Poikana ollessani toivoin sotamieheksi ja ajattelin aina silloin,
että vähitellen kohoaisin kenraaliksi. Opittuani nyt paremmin
tuntemaan itseäni, en enää luule, että erityisen hyvin soveltuisin
tuohon asemaan, sillä yksinäisyys ja edesvastuu pelottaisivat minua.
Sitävastoin luulen, että alemman päällikön asema hyvin sopisi minulle,
sillä käskyjen täyttäminen oli koko elämäni ja itse tottelemisen
tunteessa on jo minun mielestäni jotain puoleensavetävää. Kolme päivää
sitten olin ollut hermostunut kuin kissanpoikanen yksinäisyydestäni,
ja senvuoksi, että seuraavan askeleen ottaminen riippui minusta. Nyt
sitävastoin, kun olin vain yksi hammas suuren puolustuskoneiston
yhdessä rattaassa, oli hermostuneisuuteni kuin poispuhallettu.
Luonnollisesti olin tietoinen, että se yritys, johon nyt antauduin, oli
täynnä vaaraa, mutta en tuntenut minkäänlaista pelkoa. Pikemminkin oli
mielentilani sama kuin pojan, joka läksyttömänä lauantai-iltana lähtee
suurelle retkelle. Kaipasin vain yhtä, Tam Dykeä, joka ei nyt saisikaan
olla mukana kaikessa odottavassa hauskuudessa. Muistaessani tätä
uskollista toveria, joka parhaillaan keinui jossain aalloilla, tunsin
äkillistä kaipausta hänen seuraansa. Kun ajoin partaani, pisti päähäni,
että jokohan tämä toimitus nyt tapahtui viimeistä kertaa, mutta ajatus
ei tuottanut minulle mitään tuskaa. Rauhalliselle mielelleni ei
nähtävästi mikään jännitys saattanut olla liian voimakas.
Tehtäväni oli matkustaa Umvelosiin aivan kuin vain tavallisissa
liikeasioissa, sekä siellä sitten jos suinkin mahdollista kaapata
joitakin tietoja vihollisen suunnitelmista illaksi. Nyt oli kysymys
vain siitä, kuinka saattaisin toimittaa sanomia Arcollille, jos
sattuisi jotain ilmoitettavaa? Emme keksineet aluksi mitään keinoa,
mutta sitten tulin ajatelleeksi Colinia. Olin totuttanut koiran
käskystäni juoksemaan kotiin, sillä metsästysmatkoillani usein sattui,
että halusin käydä jossain alkuasukaskylässä, missä koirasta olisi
ollut vain vastusta. Niinpä päätin ottaa Colinin mukaan ja tarpeen
vaatiessa lähettää sen kotiin tuomaan jotain sanomaa.
Kysyin vielä kapteeni Arcollilta, tiesikö Laputa mitään
valmistuksistamme. Arcoll puolestaan oli taipuvainen uskomaan,
ettei hän mitään epäillyt. Poliisivoimain komentaminen ja muu
liikekannallepano oli tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa,
ja joukot liikkuivat ylätasangolla heimojen alueen ulkopuolella.
Sitäpaitsi ovat alkuasukkaat valkoisten toimiin ja hankkeisiin nähden
huonoja selvänottajia, sillä he eivät ymmärrä mitä tarkoitamme.
Toiselta puolen olivat Arcollin alkuasukasvakoojat hankkineet hänelle
erittäin hyviä ja tarkkoja tietoja kafferien liikkeistä. Hän arveli,
että koko viidakko alhaalla tasangolla oli hyvin vartioitu, ja että
kukaan ei pääsisi läpi ilman passia. Mahdollisesti tehtäisiin poikkeus
juuri minuun, kauppamieheen nähden, sillä hänen läsnäolonsa ei voinut
herättää kenenkään epäluuloja. Arcollin viimeiset sanat minulle
olivat, että kiirehtisin päätäpahkaa takaisin heti kun huomaisin pelin
menetetyksi tai joka tapauksessa heti kun olin saanut tietää jotain.
»Jos te olette siellä vielä silloin kun sotaretki alkaa, katkaisevat
he varmasti kaulanne.» Tunsin tarkoin poliisivartiot vuoristossa,
joten tiesin mihin suunnata matkani, jos en voisi päästä takaisin
Blaauwildebeestefonteiniin.
Kevyin mielin heitin jäähyväiset Arcollille ja Wardlawille, vaikka
koulunopettaja kokonaan kadotti mielenmalttinsa ja vannotti minua
heittämään matkani. Juuri kun ajoin alas vuorisolassa, kuulin hevosten
kavioiden kapsetta ja kääntyessäni näin valkoisia ratsumiehiä saapuneen
kylään. Jätin siis seudun hyvin vartioituna taakseni.
Keskitalven aamu oli kirkas, ja itse olin hyvällä tuulella
laskeutuessani ponyllani jyrkkää vuoripolkua alaspäin, Colinin
juostessa vierellä. Kuukautta aikaisemmin olin tehnyt saman matkan,
mutta aavistamatta silloin mitä tulevaisuus toisi helmassaan.
Muistelin hollantilaisia seuralaisiani, jotka nyt olivat karjoineen
kaukana alangolla ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko heillä olla
mitään aavistusta uhkaavasta vaarasta. Koko notkotiellä en nähnyt
ainoatakaan inhimillistä olentoa. Tokkimukset räkättivät viidakossa,
pari vuorikorppia kierteli ilmassa, ja alituisena seuralaisenani oli
virran kohina. Kerran nousin ratsailta juodakseni, ja kun siinä seisoin
viherioitsevässä kukkien ja saniaisten täyttämässä laaksossa, viilsi
sydäntäni tunne inhimillisestä hulluudesta. Me surkeat ihmisraukat
vaanimme täällä toistemme elämää ja omaisuutta, häväisten ja turmellen
Jumalan ihanaa maailmaa...
Ajattelin käyttää erästä oikotietä. Umvelosiin välttääkseni Sikitolan
kraalia, minkä vuoksi minä joen erottua notkosta ratsastin sen yli ja
sitten suoraan pensasmetsään. Kauas en ollut ehtinyt kun huomasin, että
jotain oli tekeillä. Oli aivan kuin viikko sitten tuolla ylhäällä.
Vaisto sanoi minulle, että pensaisiin oli kätkeytynyt joukko ihmisiä,
näinpä joskus vilahduksenkin heistä. Ensiksi luulin, että he aikoivat
katkaista tieni, mutta sitten huomasin, että heillä oli kylliksi omissa
asioissaan välittääkseen minusta. Tavallaan he kylläkin pitivät minusta
vaarin, mutta huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet täällä minun
vuokseni.
Aluksi en tästä sen enempää piitannut, mutta kun aika kului ja
salaperäinen hääriminen edestakaisin jatkui ympärilläni, tuli ilkeä
ollakseni. Nuo viikot Blaauwildebeestefonteinissa väijymisineen olivat
tehneet minut hermostuneeksi. Nuo ihmiset eivät varmaankaan tahtoneet
mitään pahaa minulle eikä heillä näyttänyt olevan liioin aikaakaan
minua varten, mutta siitä huolimatta oli epämiellyttävää liikkua heidän
keskellään näkemättä heitä. Se oli melkein samaa kuin kulkea jyrkänteen
reunaa pilkkopimeässä. Tunsin hartioitteni nytkähtelevän juuri niillä
paikoin, mihin takaapäin ammutun nuolen voisi ajatella tunkeutuvan.
Taivas oli sininen ja aurinko säteilevä, mutta minusta tuntui pimeältä
kuin yöllä. Saatoin nähdä polun edessäni aivan vapaana, mutta siitä
huolimatta olin kuin yövaelluksella vaarojen uhkaamana joka puolelta.
Toivoin jo kaikesta sydämestäni, etten koskaan olisi lähtenyt matkaan.
Päivällisen nautin Tagui-nimisellä paikalla. Se oli avonainen ruohon
peittämä paikka metsässä, jossa pienenpieni lähde porisi esiin
suuren kivimöhkäleen alta, kadotakseen sitten hiekkaan. Istuin ja
tupakoin siinä puolen tunnin ajan, tuumiskellen kuinka tässä tulisi
käymään. Ilma oli tyyni, mutta lähettyviltä kuulin rapinaa ja salaista
liikehtimistä. Kaduin nyt, etten ollut sittenkin mennyt Sikitolan
ohi, nähdäkseni millaista nyt oli kraaleissa. Ne olivat varmaankin
aivan tyhjät, sillä kaikki nuoret miehet olivat lähetetyt pois. Niin
hermostunut olin, että otin esiin muistikirjani ja kirjoitin siihen
muutamia pieniä tervehdyksiä äidilleni, sekä kehotuksen viedä ruumiini
korjuuseen, ken sen sitten löytäisikin. Mutta sitten minä hätkähdin
hieman häpeissäni lapsellisuuksistani ja hyppäsin hevoseni selkään.
Kello kolmen aikaan iltapäivällä ratsastin matalan harjun yli ja
sitten tulikin jo näkyviin puodin katto ja pilkahdus Labongon vettä.
Tämä virkisti minua, sillä joka tapauksessa tämä merkitsi vaivaloisen
ratsastukseni päättymistä. Juuri tässä muuttui pensasmetsä korkeammaksi
puita kasvavaksi ja harjun takana tie painui syvään varjoon. Olin
hetkeksi unohtanut viidakossa piileksivät olennot ja kun nyt äkkiä
viidakosta astui eteeni mies, pysäytin hevosen äkillisellä nykäyksellä.
Hän oli pitkä, ylväsryhtinen alkuasukas. Hän katsahti minuun ja alkoi
sitten kulkea rinnallani. Hänen pukunsa oli epätavallinen, sillä
hänellä oli jonkinlainen liinavaatenuttu ja vyötäisiltä riippui lyhyt
leopardinnahkainen hame. Hänellä ei ollut tavanmukaista ring-kopia
(rengastukkaa) vaan hänen hiuksensa levisivät vapaina, ei kuten
kafferin villa, vaan pitkänä ja kiharana kuin kuuluisan taiteilijan.
Olin kyllä valmistautunut hänen ulkonäölleen, mutta kuitenkin kulki
kylmänväristys olentoni läpi. Sillä tunsin kaarevan nenän, syvän
säihkyvät silmät ja julman suun, jotka kaikki kuuluivat viholliselleni
Kirkcaplen rannalta.
Colin oli hyvin epäluuloinen ja seurasi häntä muristen kintereillä,
mutta hän ei kääntänyt päätään.
»Kuuma päivä, Isä», sanoin kafferikielellä, »onko vielä pitkältäkin
kuljettava, Isä?»
Hän hiljensi käyntiään, niin että hän joutui aivan käsivarteni luo.
»Vain pikkuisen matkaa, baas», hän vastasi englanninkielellä. »Pyrin
tuonne kauppaan.»
»Sattuupa hyvin siinä tapauksessa», sanoin, »sillä minä olen juuri
liikkeen johtaja. Paljoa ette siellä löydä, sillä se on vasta
perustettu, eikä vielä täysin valmiskaan. Olen matkalla katsomaan sitä.»
Hän kääntyi puoleeni: »Nepä olivat huonoja uutisia, sillä olin toivonut
saavani siellä jotain syödäkseni. Olen tullut pitkän matkan ja kylminä
öinä toivoisi katon päänsä päälle. Voiko baas antaa luvan minulle
nukkua yöni liikkeen ulkosuojassa?»
Olin nyt koonnut ajatukseni ja olin valmis näyttelemään sitä
osaa kuin olin alottanut. »Kernaasti», sanoin, »te voitte nukkua
varastohuoneessa, jos haluatte. Siellä on säkkejä ynnä muuta minkä
päällä voi maata, ja se on hyvä paikka ainakin jos yö on kylmä.»
Hän kiitti minua arvokkaasti. Katsellessani hänen komeaa vartaloaan
miltei unohdin kaiken muun hänen henkilöllisyyttään koskevan. Papin
puvussa hän oli näyttänyt raskaalta, mutta nyt näin, kuinka hieno hänen
olemuksensa oli. Hän oli varmasti yli kuusi ja puoli jalkaa pitkä,
ja kuitenkaan en tullut ajatelleeksi hänen pituuttaan, sillä niin
korkea oli hänen rintansa ja leveät hartiansa. Hän laski kätensä minun
satulalleni, ja muistan panneeni merkille, kuinka kapea ja hieno se
oli, enemmän muistuttaen ylhäisen naisen kuin miehen kättä. Omituista
kyllä herätti hän minussa määrätyllä tavalla luottamusta. »Luulenpa,
ettet tule pistämään minua kuoliaaksi», ajattelin. »Sinun pelisi on
liian korkeaa alentuaksesi alhaiseen murhaan.»
Puoti Umvelosissa oli aivan sellaisena kuin olin sen jättänyt. Tuossa
ikkunanreunuksella oli piiskanikin, jonka olin siihen unohtanut.
Ovesta leyhähti vastaan tuoreen öljyvärin raskas haju. Sisällä oli
pelkästään tuoleja ja penkkejä, ja nurkassa ne padat ja pannut, jotka
olin jättänyt tänne seuraavaa kertaa varten. Avasin kaapin ja otin
esiin joitakin tavaroita, avasin sitten makuuhuoneen ikkunan ja palasin
takaisin ulos, missä tapasin Laputan kärsimättömänä odottamassa minua
auringonpaahteessa.
Osoitin hänelle varastohuoneen, jossa olin luvannut yösijan. Se oli
rakennuksen suurin huone, mutta kokonaan kalustamaton. Muutamia
tynnöreitä ja pakkauslaatikoita oli yhdessä nurkassa ja tyhjiä säkkejä
oli kylliksi makuusijan laittamista varten.
»Olen juuri teenjuontihankkeissa», sanoin Laputalle. »Jos teillä on
ollut pitkä matka, niin ehkäpä kuppi teetä maistuisi, vai kuinka?»
Hän kiitti, ja minä tein tulen ja panin vesikattilan kiehumaan. Sitten
katoin pöydälle korppuja, sardiineja ja hilloa. Minun tehtäväni oli nyt
näytellä narrin osaa, ja luulenpa onnistuneeni verrattomasti. Punastun
vielä tänä päivänä muistaessani kaikkia tuhmuuksia mitä puhuin. Ensiksi
istutin hänet vastapäätäni pöydän toiselle puolen, teko, johon ei
ainoakaan valkoihoinen koko maassa olisi alentunut. Sitten puhuin
hänelle miltei lempeästi, että olin aivan hurmaantunut alkuasukkaisiin
heidän rehtiytensä vuoksi ja senvuoksi että he olivat paljon parempaa
väkeä kuin seudun valkoiset törkimykset. Kerroin että olin juuri tullut
Englannista ja että uskoin värillisten tarvitsevan samat oikeudet kuin
valkoisillakin on. Luulenpa, Jumala paratkoon, puhuneeni sellaistakin,
että toivoin saavani elää sen päivän, kun Afrika jälleen kuuluisi
alkuperäisille isännilleen.
Hän kuunteli minua järkkymättömän tyynesti; ja hänen vakavat
silmänsä tutkivat minua ilme ilmeeltä. Haluan lisätä vielä, että
hän söi vankasti ja joi kolme kuppia väkevää teetä, jota olin
valmistanut. Annoin hänelle vielä sikaarin, jonka olin saanut eräältä
hollantilaiselta farmarilta, joka kokeili sikaarinvalmistuksella.
Ja koko ajan lörpöttelin kaikenmoista itsestäni ja mielipiteistäni.
Sanoin viipyväni vain yön puodissa ja jo huomenna matkustavani takaisin
Blaauwildebeestefonteiniin ja sitten Pietersdorpiin hakemaan uutta
varastoa. Lopuksi huomasin, ettei hän enää välittänyt kuunnella
mitä sanoin. Hän oli päässyt selville, että olin täydellinen narri.
Sensijaan hän katseli Colinia, joka oli ovella nukkuvinaan, vaikka
toinen silmä oli tiukasti kiinnitettynä vieraaseen.
»Teillä on kaunis koira», hän sanoi.
»Niin kyllä», yhdyin viimeisellä voimainponnistuksella — »se on kyllä
kaunis katsella, mutta siltä puuttuu kaikki sisu. Mikä rakki hyvänsä
saa sen heiluttamaan häntää. Ja sitten on eläin kauhean tyhmä niin
ettei se osaa löytää edes kotiin itsekseen. Olen jo tuuminut päästä
eroon siitä.»
Laputa nousi ja hänen katseensa osui koiran selkään. Näin, että
hän kiinnitti huomionsa karvan vastasuuntaiseen kasvuun selässä ja
huomasin, ettei hän ollut arvosteluihini nähden samaa mieltä.
»Ruoka teki minulle hyvää, baas», hän sanoi. »Jos haluatte kuunnella
minua, voin palkita kestiystävyytenne hyvällä neuvolla. Te olette
vieras täällä. Levottomat ajat ovat tulossa, ja jos haluatte seurata
neuvoani, niin palatkaa vuoristoon.»
»En käsitä mitä tarkoitatte», sanoin onnistuen saamaan kasvoilleni
iloisen tyhmyri-ilmeen. »Mutta kyllä palaan vuoristoon heti ensi
töikseni huomenna. En viihdy täällä tasangolla.»
»Olisi viisaampaa, jos lähtisitte jo tänä iltana», hän sanoi uhkan
vivahdus äänessään:
»Ei, sitä en voi tehdä», sanoin ja aloin laulaa erästä renkutusta:
»Kotona on kyllä hyvä, hei,
mut kotiin ei mennä yöllä, ei!»
Laputa kohautti hartioitaan, kiipesi Colinin yli joka pyristeli itseään
ylös, ja meni ulos. Kaksi minuuttia myöhemmin kun katsoin ikkunasta,
oli hän jo hävinnyt.