Havahduin äkilliseen liikehtimiseen. Koko seura nousi ylös ja jokainen
kohotti oikean kätensä otsalleen ja nosti sen sitten ilmaan. Veden
kohinan yli kuului »Inkulu» nimen muminaa. Laputa astui saliin
Henriquesin liikaten seuratessa. Ilmeisesti he eivät saattaneet
epäillä läsnäoloani luolassa ja Laputa oli kuten aina järkkymättömän
rauhallinen. Mutta Henriques oli väsyneen ja ärtyneen näköinen.
Varmaankin juuri hän oli saanut ratsastaa ponyllani.
Vanha mies, jonka otaksuin olevan ylipapin, lähestyi Laputaa kädet
koholla pään yläpuolella. Päästyään lähemmä hän pysähtyi ja Laputa
polvistui hänen edessään. Pappi pani kätensä hänen päänsä päälle ja
lausui muutamia sanoja, joita minä en voinut ymmärtää. Kaikki muistutti
erästä kuvaa pyhäkoulukirjassani, jossa Samuel oli kruunaamassa
Saulia Israelin kuninkaaksi. Olin kokonaan unohtanut oman vaarani ja
olin paikan ja hetken majesteetillisen kauneuden lumoama — leiskuvat
soihdut, viheriän veden välkkyvä seinä ja keskellä salia Laputan ja
Käärmeen Vartijan korkeat haahmot, jotka tuntuivat nousseen jostain
antiikin maailmoista.
Laputa irroitti leopardintaljan ja seisoi nyt aivan alastomana jalossa
miehuudessaan. Pappi heitti joitakin yrttejä tuleen, josta nousi
ohut savu kattoa kohti. Tunsin tuoksut Kirkcaplen rannalta, tuntui
omituinen imelän ja katkeran sekainen haju, joka tunkeutui läpi luiden
ja ytimien. Ja tulta kiersi nyt pappi ympyröissä, jotka laajenivat
ja jälleen supistuivat, aivankuin Laputa oli tehnyt tuona keväisenä
sunnuntai-iltana.
Jälleen istuuduimme maahan, kaikki muut paitsi Laputa ja pappi.
Henriques oli kyyrysillään etummaisten joukossa, pienenä ja hintelänä
rotevien villien vieressä. Keskellä piiriä seisoi Laputa kumartunein
päin.
Sitten he alkoivat laulaa villiä hymniä, johon vähitellen kaikki
yhtyivät. Vanha pappi puhui jotakin ja vastaus tuli julmassa
musiikissa. Sanoja en voinut ymmärtää, sillä ne mahtoivat olla jotakin
jo kauan sitten sammunutta kieltä.
Mutta laulu puhui omaa kieltään. Se kertoi muinaisaikaisista
kuninkaista ja kovista taisteluista, komeista palatseista ja vankoista
varustuksista, kuningattarista, jotka olivat valkoisia kuin norsunluu,
kuolemasta ja elämästä, vihasta ja rakkaudesta, ilosta ja surusta. Se
kertoi myöskin hirveistä asioista, salaisista kauhuista, jotka jo kauan
olivat olleet maailmalle tuntemattomia. Noita juhlamenoja ei kukaan
kafferi koskaan ollut sepittänyt. Ne olivat varmasti kulkeneet polvesta
polveen aina Pappi Johanneksesta ja Saaban kuningattaresta saakka, tai
hänestä, joka oli hallinnut Afrikassa aikojen alussa.
Tunsin suoranaista kauhua. Kaikkinielevä uteliaisuus ja nimittämätön
kammo vallitsivat minua. Minun aikaisempi pelkoni oli hävinnyt. Nyt
en enää peljännyt kafferien kiväärejä, vaan sitä taikuutta, johon
Laputalla oli tunnussanat.
Laulu kuoleutui vähitellen, mutta yhä edelleen heitettiin tuleen
yrttejä, kunnes savu nousi suurena pilvenä, jonka läpi vanha pappi
häämötti hämäränä, mutta kunnioitusta herättävänä. Hänen äänensä
kuului savupyörteistä kummallisena vastakohtana putouksen jyminälle,
aivan samoin kuin uruissa avataan kesken matalia sointuja joku korkea
rekisteri.
Hän teki Laputalle kysymyksiä, joihin vastattiin samalla
kauniskaikuisella äänellä, jolla olin kuullut laivalla saarnattavan
Kristuksen evankeliumia. Kieltä en ymmärtänyt, enkä luule
naapurienikaan ymmärtäneen. Se oli jotain ikivanhaa pyhää kieltä —
foinikian- tai saabankieltä, mitä liekään — joka on säilynyt Käärmeen
uskonnollisissa menoissa.
Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana tuli sammui ja savu pakeni
pyörteinä putoukseen päin. Papin huulet liikkuivat kuin rukouksessa;
Laputasta näin vain selän ja hänen paljaan päänsä.
Äkkiä kuului Käärmeen Vartijan hurmioitunut huuto: »Jumala on puhunut»,
hän sanoi. »Tie on valmistettu. Käärme palaa syntymissijoilleen.»
Eräs palvelija talutti esiin mustan, hiljaa määkivän vuohen. Vanha
pappi leikkasi suurella, vanhanaikaisella veitsellä sen kaulan poikki
ja keräsi veren kannuun. Osa siitä kaadettiin sitten tuleen, joka nyt
paloi heikkona ja matalana.
»Samalla tavalla», pappi huusi, »tulee kuningas verellä sammuttamaan
vihollistensa liedentulet.»
Hän piirsi verisen ristin Laputan otsaan ja hänen paljaaseen pintaansa.
»Täten annan minä sinulle sinetin», hän lausui »sinä Jumalan kansan
pappi ja kuningas.»
Kannua kannettiin ympäri salia ja kaikki kokoontuneet kastoivat
sormensa vereen ja tekivät merkin otsaansa. Siten sain minäkin uuden
tahran otsaani entisten lisäksi.
»Jumalan kansan Pappi ja Kuningas», näin puhui ääni jälleen, minä
kutsun sinua ottamaan vastaan Pappi Johanneksen perintöä. Hän oli
Pappi ja Kuningas, kuningasten kuningas, hallitsijain hallitsija, koko
maailman valtias. Kun hän astui korkeuksiin, jätti hän pojalleen Pyhän
Käärmeen, olemaan Jumalan lahjana ja valitun kansan liiton merkkinä.»
Jatkoa en käsittänyt. Luulen että se sisälsi pitkän rivin kuninkaiden
nimiä, jotka olivat kantaneet Käärmettä. En tuntenut niistä
ainoatakaan, mutta lopussa olin kuulevinani nimen Chaka Hirmuinen, ja
silloin muistin Arcollin kertomuksen.
Käärmeen Vartijalla oli nyt käsivarsillaan noin kaksi jalkaa pitkä
ja yhden jalan levyinen norsunluulaatikko, jossa oli omituisia
leikkauksia. Hän seisoi savu-uhrista jääneen tuhkan takana josta,
huolimatta siihen kaadetusta verestä, vielä nousi ohuita savupilareita.
Hän avasi laatikon ja otti siitä esiin jotain, joka heilui hänen
kädessään kuin säkenöivä tulenliekki.
»Katsokaa Käärmettä», ja kaikki läsnäolevat — Laputaa lukuunottamatta
mutta minä mukaanluettuna — kumarsivat kasvonsa maahan ja huusivat: Olv!
»Te, jotka olette katselleet Käärmettä», kuului ääni jälleen,; »Teidän
yllänne lepää vaitiolon ja rauhan lupaus. Yhtään verta te ette saa
vuodattaa, ei ihmisestä eikä eläimestä, yhtään lihaa te ette saa
nauttia, kunnes teidät vapautetaan tästä lupauksesta. Tästä puoliyön
hetkestä seuraavan päivän auringonnousuun saakka te olette sidotut
Jumalan nimessä. Ken valan rikkoo, hänen ylitsensä on lankeava kirous.
Veri on kuivuva hänen suonissaan ja liha on kuivettuva hänen luittensa
ympärillä. Hän on oleva rauhaton ja kirottu, henkeen ja vereen ovat
Käärmeen Kostajat häntä vainoavat. Valitse, minun kansani, lupaus sitoo
sinut.»
Koko ajan me olimme kaikki olleet painuneina kasvoillemme, ja nyt
kohosi voimakas suostumuksen huuto. Kohotin hieman päätäni nähdäkseni
mitä nyt olisi tapahtuva.
Pappi nosti suuren ketjun niin korkealle, että se loisteli hänen päänsä
päällä kuin verenpunainen gloria. En koskaan ole nähnyt tämänkaltaista
koristetta, ja luulen, että tuskinpa sellaista on vielä ollut olemassa.
Myöhemmin sain sen käsiini ja saatoin tyystin tarkastaa sitä, nyt
näin siitä vain vilahduksen. Siinä oli viisikymmentä rubiinia, suurin
niistä kyyhkysen munan kokoinen, pienin peukalonpään kokoinen. Niiden
muoto oli soikea, molemmilta puolilta hiottu ja kaikkiin niihin
oli kaiverrettu joitakin kirjaimia. Ehkä tämä vähensi niiden arvoa
jalokivinä, mutta vaikka nämä merkit olisi otettu pois ja kivet hiottu
faseteille, niin kuitenkin olisivat nämä rubiinit olleet maailman
kaikkein jaloimmat. En ollut mikään jalokivikauppias, enkä tuntenut
niiden raha-arvoa, mutta niin paljon ymmärsin, että sen täytyi olla
korkeampi kuin mitä yleensä tähän saakka on voitu aavistaakaan. Ketjun
molemmissa päissä oli suuri helmi ja kultainen solki. Unohdin kokonaan
vaarallisen tilani, niin valtoihinsa sai koriste minut. Se että minä,
David Crawfurd, 19-vuotias apulaiskaupanhoitaja afrikalaisessa kylässä,
saisin nähdä aarteen, jollaista ei mikään portugalilainen seikkailija
ollut onnistunut saavuttamaan, tuntui minusta käsittämättömältä.
Tuossa, ikäänkuin savukiehkuroissa leijuen, oli diadeemi, joka ehkä
joskus muinaisina aikoina on saattanut koristaa itsensä Saaban
kuningattaren otsaa.
Kun pappi kohotti käätyjä, valtasi seuran mahtava liikutus. Otsat
nousivat tuhkasta, ja katseet kohotettiin nöyrästi kunnioittavina, ja
rukoilevia puistattivat nyyhkytykset. Tällä hetkellä ymmärsin jotain
Afrikan salaisuudesta, Pappi Johanneksen keisarikunnasta ja Chakan
voitoista.
»Jumalan nimeen», kuului ääni, »minä luovutan Johanneksen perijälle
Johanneksen Käärmeen.»
Laputa otti kaulaketjun ja kietoi sen kahteen kierrokseen kaulansa
ympäri, niin että solki jäi riippumaan rinnalle. Tilanne oli muuttunut.
Pappi polvistui nyt hänen eteensä ja otti vastaan hänen kätensä päänsä
päälle. Tunsin tällä hetkellä selkeästi, että Jumala huolimatta
kaikesta tasa-arvoisuudesta oli määrännyt muutamat ihmisistä olemaan
kuninkaita ja toiset palvelemaan. Tuossa seisoi Laputa sellaisena kuin
hän tuli maailmaan. Rubiinit tummenivat hänen hohtavaa ihoaan vasten,
mutta loistivat kuitenkin edelleen hillityllä valolla. Verenpunaisen
ketjun yllä kohosivat hänen kasvonsa, itsetietoisen ylpeät kuin
roomalaisen keisarin. Vain hänen suurissa silmissään päilyi polttava
tuli, kun hän katseli alamaisiaan.
»Johanneksen perijänä», hän sanoi, »seison teidän edessänne pappina
ja kuninkaana. Minun valtakuntani tulee huomenna. Tänään olen pappi,
Jumalan ja kansani välimies.»
Hän rukoili — rukoili tavalla, jollaista en koskaan ennen ole kuullut
— ja Israelin Jumalaa. Hän ei osoittanut rukouksiaan millekään
pakanalliselle epäjumalalle, vaan samalle Jumalalle, jonka puoleen
hän niin usein kristillisissä kirkoissa oli kääntynyt. Tunsin
paikkoja Esaiaksesta, Psalttarista ja Evankeliumeista, ja varsinkin
Ilmestyskirjan kahdesta viimeisestä luvusta. Hän pyysi, että Jumala
antaisi hänen kansansa synnit anteeksi ja uudistaisi sen liiton, jonka
hän oli tehnyt Siionin kanssa. Hämmästyneenä kuuntelin, kuinka johtaja
vihki nämä villit Kristuksen lempeään oppiin. Hurmion hetkellä on
helppo pettää itseään, enkä epäillyt hänen vilpittömyyttään. Tunsin
hänen sisimpänsä, joka oli täynnä hillitsemättömän villiä pakanuutta.
Tiesin, että hänen tarkoituksensa oli upottaa tämä maa vereen. Mutta
tiesin myöskin, että tehtävä oli hänestä pyhä, ja että hän uskoi
taistelussa olevan mukanaan kaikki taivaan joukot.
»Heikoille Sinä olet ollut väkevyys», ääni lausui, »turva myrskyssä,
viihdytys tuskissa.»
Kuuntelin kuin noiduttuna hänen rukoustaan. Vanhat tutut sanat
kouluajoiltani Kirkcaplessa kaikuivat jälleen korvissani. Toisinaan
hänen äänenpainonsa muistutti aivan isäni ääntä, ja kun suljin silmäni,
saatoin luulla jälleen olevani lapsi. Niin paljon hän oli oppinut
papillisesta kutsumuksestaan. Mitäpä kaikki ne kunnon ihmiset, jotka
siellä kotimaassa olivat kirkoissa ja saleissa olleet hänen ihailevia
kuulijoitaan, olisivatkaan ajatelleet, jos he olisivat saaneet nähdä
hänet tässä tilaisuudessa. Mutta hänen rukouksessaan oli enemmänkin
kuin pyyntöä Jumalalta. Siinä kulki ikäänkuin pohjavirtana ylimielinen
ylpeys, miehen ylpeys, jonka edessä Kaikkivaltias on vain toinen ja
suurempi hallitsijain Hallitsija. Hän rukoili enemmän liittolaisena
kuin alamaisena. Tunsin omituista liikutusta, puoleksi pelkoa puoleksi
osanottoa. Vaistosin jälleen selvästi, että muutamat ihmiset ovat
syntyneet kuninkaiksi.
Rukous loppui siunaukseen. Sen jälkeen hän otti päälleen
leopardintaljan ja kilven käteensä. Nyt hän oli enemmän kuningas
kuin pappi, enemmän barbaari kuin kristitty. Ja nyt hän alkoi puhua
kuninkaana.
Olinhan kuullut hänen puhuvan ja pidin silloin hänen ääntänsä
ihmeellisimpänä mitä olen kuullut. Mutta tässä korkealle kaartuvassa
salissa kaksinkertaistui sen taikavoima. Hän vaikutti kuulijainsa
sieluihin aivan kuten halusi. Hän herätteli heissä yhtä helposti
ylpeyden ja ilon tunteita kuin vihan ja raivon. Milloin istuivat
kuulijat hiljaa henkeään pidättäen, milloin kaikui sali heidän
villeistä suosionosoituksistaan. Muistan kerran huomanneeni, että
naapurini Mwangan kasvot olivat kyynelistä aivan märät.
Laputa puhui Pappi Johanneksen suuruudesta ja monista muista
kuninkaista, joita en tuntenut. Hän kuvasi sankariaikaa, jolloin
jokainen hänen heimonsa jäsen oli soturi ja sankari, jolloin seudulla
oli rikkaita kraaleja, jotka valkoinen mies sitten oli häväissyt,
ja jolloin karja vaelsi tuhantisena kukkuloilla. Sitten hän kertoi
valkoisten konnantöistä, maasta joka oli anastettu omistajiltaan,
epäoikeudenmukaisista laeista, jotka pakottivat etiopialaiset
halveksittuun orjan asemaan, pilkallisesti osoittavista sormista ja
ivailevista sanoista.
Jos puhujan tehtävä yleensä on herättää kuulijainsa intohimoja, niin
varmaan oli Laputa etevin puhuja mitä maa on päällään kantanut.
»Mitä hyvää on valkoinen mies tehnyt teille?» hän huusi. »Kurjaa
sivistystä hän on antanut teille. Sivistystä, joka on imenyt teistä
kaiken ydinmehun. Väärän uskonnon, joka tahtoo pakottaa teidät orjan
kahleisiin. Te, maan entiset herrat, olette nyt sortajain palvelijoita.
Ja kuitenkin on sortajia vain harvoja ja sisimmässään he pelkäävät
teitä. He elävät yltäkylläisyydessä kaupungeissaan, mutta heidän
silmänsä ovat levottomina suunnattuina oveen, ettei vihollinen voisi
heitä yllättää.»
Mutta en koetakaan proosallisilla sanoilla toistaa tuota
ihmeellistä kaunopuheisuutta. Lauseparsia, joita kuulijat tunsivat
lähetyskokouksista, esiintyi puheessa, mutta ei valkoisten oppien
muodossa, vaan Jumalan sanomina omalle kansalleen. Laputalla oli avain
salaisuuksiin ja hän puhui selvästi. Hän lopetti puheensa kuvaamalla
sortajain kukistumista ja sitä kultaista aikaa, mikä sitten seuraisi
ennen sorretuille. Uusi Etiopian valtakunta oli syntyvä, niin mahtava,
että valkoinen mies tulisi kaikkialla vapisemaan sen nimen edessä, niin
oikeudenmukainen, että sen suojassa jokainen saisi elää rauhassa ja
onnessa.
Oikeastaan kai minun vereni olisi pitänyt kuohua kuullessani tällaista
maanpetoksellista puhetta. Häpeä tunnustaa, ettei näin ollut laita.
Olin täydellisesti tuon ihmeellisen miehen lumoissa. Kun muut huusivat
suosiotaan, huusin minä mukana. Olin proselyytti, jos niin voi sanoa,
ainoastaan kiihtyneiden tunteiden puhuessa, aivojen ja järjen kokonaan
nukkuessa. Sisässäni kuohui mieletön toivo kuulua Laputan joukkoon.
Tai oikeammin sanoen, halusin sellaista johtajaa, joka niin voi hallita
alaisiaan kuin tämä mies. Olen kai jo kerran ennen sanonut, että
minusta tulisi varmasti hyvä sotilas.
Kun Laputa oli päättänyt puheensa, syntyi syvä hiljaisuus. Kuulijat
istuivat kuin uneen uuvutettuina, silmät suunnattuina kuninkaaseensa.
Hermot olivat äärimmilleen jännittyneet ja kuvitusvoima hehkuva. Minun
itsenikin täytyi kamppailla lumousta vastaan, joka oli vallannut
minut samoin kuin yksinkertaisimman alkuasukkaan. Pakotin itseni
katsomaan muiden kasvoja, vesiputousta, soihtuja. Vihdoin silmieni
osuessa Henriquesiin, haihtui noituus. Hän oli ainakin yksi, johon ei
puhe ollut vaikuttanut. Näin hänen ahmivan himokkaan katseensa olevan
kiinnitettynä rubiineihin. Mielessäni vilahti ajatus, että Laputalla
oli vihollinen omassa leirissään, tuon kallisarvoisen pyhän esineen
tavoittelija, jonka ihailulla ei ollut mitään yhteyttä hurskauden
kanssa.
Tämän jälkeen muistan, että etummaisissa riveissä syntyi liikettä.
Päälliköt olivat valmiita antamaan uskollisuudenvalan. Laputa otti
ketjun kaulaltaan ja huusi Jumalan todistajaksi, että hän ei tulisi
kietomaan sitä kaulaansa, ennenkuin oli johtanut kansansa voittoon.
Senjälkeen astuivat esiin päälliköt toinen toisensa jälkeen ja
vannoivat uskollisuutta otsa norsunluulipasta vasten. Tällaista eri
rotujen kokoelmaa ei varmaankaan koskaan vielä ole nähty. Joukossa oli
rotevia zuluja ja scvazeja hiusrenkaineen ja liehuvine sulkineen. Oli
miehiä pohjoisesta raskaine pronssivitjoineen kaulassa ja pohkeissa:
miehiä, joiden korvien ja nenien läpi oli pistetty siipisulkia;
miehiä, joiden päät oli ajettu sileiksi ja toisia, joiden hiukset
olivat omituisilla palmikoilla: muutamien ruumiit olivat kokonaan tai
lähes kokonaan alastomat ja toisia joiden ruumiit olivat koristetut
taljoilla ja kaulanauhoilla. Muutamilla oli vaaleampi ihonväri, kun
taas jotkut olivat pikimustia, toisilla oli latteat neekerikasvot,
toisilla taas kapeat arabialaiset kasvot esiinpistävine sieraimineen.
Mutta kaikki olivat saman villin uskonkiihkon vallassa. He olivat tosin
vannoneet olevansa vuodattamatta verta parina ensimmäisenä päivänä,
mutta heidän silmistään ja hamuilevista käsistään näki, että heillä oli
tarkoituksena myöhemmin korvata vahinko.
Olin parin tunnin ajan elänyt kuin unien maassa, mutta nyt palasin
äkkiä todellisuuteen, sillä huomasin, että pian oli tuleva minun
vuoroni vannoa vala. Olin äärimmäisessä rivissä ja sangen lähellä
sisäänkäytävää, niin että minun vuoroni tulisi varmaan viimeisenä.
Ratkaiseva hetki läheni, ja tiesin joutuvani paljastetuksi, sillä ei
ollut mitään mahdollisuutta päästä valasta.
Luulen nyt ensimmäistä kertaa päässeeni selvyyteen, mikä vaara minua
uhkasi. Aikaisemmin olivat omituiset juhlamenot niin kiinnittäneet
mieltäni, että olin unohtanut kaiken muun. Nyt seurasi vastavaikutus
ja vavisten odotin lähestyvää kostoa. Tällä hetkellä tunsin elämäni
hirvittävimmän kauhuntunteen. Minulla oli vielä paljon kestettävänä,
mutta silloin myöhemmin olivat aistini ikäänkuin turtuneet. Nyt
sitävastoin olivat aistini ammollaan kaikesta näkemästäni ja
kuulemastani ja tunteeni olivat herkimmilleen kiihtyneet. Kaikki
jäseneni vapisivat kun Mwanga astui esiin. Luola keinui silmissäni,
näin kaikki päät moninkertaistuneina, ja käsitin vain hämärästi, että
naapurini palasi vannomasta.
Ellen olisi pelännyt Laputaa vähemmän kuin naapureitani, ei mikään
olisi saanut minua esiin. He saattoivat repiä minut kappaleiksi, mutta
hänelle oli vala peruuttamaton ja loukkaamaton. Horjuen nousin ja
vaapuin eteenpäin. Katseeni oli suunnattuna norsunluulippaaseen, joka
tanssi silmissäni ja lopuksi se hävisi.
Äkkiä kuulin äänen — Henriquesin äänen — huutavan: »Jumalan tähden,
urkkija.» Joku tarttui minua kurkusta, mutta en tehnyt vastarintaa —
olin ehtinyt sen asteen yli.
Kaulani vapautettiin ja sensijaan sidottiin käteni selän taakse. Minä
olin mahtanut seistä siinä kuin muissa maailmoissa oleva, narrimainen
hymy huulilla, irtipäästettyjen pahojenhenkien raivotessa ympärilläni.
Minusta tuntui kuin olisin kuullut Laputan äänen sanovan: »sehän on
meidän kauppamiehemme.» Laputan kasvot oli ainoa mitä näin ja ne olivat
järkkymättömän tyynet. Saattoi olla, että hänen huuliensa yllä leijui
ilakoivan hymyn häivähdys.
Miljoonat kädet tuntuivat tarttuvan minuun ja musertavan minut, mutta
melun yllä kaikui korviini tiukat komennussanat.
Sitten menin tainnuksiin.