SANOMA KAPTEENI ARCOLLILTA.

Joskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien

lakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi.

Hänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän

hellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule,

että minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti

sidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta

sittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi

julmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat

ranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain

osa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen

raadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin

tunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan

hehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa

hajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani

sidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin

olisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.

Makasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön

reunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan

marssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas

loruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun

kaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma

todistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten

jalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus

kiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi

komennussana.

Jos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen

epämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön

hän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen

tunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan

tukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen

sijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani.

Koetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen.

Aivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin

seurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin

huonosti.

Oikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet

oli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla

minua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman

kerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua

pyssynpiipulla.

»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut

ulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro.

Nyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»

Minun häipyvät aistini palasivat. Näin hänen verenkarvaisista

silmistään, mitä minulla oli odotettavissa. Rakastettava villi

jatkoi kuvaustaan siitä, millä tavalla pieksentäni tapahtuisi. Hän

pieksäisi niin kauan, että lihat erkaantuisivat ja loput hän heittäisi

shakaaleille.

Tämä oli tavallista kafferikerskailua ja se suututti minua. Mutta

katsoin viisaimmaksi olla olematta välittävinäni siitä.

»Jos aijot tehdä minusta orjasi, niin on tyhmää lyödä minua niin

kovasti. Enhän voisi senjälkeen enää tehdä työtä hyväksesi.»

Mwanga irvisti ilkeästi. »Te jäätte minun orjakseni vain yhdeksi

päiväksi ja yhdeksi yöksi. Sitten tapamme teidät — hitaasti. Teidät

poltetaan, kunnes luut putoavat maahan ja sitten teidät paloitellaan

veitsellä aivan pieniksi.»

Jumalan kiitos, tunsin kuinka rohkeuteni ja mielenmalttini alkoi

palautua.

»Mitä minulle huomenna tehdään», sanoin, »se on Inkulun asia, eikä

sinun. Minä olen _hänen_ vankinsa. Mutta jos sinä nostat kätesi minua

vastaan tänään, ja minä kadotan tipankaan verta, niin Inkulu antaa

sinulle nopean ja pikaisen tuomion. Vala sitoo sinua, ja tiedät aivan

hyvin, mitä tapahtuu, jos rikot sen». Ja minä toistin sangen hyvin

onnistuen matkimaan papin ääntä, sen kauhean kirouksen, jonka olin

kuullut luolassa.

Maksoi vaivan nähdä raukan kasvoihin nyt ilmestynyt kauhu. Olin

arvannut, että hän oli arka raukka, kun hän kerran oli kerskailija, ja

nyt tiesin sen. Hän vapisi ja piti käsiä silmillään.

»Mutta, baas», hän kähisi, »sehän oli vain leikkiä. Mitään pahaa ei ole

tapahtuva teille tänään. Mutta huomenna...» — ja hän tuli hiukkaista

iloisemmaksi.

»Huomenna saamme nähdä, kuinka käy», sanoin stooalaisella tyyneydellä,

samalla kuin rummunpärinä äkkiä täytti leirin.

Se oli lähdön merkki, sillä idässä näkyi jo kalpea kultainen kajastus

puiden yli. Käsiäni ja jalkojani kahlehtivat siteet irroitettiin ja

minut paiskattiin hevosen selkään. Sitten jalkani jälleen sidottiin

hevosen vatsan alitse kiinni toisiinsa. Hevoseni ohjakset yhdistettiin

Mwangan ohjaksiin, joten minulla ei ollut pakomahdollisuuksia, vaikkapa

jalkani olisivat olleet vapaat.

Ajatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta

kylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää

mitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin

tulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo

olin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa

saisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin

tunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä

hetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni.

Tunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi.

Emme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni

juoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin

olisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina

kuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi

tuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean

teon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä

hetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun

mielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka

ruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat

sankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä

hetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani

siinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen

alkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain

ajankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja

luulen että hän hieman pelkäsi minua.

Kun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni.

En väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut

olla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä

ja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei

ollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt

kafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja

miehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon.

Monen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja

ihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän

aikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka

oli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan

mallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti

keskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle

ulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää,

sillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet

mahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja

kun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan

yhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta

toisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi

nähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan

etupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin

vanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan

vartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset

nimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies,

Henriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon

mieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki

rubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten

vaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.

Päättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme

Umvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa

ei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen

kimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi

perin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin

tarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä

pitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani,

ja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki

vainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.

Pian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku

Labongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen

todella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin

itseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta.

Viimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä

unenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin

saattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni

ylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei

juuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut

tainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet

Blaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen

rajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle

Pikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt

leiriydyttiin joen rannalle.

Voin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun

hevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani

sytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet

jalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni

maahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.

Kaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää

tuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin

jäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat

istuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt

minua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta

pakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni

turhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa,

mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli,

että kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.

Muuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän

minulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen

minua ilmeisellä mielenkiinnolla.

»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas»,

kuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan

kuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.

Kun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä.

Sellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta

summattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.

Vähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle.

Syöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.

»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille

sanoma häneltä.»

Ymmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitys

Arcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.

»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne

Dupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja

katkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän

uitava yli.»

Nämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut

perille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti

tulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi

nyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin

jo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena.

Ajatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli

Henriquesin niskalla.

»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun

kaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»

»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on

kirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen

päin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea

sen.»

Tein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan,

jossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu

joitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle —

latinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin

seuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos

certiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen

kaalamon luona).

Olin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian

petturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta

Wardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta.

Kaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän

ei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.

Kysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain

tietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi

meidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun

vierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen.

Kuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä

on oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun

ensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen

välttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.

On olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir

Percivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän

läpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin

miekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista

kahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja

viihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin

saada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan

rubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän

oli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli

heti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä

seka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot

hajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja

paeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan

yhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi

hänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi

meneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut

hänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton

varottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se

vain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä

oli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun

täytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.

Varjo lankesi polulle ja katsahtaessani ylös, huomasi juuri sen miehen,

jota ajattelin seisovan edessäni. Henriquesin suupielessä riippui

savuke ja kädet olivat housuntaskuissa. Hän katseli minua omituisesti

hymyillen.

»No, herra kauppamies», hän sanoi, »mehän olemme tavanneet jo ennenkin

toisemme, vaikka tosin silloin hauskemmissa olosuhteissa.

En vastannut, sillä minulla oli tarpeeksi muuta ajateltavaa.

»Ellen erehdy, olimme matkatovereita laivassa», hän jatkoi. »Arvelenpa,

että teistä olisi miellyttävämpää loikoa lepotuolissa peräkannella

tupakkaa poltellen kuin tässä paahteessa.»

Vaikenin edelleen. Jos hänen tarkoituksensa oli tehdä pilaa minusta,

niin David Crawfurd ei alentuisi vaihtamaan ainuttakaan sanaa hänen

kanssaan.

»Teidän ei tarvitse lainkaan olla noin hapan. En ole tehnyt teille

mitään liikaa. Meidän kesken sanoen» — tässä hän alensi ääntään —

»koetin auttaa teitä, mutta te olitte nähnyt aivan liian paljon

voidakseni päästää teitä pakoon. Mikä paha henki ajoikaan teidät

varastamaan hevosen ja ratsastamaan luolaan? En puhu mitään siitä, että

te kuuntelitte, mutta jos teillä olisi ollut hyttysen verran järkeä,

olisitte kai lähtenyt vuoristoon uutisinenne. Mutta asiasta toiseen,

kuinka te menettelitte vakoillessanne? Arvaan että olitte hyvin

kätkeytynyt kellariin. Kunnon Laputamme oli narri, kun ei katsonut

tarkemmin perään, mutta minun täytyy sanoa, että te näyttelitte aivan

suurenmoisesti.»

Yhdeksäntoista vuotiaan turhamaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen.

Tartuin koukkuun.

»Tiedän kyllä, millaisiin varovaisuustoimenpiteisiin te katsoitte

tarpeelliseksi ryhtyä», mumisin.

»Vai niin, te kuulitte? Niin, tunnustan, että kernaasti menen pohjaan

saakka silloin kun ryhdyn johonkin.»

»Kuten esimerkiksi Koodoon tasangolla», sanoin.

Hän istuutui viereeni ja nauroi hiljaa. »Vai niin, te kuulitte minun

kertomukseni. Te olette reima poika, herra kauppamies, mutta ette

kuitenkaan tarpeeksi. Ettekö usko minun voivan näytellä yhtä hyvin

osaani kuin te omaanne?» Ja sitten hän taivutti keltaiset kasvonsa

aivan lähelleni.

Luonnollisesti ymmärsin mitä hän tarkoitti. Enkä uskonut häntä

hetkeäkään, mutta älysin käyttää aikaa hyväkseni.

»Tahdotteko todella uskotella minulle, että te ette ole murhannut

hollantilaisia ja että te ette muka olisi aikonut tappaa minua?»

»Tahdon saada teidät uskomaan, etten ole mikään pöllöpää», hän vastasi

ja sytytti uuden savukkeen.

»Nähkääs, herra kauppamies, olen valkoinen ja valkoisten edut ovat

minun etujani. Minkä vuoksi luulette minun oikeastaan olevan täällä?

Yksinkertaisesti senvuoksi, että olen ainoa mies koko Afrikassa, jolla

oli kylliksi rohkeutta ottaakseen selvää tästä asiasta. Olen täällä

nitistääkseni Laputan ja niin tulen tekemäänkin, sen lupaan.»

En ollut valmistautunut tällaiseen uskomattomaan julkeuteen. Tiesin,

että hänen jokainen sanansa oli valhetta, mutta mies tyrmistytti minua,

ja halusin kuulla enemmän.

»Otaksun teidän tietävän, kuinka teidän tulee käymään», hän jatkoi ja

napautti tuhkan savukkeestaan. »Huomenna Inandan Kraalissa, kun valan

aika on mennyt umpeen, tulette saamaan esimakua kafferien tavoista.

Ei kuolemaa, rakas ystävä, se olisi liian yksinkertaista — ei, vaan

hidas vitkallinen kidutus. Olette tunkeutunut heidän pyhäkköönsä ja

teidät uhrataan Laputan jumalalle. Olen jo ennen nähnyt alkuasukkaitten

kidutustapoja, ja vakuutan, että teidän oma äitinne kääntyisi teistä

inhoten pois sittenkun olette saanut läpikäydä ne.»

Vaikenin, vaikka sisässäni kulki kauhun väristys.

»No niin», Henriques alotti jälleen, »asianne on sangen huono, mutta

ehkäpä voin auttaa teitä. Mitä sanotte siitä, herra kauppamies, jos

pelastan teidät elämään? Olette tässä kuin lintu häkissä voimatta

mitään tehdä. Minä olen ainoa, joka voin pelastaa teidät. Ja olen

myöskin halukas tekemään sen — määrätyillä ehdoilla.»

Minulla ei ollut halua kuunnella noita ehtoja, sillä saatoin sangen

helposti ajatella mitä ne olivat. Viha tuota miestä kohtaan kohosi

kurkkuuni saakka. Hänen viekkaissa silmissään ja julmassa suussaan

luin murhaa ja petturuutta. En edes pelastuakseni kauhistuttavimmasta

kuolemasta tekisi liittoa tuon roiston kanssa.

»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan,

että olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille?

Silloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»

Hän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä

uskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko

leirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden

koipienne ympärille.»

Nyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä.

»Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen.

Vaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan

sinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä,

likainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies

ei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa

tämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja

Jumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut

tappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja

ne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja

lähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä

paiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon

sinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et

tule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat

lyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi

jätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä

konna.»

Tällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin

kokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha

profeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques

kuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi

irvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.

»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten

hän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että

minut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.

Arcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio

mies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa

sitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat

hyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti

jotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli

kuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman

päässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.

Rummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään,

ja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää,

mutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee

saman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä

irvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.

Henriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se

oli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle.

Mutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit

portugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi

epäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja

aikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun

suunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia,

ennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä

toivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua

lähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo

olen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli

epätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme

suoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi

kiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme,

että olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka

ratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.

Talvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat

auringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä

pitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin

parinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin

avaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.

»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri

ylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.

Afrikan viimeinen kuningas · 第 30 / 53 题