Istuuduin tuolille ja ajattelin tilannetta. Laputa oli mennyt, mutta
palaisi ennemmin tai myöhemmin Henriquesin kanssa. Jos halusin
elää seuraavaan päivään, täytyi minun voida saada heidät molemmat
vakuutetuiksi vaarattomuudestani. Laputalla ei luultavasti ollut
mitään epäilyksiä asiasta, mutta Henriques tuntisi varmasti entisen
matkatoverinsa, eikä minulla ollut minkäänlaista halua antaa tuon
keltaisen roiston tutkia luonnettani. Vain yksi keino oli olemassa,
— minun täytyisi teeskennellä olevani sikahumalassa. Koko talossa ei
ollut tippaakaan väkijuomia, mutta löysin lopuksi tyhjän whiskypullon,
joka oli puolillaan denaturoitua spriitä, ja sen avulla minun onnistui
täyttää huone huonon whiskyn hajulla. Muuhun nähden oli minun
pakostakin luotettava vaatimattomiin näyttelijälahjoihini.
Edellyttäen, että välttäisin heidän epäluulonsa, oli minun löydettävä
sopiva paikka kuunnellakseni heidän neuvotteluaan, joka tulisi
tapahtumaan varastohuoneessa. Mutta se ei ollut helppoa. Ainoastaan
huoneen katossa oli yksi ikkuna ja oven he tietysti sulkisivat
huolellisesti. Voisinhan tosin piiloutua huoneessa olevien tynnörien
taakse, mutta, paitsi että he varmasti tutkisivat huoneen joka nurkan
ennen neuvotteluaan, oli aivan varmaa, että he haluaisivat olla varmoja
minun olostani talon toisessa päässä.
Äkkiä muistin sitten itse puodin alla olevan kellarin. Sinne pääsi
nostettavan luukun kautta myymäläpöydän takaa ja varastohuoneessa
oli toinen samanlainen luukku. Olin tosin unohtanut millä kohtaa
jälkimmäinen oli, mutta toivoin, että se olisi juuri tyhjien tynnörien
alla. Suljin ulko-oven, nostin luukkua ja hyppäsin alas kellariin,
joka oli tilapäisesti pohjattu vihreillä tiileillä. Valaisten tietä
tulitikulla minä konttasin toisen luukun luo ja koetin nostaa sitä. Se
ei liikahtanut, mistä arvasin, että sen päällä oli tynnöreitä tai muuta
tavaraa. Senvuoksi menin varastohuoneeseen ja huomasinkin, että raskas
tavaralaatikko oli luukun toisen puoliskon päällä. Työnsin sen syrjään
ja kohotin luukkua hiukan verran raolleen, jotta voisin kuunnella sen
kautta ja järjestin sitten kaikenlaista romua luukun päälle, niin
ettei kukaan voisi aavistaakaan sen olemassaoloa. Kun arvelin, että
liittoutuneilla pitäisi olla jotain istuinta työnsin pari laatikkoa
hieman etualalle, jotta he eivät rupeaisi liiaksi penkomaan huonetta.
Kun kaikki oli selvää, palasin puotiin ja alotin uudelleen
pukeutumiseni. Jo kellarissa olin tullut aika likaiseksi ja nyt
ryvetin kasvojani vielä lisäksi. Tukkani oli sangen pitkä ja kun nyt
työnsin sormeni sen läpi oli se kukonheltan näköinen. Sitten jaoin
spriin ympäri huonetta niin että haju varmasti tuntuisi. Osan sitä
poltin, osan kaasin myymäläpöydälle, huuhdoin käteni siinä ja liotin
vaatteitanikin. Viidessä minuutissa olin saanut huoneen haisemaan
kamalammin kuin pahin kyläkapakka. Otin vielä kauluksen pois, ja kun
nyt katsoin peiliin, näin siinä rentun perikuvan, joka olisi sopinut
erinomaisesti lauantai-iltana kapakkaa koristamaan.
Aurinko oli jo ehtinyt laskea, mutta en huolinut sytyttää valoa. Oli
täysikuun aika — Laputa oli varmaan juuri senvuoksi valinnut tämän
yön — ja tunnin kuluttua tulisi se valaisemaan maailmaa loihdutulla
hohteellaan. Minuutin minuutin jälkeen istuin myymäpöydällä ja
odotin. Tunnustan, että odotusaika koetteli aika tavalla rohkeuttani.
Hommailuni aikaisemmin olivat poistaneet hermostuneisuuden, mutta
toimettomuus pani minut jälleen pelkäämään. Pitihän Laputalla tänä yönä
olla vielä tarpeeksi puuhaa viipyäkseen näin kauan.
Ponyni oli pienessä vajassa, jonka olimme rakentaneet vastapäätä
puotia. Saatoin kuulla sen tömistelevän ja pärskyttelevän, kovempaa
kuin sammakot jaksoivat kurnuttaa Labongon rannassa. Mutta nyt
tunkeutui toinen ääni korviini — kavioiden kapsetta ja ohjasten
läiskettä. Hetkeksi se lakkasi kuulumasta, mutta sitten kuulin jo
puhetta. Ratsastajat olivat sitoneet hevosensa erääseen puuhun ja
tulivat nyt käyden lähemmä.
Ojennuin tiskille tyhjä whiskypullo toisessa kädessä, ja silmät
kiinnitettyinä ovenrakoon, josta tummansininen hämärä tunkeutui sisään.
Rako pimeni kun kaksi miestä katsoi siitä sisälle. Colin murisi
myymäpöydän alla, mutta pidin sitä tiukasti kiinni niskasta.
»Halloo», minä sanoin, »eikö siellä olekin musta ystäväni? Pahuksen
ikävää, mutta whisky on lopussa. Tyhjä, kuten näette, vaikka kuinka
kuristaisi», ja typerästi nauraen käänsin pullon ylösalaisin.
Laputa sanoi jotain mitä en ymmärtänyt. Henriques naurahti ilkeästi.
»On parasta, että teemme hänet äänettömäksi», hän sanoi. He tuntuivat
väittelevän ja Laputa selvisi voittajana. Ovi sulkeutui, ja avain jonka
olin jättänyt oveen, väännettiin kiinni.
Odotin viisi minuuttia antaakseni heille aikaa mennä varastohuoneeseen
alottamaan neuvottelun. Sitten avasin luukun, laskeuduin varovasti
kellariin ja ryömin toiseen päähän. Heikko valojuova näkyi raollaan
olevasta luukusta. Järjestin itselleni korokkeen kellarin permannolle
jääneistä tiilistä, niin että näin suoraan raosta huoneeseen. Saatoin
nähdä, että molemmat miehet istuivat juuri niillä laatikoilla, jotka
olin varannut heille. Heidän välissään oli lyhty ja Henriquesillä oli
pullo, mistä hän silloin tällöin otti kulauksia.
Hän otti nyt esiin jotain ja näytti sitä toiselle.
»Sotasaalista», hän sanoi. Olen antanut Sikitolan väen avata tulen. He
tarvitsivat sitä päästäkseen innostumaan. Nyt he ovat yhtä kiihkeitä
kuin umboonit.»
Laputa teki jonkin kysymyksen.
»Ne olivat vain hollantilaisia, jotka olivat Kovdovin luona
karjalaumoineen. Ei kannata olla hentomielinen. Luuletteko todellakin,
että nuo omahyväiset narrit suostuisivat sovitteluihin? Ellei tätä
olisi tapahtunut, olisivat he nyt hevosineen vuoriston toisella
puolella, varottamassa kaikkia, joita tapaisivat. Sanoinhan sitäpaitsi,
että Sikitolan väki tarvitsi kiihoketta. Coetzeen, tuon vanhan sian,
pistin minä itse lävitse. Hän yllytti kerran koiriansa kimppuuni ja
minä en koskaan unohda erästä loukkausta.»
Laputa ei varmaankaan hyväksynyt tätä, koska Henriques korotti ääntään.
»No, hoitakaa sitten asia kuten tahdotte», hän huusi, »mutta älkää
syyttäkö minua, jos koko jutusta tulee pannukakku. Hitto vieköön, mies,
luuletteko todella, että tulta voi sytyttää kurnaalilla? Jos kaikki
menisi nyt minun tahtoni mukaan, niin menisimme heti pistämään puukon
tuohon juopporattiin viereisessä huoneessa.»
»Hänestä ei ole mitään vaaraa», Laputa vastasi. »Annoin hänelle
tilaisuuden pelastaa henkensä, mutta hän nauroi minulle. Hän ei pääse
pitkälle kotimatkallaan.»
Tuo kaikki oli varsin mielenkiintoista kuultavaa, mutta minulla ei
ollut aikaa ajatella itseäni. Olin aivan hurjana raivosta tuota
murhanhimoista keltaista roistoa kohtaan. Laputaa kohtaan en tuntenut
mitään vihaa, sillä hän oli rehellinen vihollinen, joka pelasi
puhdasta peliä. Sormissani syyhysi päästäkseni portugalilaisen —
tuon kaksinkertaisen rotunsa kavaltajan — niskaan. Kun ajattelin
vanhoja kunnon ystäviäni, jotka nyt väkineen makasivat viidakossa
teurastettuina, tunkivat palavat kyyneleet silmiini. »Rakkaus
karkoittaa pelon», sanoo Raamattu, mutta — kaikella kunnioituksella
sanottuna — sen tekee myös viha. En mistään hinnasta enää olisi
halunnut luopua leikistä. Vain yhtä pyysin: että Jumala hyvyydessään
sallisi minun selvittää tilini Henriquesin kanssa.
Pelkään että osa keskustelua meni ohi korvieni, sillä niin olin
raivoni valloissa. Kun jälleen rupesin kuuntelemaan, olivat he
syventyneet suunnitelmiinsa. Heidän edessään oli karttoja ja Laputa
näytti kaunismuotoisella sormellaan tietä. Koetin teristää kuuloani,
mutta saatoin erottaa vain pari nimeä. Nähtävästi he aikoivat viipyä
tasangolla, kunnes olivat menneet Pikku Labongon ja Letaban yli. Olin
kuulevinani viimeksimainitun ylimenopaikan nimen. Se oli jokin Dupree
Drift. Myöhemmin kävi heidän keskustelunsa helpommin käsitettäväksi,
sillä Laputa selitti juuri aseman. Kaikki voimat lähtisivät yhtäaikaa
tasangolta, marssisivat vuoristoon Suuren Letaban laaksoa pitkin, ja
ensimmäinen pysähdys tapahtuisi eräällä paikalla, jonka nimi on Inandan
Kraali, missä eräs vuoriniemeke ylätasangolla pistää parin huipun
väliin, joiden nimet ovat Wolkberg ja Molnberg (Pilvivuoret). Kaikki
tämä oli hyvin selvää ja nimet painuivat mieleeni kuin leima vahaan.
»Sillä välin», sanoi Laputa, »me kokoonnumme Ntabakaikonjwassa. Sinne
on runsaan kolmen tunnin ratsastus.»
»Missä kummassa saattoi Ntabakaikonjwa olla? Se oli varmastikin
alkuasukasten antama nimi Rooirandille, sillä ei ollut luultavaa, että
Laputa käyttäisi hollantilaista nimeä pyhästä paikastaan.
»Mitään ei ole unohdettu. Miehet saavat kokoontua kallioitten
alapuolella, vain johtaja ja suuret päälliköt saavat tulla Käärmeen
Paikalle. Portti on hyvin vartioitu, eikä kenkään pääse sisälle ilman
tunnussanaa, jona on 'Immanuel', s.o. »Jumala kanssamme'.»
»No kun sitten olemme siellä, niin mitä tapahtuu, minkälaista noituutta
meille näytetään», kysyi Henriques nauraen.
Oli suuri vastakohta portugalilaisen puoleksi ivallisen ja sen
totisen äänen välillä, joka vastasi: »Käärmeen Vartija on avaava
pyhän säilytyskammion ja ottava esiin Isetembiso Samin (= hyvin pyhän
esineen). Kansani johtajana olen pukeutuva Umkulunkulun kaulaketjuun
Jumalan ja meidän suurten vainajittemme nimeen.»
»Mutta ette kai aijo johtaa marssia rubiiniketju kaulassa?» kysyi
Henriques äkkiä innostuen.
Jälleen Laputa vastasi vakavasti ja niinsanoakseni persoonattomasti.
Kuulin äänen, jonka omistajan sielu oli kaukaisten unelmien täyttämä.
»Kun minut on huudettu kuninkaaksi, palautan Käärmeen sen Vartijalle ja
vannon, etten ota sitä ennenkuin olen johtanut kansani voittoon.»
»Ymmärrän», Henriques sanoi. »Mutta mitenkä on puhdistuksen laita josta
puhuitte?»
Tästä en ollut vielä aikaisemmin kuullut, minkä vuoksi kuuntelin
innokkaasti.
»Ne lupaukset, jotka annamme Pyhällä Paikalla, sitovat meitä, kunnes
olemme tulleet pestyiksi ja kunnes meidät niistä vapautetaan Inandan
Kraalissa. Siihen hetkeen saakka ei verta saa vuodattaa eikä syödä
yhtään lihaa. Sellainen oli esi-isäimme tapa.»
»Niin, haluan vain sanoa, että tuo kuuluu sangen varomattomalta ja
vaaralliselta», Henriques sanoi. »Teillä on aikomuksena marssia sata
peninkulmaa, eikä teillä ole lupaa antaa yhtä ainoaa iskua. Sehän
merkitsee samaa kuin jättäytyä ensimmäisen poliisipatrullin armoille.»
»Mitään patrulleja ei tule eteemme», Laputa vastasi. »Meidän marssimme
on oleva yhtä salainen ja yhtä nopea kuin kuolema. Olen suorittanut
kaikki valmistukset.»
»Mutta otaksukaamme, että kohtaamme vastarintaa», intti
portugalilainen, »onko lupaus joka tapauksessa sitova?»
»Jos ken koettaa estää meidän matkamme, sidomme hänet käsistä ja
jaloista ja kuljetamme mukanamme. Hänen kohtalonsa on oleva kovempi
kuin jos hän kohtaisi kuolemansa taistelussa.»
»Ymmärrän», Henriques sanoi, viheltäen hampaittensa välistä. »No niin,
mutta ennenkuin alotamme nuo valanvannomishommat, menen ja teen lopun
tuosta kauppamiehestä.»
Laputa pudisti päätään. »Pysykää rauhallisena ja kuulkaa mitä sanon.
Meillä ei ole aikaa murhailla vaarattomia narreja. Ennenkuin lähdemme
täältä, täytyy teidän antaa minulle kaikki luvut ja tiedot joukoista
siellä etelässä. Muuta ei olekaan enää jälellä.»
Kieltämättä nämä numerot olisivat olleet varsin mielenkiintoisia, mutta
minä en saanut niitä koskaan kuulla. Olin näet saanut jonkinmoisen
kouristuksen jalkoihini seisoessani tiilien päällä ja nyt jalkani
liikahti vasten tahtoani. Tiilet hajosivat kolisten ja itse tartuin
luukkuun, mutta se ei kestänytkään, vaan putosi perässäni suurella
melulla.
Tilanne oli epämiellyttävä salakuuntelijalle. Hiivin niin huomaamatta
kuin suinkin toiselle luukulle ja nousin ylös puotiin, samalla kuullen,
kuinka Laputa ja Henriques rupesivat tutkimaan melun syytä. Sain kiinni
Colinia niskasta ja estin sen haukkumasta, mutta en voinut saada
kirottua luukkua kiinni. Jotain oli tullut väliin, niin että se jäi
noin puolen jalan verran auki.
Nyt kuulin heidän lähestyvän ovea, ja minä tein sen ainoan mikä
tehtävissä oli. Vedin Colinin aivan luukun päälle, heittäydyin itse
koiran päälle ja aloin kuorsata kuin nukkuisin humalaisen raskasta unta.
Avainta väännettiin ja lyhdyn valo sattui seinälle, kääntyen milloin
ylös- milloin alaspäin lyhdyn heilahdusten mukaan.
»Hän ei ole täällä», kuulin Henriquesin sanovan. »Hän on kuunnellut
keskustelumme ja lähtenyt sitten tiehensä, tuo koira!»
»Kauas ei hän ole mennyt», sanoi Laputa, »sillä hän kuorsaa tuolia
tiskin takana.»
Hetket eivät olleet minulle juuri miellyttäviä. Pidin lujasti kiinni
Colinia, mutta sittenkään en voinut estää murinaa tunkeutumasta
esiin, mikä kuitenkin sekaantui onneksi minun kuorsauksiini. Tunsin
lyhdynvalon kasvoillani ja ymmärsin, että molemmat miehet katsoivat
minua tietämättä mitä allani oli. Luulen että tuo tuokio oli kaikkein
pahin, sillä kuten jo olen sanonut, pysyi rohkeuteni yllä toiminnan
aikana, mutta toimeton odottaminen hälvensi sen kuin puhaltamalla.
»Hänhän on aivan rauhallinen», Laputa sanoi silmänräpäyksen kuluttua,
joka minusta tuntui ijäisyydeltä. »Melun aiheuttivat vain rotat tyhjien
laatikoiden joukossa.»
Kiitin luojaani, etteivät he olleet huomanneet toista kellarinluukkua.
»Joka tapauksessa haluaisin tehdä hänet vieläkin rauhallisemmaksi»,
Henriques sanoi.
Laputa varmaankin oli ottanut häntä käsivarresta. »Menkäämme jatkamaan.
Olen sanonut jo, etten tahdo lisää murhia, ja te teette, kuten minä
sanon, mr Henriques.»
Mitään vastausta en kuullut, mutta molemmat menivät ulos ja sulkivat
oven. Hyväilin loukattua Colinia ja nousin ylös pakottavin jäsenin.
Minulla ei ollut yhtään aikaa kadotettavana, sillä pian nuo kaksi
lähtisivät, ja minun täytyi välttämättä keritä ennen heitä.
Ikkunasta tulevan kuunsäteen valossa kirjoitin muistikirjan lehdelle
tiedonannon Arcollille. Kerroin mitä olin kuullut, erikoisesti
viipyen Dupree Driftin ja Letaban kohdalla. Lisäsin, että itse aioin
Rooirandiin saadakseni selvää luolan salaisuudesta ja pyysin lopuksi
Arcollia lukemaan lakia portugalilaiselle, mihin minulla itselläni
ei ollut aikaa nyt. Huolellisesti sidoin sitten paperilapun koiran
kaulanauhan alle.
Niin hiljaa kuin saatoin menin sitten vieressäolevaan makuuhuoneeseen
— siihen huoneeseen, joka oli kauimpana varastohuoneesta. Kuunvalo
virtasi sisään ikkunasta, joka oli avoinna, niinkuin sen aikaisemmin
olin jättänyt. Nostin Colinin äänettömästi ikkunalaudan yli ja
heilautin itseni perässä. Kiireessä jätin takkini ja pistoolini sisään.
Mutta nyt tuli ensimmäinen este. Hevosenihan oli lähellä
varastohuonetta olevassa suojassa. Jos menisin sitä hakemaan kuulisivat
Laputa ja Henriques sen heti. Luulin jo hetkisen, että minun täytyisi
muuttaa suunnitelmaani. Ehkä minun täytyisi hiipiä takaisin ja koettaa
ampua heidät molemmat, kun he tulivat ulos. Mutta ennenkuin selviäisin
molemmista, kerkiäisi toinen varmasti ampua minut. Sitäpaitsi tunsin
omantunnonpistosta ajatellessani Laputan surmaamista. Nyt ymmärsin,
miksi Arcoll niin monta kertaa oli hillinnyt itsensä ja aloin palautua
hänen käsitykseensä päävihollisestamme.
Äkkiä muistin molemmat hevoset. Toisen niistä voisin vaivatta ottaa.
Kuljin ruohikkoa pitkin metsän laitaan, missä hevoset olivat sidottuina
merulapuuhun. Molemmat olivat kauneimpia hevosia mitä Afrikassa olin
nähnyt. Valitsin paremman, afrikalaisen sinikimo-rotuisen oriin, joka
on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään. Irrotin ohjakset oksasta
ja talutin hevosta kappaleen matkaa metsikköön Rooirandin suuntaan.
Sitten käännyin Colinin puoleen. »Kotiin!», sanoin sille, »kotiin,
niinkuin henki olisi kysymyksessä!»
Colin tuntui tyrmistyneeltä. »Kotiin!», sanoin vielä kerran, osoittaen
läntistä suuntaa vuoristoon päin. »Kotiin, poikaseni.»
Ja nyt hän ymmärsi. Hän haukahti hiljaa ja heitti soimaavan katseen
minuun ja kimoon. Sitten hän kääntyi ja painaen kuononsa maahan päin
lähti pitkin harppauksin samaa tietä takaisin, jota aamulla olimme
tulleet.
Hetkistä myöhemmin minä istuin satulassa ja ajoin pohjoista kohti sen
kuin kimon kintuista lähti.