkä vuoksi luulette minun oikeastaan olevan täällä?
Yksinkertaisesti senvuoksi, että olen ainoa mies koko Afrikassa, jolla
oli kylliksi rohkeutta ottaakseen selvää tästä asiasta. Olen täällä
nitistääkseni Laputan ja niin tulen tekemäänkin, sen lupaan.»
En ollut valmistautunut tällaiseen uskomattomaan julkeuteen. Tiesin,
että hänen jokainen sanansa oli valhetta, mutta mies tyrmistytti minua,
ja halusin kuulla enemmän.
»Otaksun teidän tietävän, kuinka teidän tulee käymään», hän jatkoi ja
napautti tuhkan savukkeestaan. »Huomenna Inandan Kraalissa, kun valan
aika on mennyt umpeen, tulette saamaan esimakua kafferien tavoista.
Ei kuolemaa, rakas ystävä, se olisi liian yksinkertaista — ei, vaan
hidas vitkallinen kidutus. Olette tunkeutunut heidän pyhäkköönsä ja
teidät uhrataan Laputan jumalalle. Olen jo ennen nähnyt alkuasukkaitten
kidutustapoja, ja vakuutan, että teidän oma äitinne kääntyisi teistä
inhoten pois sittenkun olette saanut läpikäydä ne.»
Vaikenin, vaikka sisässäni kulki kauhun väristys.
»No niin», Henriques alotti jälleen, »asianne on sangen huono, mutta
ehkäpä voin auttaa teitä. Mitä sanotte siitä, herra kauppamies, jos
pelastan teidät elämään? Olette tässä kuin lintu häkissä voimatta
mitään tehdä. Minä olen ainoa, joka voin pelastaa teidät. Ja olen
myöskin halukas tekemään sen — määrätyillä ehdoilla.»
Minulla ei ollut halua kuunnella noita ehtoja, sillä saatoin sangen
helposti ajatella mitä ne olivat. Viha tuota miestä kohtaan kohosi
kurkkuuni saakka. Hänen viekkaissa silmissään ja julmassa suussaan
luin murhaa ja petturuutta. En edes pelastuakseni kauhistuttavimmasta
kuolemasta tekisi liittoa tuon roiston kanssa.
»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan,
että olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille?
Silloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»
Hän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä
uskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko
leirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden
koipienne ympärille.»
Nyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä.
»Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen.
Vaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan
sinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä,
likainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies
ei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa
tämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja
Jumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut
tappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja
ne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja
lähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä
paiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon
sinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et
tule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat
lyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi
jätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä
konna.»
Tällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin
kokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha
profeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques
kuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi
irvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.
»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten
hän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että
minut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.
Arcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio
mies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa
sitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat
hyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti
jotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli
kuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman
päässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.
Rummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään,
ja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää,
mutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee
saman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä
irvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.
Henriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se
oli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle.
Mutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit
portugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi
epäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja
aikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun
suunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia,
ennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä
toivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua
lähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo
olen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli
epätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme
suoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi
kiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme,
että olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka
ratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.
Talvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat
auringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä
pitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin
parinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin
avaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.
»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri
ylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.