Japp oli humalassa lähinnä seuraavina päivinä, joten sain yksin
hoitaa kauppaa. Olin tästä iloissani, koska näin minulle jäi enemmän
aikaa mietiskellä niitä monia selittämättömiä seikkoja, joita
tilanne tarjosi. Kuten jo olen tunnustanut, olin todella peloissani,
johtuen tämä kuitenkin enemmän kykenemättömyyden tunteesta kuin
todellisen vaaran pelosta. Olin ikäänkuin kietoutunut epävarmuuden
sumuun. Yltympäri tapahtui asioita, joiden laatua saatoin ainoastaan
arvailla, ja siinä olin voimattomana, kykenemättä tekemään mitään
puolustuksekseni. Se, että Wardlaw oli kokenut samaa saamatta mitään
viittausta minun taholtani, oli todistuksena, ettei minun pelkoni
ollut ainoastaan kuvittelua. Collesille lähettämääni kirjeeseen en
ollut saanut vastausta. Nyt piti Jappin irtisanoutumiskirje jo olla
perillä Durbanissa, ja kaipa siihen täytyi tulla joku vastaus. Jos
Jappin seuraaja olisin minä, niin toki kai Colles muistaisi mitä olin
kirjoittanut hänelle ja antaisi sen johdosta minulle määräyksiä. Siihen
saakka oli velvollisuuteni hoitaa toimiani kunnes saisin jotain apua.
Poissaollessani oli tapahtunut muutos. Alkuasukkaat olivat kokonaan
hävinneet näkyvistä. Lukuunottamatta niitä perheitä, jotka asuivat
Blaauwildebeestefonteinissa ja sen ympäristössä, ei ainoatakaan
alkuasukasta näkynyt teillä eikä liioin ainuttakaan poikennut kauppaan.
Joko he olivat sulkeutuneet majoihinsa tai olivat he lähteneet jollekin
pitkämatkaiselle asialle. Ottamatta lukuun muuatta pientä ryhmää, johon
kuului kolme Shangaani-heimon miestä, palaamassa The Randista, ei
puodissa käynyt ketään. Suljin senvuoksi ovet kello neljältä, vihelsin
Colinia ja lähdin kävelemään.
Mutta vaikka tiellä ei ollutkaan alkuasukkaita, niin oli niitä sitä
enemmän viidakoissa. Sain saman vaikutelman kuin Wardlaw, että seudun
alkuasukasväestö oli äkkiä tavattomasti lisääntynyt. Metsä aivan
kuhisi heistä. He vartioivat minua kuten ennenkin, mutta heitä oli nyt
niin paljon, että piiloutuminen oli heille vaikeampaa. Vähän väliä
näin vilauksen mustasta selästä tai jalasta, ja Colin, jota kuljetin
ketjusta, oli aivan hurjana kiihtymyksestä. Pian olin nähnyt kaiken
mitä halusin ja palasin kotiin päin hyvin miettiväisenä. Pitkäksi aikaa
jäin istumaan Wardlawin puutarhapenkille, voimatta ymmärtää mitä tämä
kaikki sisimmältään tarkoitti.
Mikä minua eniten ihmetytti oli, ettei minuun lainkaan oltu koskettu
matkallani Umvelosiin. Otaksumani mukaan oli seudun salaisuus, mikä
se sitten lieneekin, yhteydessä Rooirandin kanssa. Mutta siihen
suuntaan olin ratsastanut ja kaksi päivää tutkinut ympäristöä,
kenenkään välittämättä vakoilla minua. Tästä olin varma, sillä olin
tullut hyvin herkäksi havaitsemaan vakoilijat, ja tasangolla, missä
pensasmetsä ei ole niin tiheää, on vaikeampi piillä kuin ylätasangolla
läpipääsemättömine viidakoineen.
Näinollen he eivät piitanneet siitä, että pyrin heidän pyhäkköönsä.
Miksikä he sitten vartioivat minua niin tarkkaan silloin kun oleskelin
niin toisarvoisella paikalla kuin kauppapuoti oli? Mietin kauan,
ennenkuin keksin vastauksen kysymykseen. Syynä täytyi olla se, että
ollessani tasangolla, olin loitonnut sivistysseuduilta ja tullut
syvemmälle heidän omaan maahansa, mutta Blaauwildebeestefontein oli
lähellä rajaa. Varmastikin heillä oli jotain salajuonta, jonka perille
he pelkäsivät minun pääsevän. He tahtoivat saada selvää, aioinko minä
matkustaa Pietersdorpiin tai Wersersburgiin puhumaan mitä tiesin, ja he
olivat varmaankin päättäneet estää matkani. Nauroin ensin ajatellessani
että he olivat unohtaneet postilaukun, mutta sitten ajattelin, että
enhän voinut tietää, mitä postilaukulle saattoi tapahtua minä päivänä
tahansa.
Kun olin päässyt tähän pisteeseen mietteissäni, oli ensimmäinen
ajatukseni heti ratsastaa suurta maantietä länteenpäin. Jos asia olisi
kuten olin arvellut, pidätettäisiin minut tietysti heti. Mutta hetken
harkinnan jälkeen havaitsin, että tällainen menettely olisi samaa kuin
valtin lyöminen ennenaikaisesti pöytään, ja senvuoksi päätin odottaa
muutaman päivän.
Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään, paitsi että minun
yksinäisyydentunteeni kasvoi. Tuntui kuin olisin raakalaisten
ympäröimänä pimeyden valtakunnassa, suvustani erotettuna. Ainoa mikä
auttoi minua ylläpitämään rohkeuttani oli välttämättömyys esiintyä
mr Wardlawin edessä täysin rauhallisin kasvoin, sillä koulumestarin
hermot eivät olleet juuri kehuttavat. Usein olin ajatellut, että olisi
velvollisuuteni kehottaa häntä ottamaan eronsa ja toimittaa hänet
turvan taakse kotiin, mutta pidin sittenkin parempana säilyttää ainoan
ystävän lähelläni.
Olin myöskin ajatellut hollantilaisia farmareita lähimmässä
naapuristossa, mutta he asuivat niin hajallaan ylätasangolla, ja
sitäpaitsi heillä ei voisi olla mitään tietoa epäilyksistäni.
Kolmas päivä oli sisältörikkaampi. Japp oli selvä ja merkittävän
hiljainen. Hän toivotti hyvää huomenta oikein ystävällisesti ja alkoi
heti tutkia tilejä, aivan kuin ei koskaan elämässään muuta olisi
tehnytkään. Itse olin niin ajatusteni vallassa, että minäkin esiinnyin
jossain määrin lempeämpänä, ja aamupäivä kului kuin kuherruskuukausi,
kunnes menin tien toiselle puolelle nauttimaan päivällistä.
Juuri kun asetuin pöytään, muistin että olin unohtanut kelloni
konttoritakin taskuun ja aioin lähteä noutamaan sitä. Mutta ovessa
pysähdyin, sillä näin juuri kaksi ratsastajaa pysähtyvän kaupan eteen.
Toinen oli alkuasukas ja toinen pieni laiha mies, päässä hellehattu.
Hän astui juuri satulasta ja jokin hänessä tuntui minusta tutulta.
Hiivin tyhjään koulusaliin ja tähystin ikkunasta tien yli kaikin
voimin. Nyt kun vieras ojensi ohjaksia kafferille näinkin hänet
paremmin. Hän oli entinen matkakumppanini, Henriques. Hän sanoi jotain
seuralaiselleen ja astui sitten kauppaan.
On helppo ymmärtää, että uteliaisuuteni oli äärimmillään. Ensiksi aioin
mennä suoraa päätä paikalle noutamaan liiviäni ja päästä kolmanneksi
neuvotteluun Jappin ja Henriquesin kesken. Onneksi muistin ajoissa,
että portugalilainen varmasti tuntisi minut, koska en ollut antanut
partani kasvaa, eikä ulkomuotoni muutenkaan ollut muuttunut. Jos hän
oli yksi näytelmän konnista, joutuisin heti hänen kostonsa esineeksi,
jos hän kerran huomaisi, että olin paikalla, kun hän sensijaan nyt oli
kokonaan unohtanut minun henkilöllisyyteni. En liioin saisi tietää
mitään, jos nyt avoimesti menisin sinne. Japp ja hän varoisivat kyllä
puhumasta salaisuuksistaan minun läsnäollessani.
Toinen suunniteltuani oli hiipiä salaa entiseen huoneeseeni, mutta
kuinka pääsisin huomaamatta tien yli? Kafferi, joka piti hevosia, näki
hyvin tien kummallekin puolelle. Puotirakennus oli myöskin suojaton,
ja kun otin vielä kaikki vakoilevat silmät lähistöllä huomioon, en
saattanut huomata mitään keinoa päästäkseni entisen huoneeni ikkunasta
sisään.
Näinollen ei ollut muuta keinoa kuin hakea kiikari ja sen suuntasin
kohti kauppaa. Sekä ovi että ikkuna olivat avoinna. Etäimpänä sisällä
erotin Hernriquesin jalat. Hän seisoi myymäpöydän ääressä puhuen
Jappin kanssa. Nyt hän kääntyi ovelle, sulki sen ja tuli sitten
näkökulmaani ikkunaa vastapäätä. Siinä hän viipyi kymmenisen minuuttia
kärsimättömyyteni kasvaessa. Olisin antanut sata puntaa ollakseni nyt
vanhassa huoneessani Jappin luullessa minun olevan hyvässä tallessa
koululla.
Äkkiä hän nosti jalkansa ja hänen saappaansa vilahtivat tiskin yli.
Ilmeisesti oli Japp pyytänyt häntä astumaan huoneeseensa ja nyt minä
jäin kokonaan pois pelistä. Tämä oli jo enemmän kuin jaksoin kestää,
minkä vuoksi hiivin ulos takaovesta ja kiiruhdin mäellä olevaan tiheään
pensaikkoon. Tarkoitukseni oli mennä tien yli hyvän matkaa kauempana,
missä oli kapeampi paikka virrassa, seurata sitten virran rantaa ylös
kaupalle, ja pujahtaa sisään takaovesta.
Niin nopeasti kuin rohkenin tunkeuduin pensaikon läpi ja pääsin
päämäärääni neljännestuntia myöhemmin. Siellä hiivin takaisin tielle,
mutta en ollut päässyt vielä perille, kun hevoskavioiden kapse sai
minut pysähtymään. Varovasti tähystäen huomasin, että ystäväni ja
hänen kafferiseuralaisensa ratsastivat hyvää vauhtia tasankoa kohti.
Vaivaloisesti ja huonolla tuulella palasin samaa tietä kuin olin
tullut myöhästyneelle päivälliselleni. Mitä he sitten lienevätkin
keskustelleet, ei neuvottelu ollut vienyt pitkää aikaa.
Samana iltapäivänä ollessani kaupassa sanoin ohimennen Jappille, että
olin huomannut hänellä käyneen vieraita päivällisen aikaan. Hän katsoi
minuun osoittamatta mitään hätääntymistä, »Niin, mr Hendricks kävi
täällä», hän sanoi ja lisäsi, että tämä mies oli muuan portugalilainen
kauppias Delagoasta ja että hän Lebombon itäpuolella omisti useita
kafferikauppoja. Kun tiedustelin hänen asiaansa, sain vastaukseksi,
että Hendricks usein tapasi käydä tervehtimässä Jappia ohimennessään.
»No mutta otatteko aina vieraanne mukaan huoneeseenne ja suljette oven
perään?» kysyin nyt.
Japp kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. »Jumalan nimeen vannon, mr
Crawfurd, etten ole tehnyt mitään väärää. Sen lupauksen, jonka teille
annoin, olen pitänyt aivan kuin olisin antanut sen äidilleni. Huomaan
kyllä, että te epäilette minua, ja ehkäpä teillä on syytäkin siihen,
mutta tällä kertaa olen rehellinen. Minulla on ollut timanttikauppoja
aikaisemmin Hendricksin kanssa, mutta kun hän tänään kysyi minulta
niitä, vastasin, että näihin asioihin en enää puutu. Minun huoneessani
hän kävi vain saadakseen ryypyn. Hän tahtoi sitä eikä puodissa ollut.»
Ylimalkaan en voinut paljoakaan uskoa Jappin puheisiin, mutta olin
vakuutettu, että hän nyt puhui totta.
— »Tiesikö mies mitään uutta?», kysyin.
»Hän sekä tiesi että ei tiennyt», sanoi Japp. »Hän on aina ollut
hapan herra, eikä hän koskaan puhu paljoa.» Mutta yhden asian hän
sanoi. Hän kysyi, enkö aikonut lähteä täältä tieheni, ja kun vastasin
myöntävästi, sanoi hän, että kylläpä jo olin viipynytkin kauan. Minä
sanoin, että olin aivan terve ja reipas, mutta hän nauroi silloin
epämiellyttävällä tavalla. 'Niinpä niin, mr Japp, mutta maa ei ole
niinkään terveellinen'. Ihmettelin mitä hän tällä saattoi tarkoittaa.
Muuten luulen, että hänestä tulee loppu muutamassa kuukaudessa, sillä
hän juo niin kamalasti.»
Tämän keskustelun jälkeen rauhoituin Jappin suhteen, joka ilmeisesti
kovin pelkäsi vihoittaa minua, eikä halunnut palata vanhoihin
synteihinsä. Mutta muuten täytyy minun tunnustaa, etten koskaan
vielä ole tuntenut itseäni niin hyljätyksi kuin tuona iltana. Oli
päivän selvää nyt, että meitä uhkasi joku vakava vaara, josta yksin
minulla oli aavistus. Nyt minulla oli jo aika joukko todisteita —
Henriquesin käynti oli yksi lisää — jotka kaikki viittasivat johonkin
salaperäiseen, mikä pian purkaantuisi. Olin varma siitä, että tämä
purkautuminen merkitsi verta ja valitusta. Ja kuitenkaan en täysin
varmasti tiennyt mitään. Jos englantilaisen joukko-osaston päällikkö
tällä hetkellä olisi astunut eteeni ja tarjonnut apuaan, olisin voinut
pyytää häntä vain odottamaan, aivankuin itsekin odotin. Onnettomuus,
mikä se sitten olisikin oleva, ei uhannut ainoastaan minua, vaikkakin
minä Wardlawin ja Jappin kanssa luultavasti olimme ensimmäisiä, joita
se kohtaisi, mutta suurin levottomuuteni johtui siitä tunnosta, että
minä olin ainoa, joka voisin tehdä jotain onnettomuuden torjumiseksi
— mutta mitä tämä jokin olisi, sitä en saattanut ymmärtää. En ollut
huolissani vain itse vaarasta vaan myöskin siitä, etten saisi
tilaisuutta osoittaa olevani todellinen mies. Olin yksin, tiesin paljon
ja kuitenkin vähän, ja mitään toivoa avusta ei näkynyt koko avaran
taivaankannen alla. Kirosin itsepäisyyttäni, etten jo viikkoja sitten
ollut kirjoittanut Aitkenille Lorenzo Marquesiin. Hänhän oli luvannut
tulla ja hän oli mies joka pitää sanansa.
Myöhään illalla laahasin Wardlawin mukaani kävelylle. Hänen
läsnäollessaan minun täytyi näytellä iloista naamaa, ja luulen että se
teki minullekin hyvää. Valitsimme vuorille nousevan polun, joka kulki
ebenpuita ja palmuja kasvavan lehdon läpi, mihin erään kuivuneen joen
uoma oli jättänyt mukavan kulkuväylän. Saattoi olla mielikuvitusta,
mutta minusta tuntui, että metsä oli nyt rauhallisempi, ja ettei meitä
vakoiltu niin tarkoin. Muistan että ilta oli suloinen, ja selkeässä,
tuoksuvassa hämärässä näkyi jokainen vuoriston uloke ja kärki
selvästi, kuvastuen tummaa pensasmerta vasten. Päästyämme ylätasangon
etäisimmälle reunalle, näimme auringon laskevan kahden kaukana
siintävän kukkulan taa Makapanin maassa, ja etelässä saattoi seurata
vuorijonon valtaisaa ääriviivaa. Tunsin epätoivoista kaipausta tuohon
maahan, missä valkoiset miehet asuivat kylissä ja kaupungeissa.
Seistessämme siinä kuului äkkiä omituista ääntä. Se alkoi mielestämme
ensiksi kaukana pohjoisessa — tumma kumu kuin aaltojen kuohunta
rantahiekalla. Vähitellen se voimistui ja tungeikse lähemmä — nyt
se oli jo yhtäjaksoista päryytystä, josta pisti väliin esiin joku
karkeampi ääni, muistuttaen jättiläispadan porinaa. Äänen edetessä
etelään päin se heikkeni, mutta voimistui aina uudelleen. Välistä
kuului sen kaiku korkeasta vuorenseinästä, joskus metsän tummista
syvennöistä. Koskaan en vielä ole kuullut niin selittämätöntä ääntä. Se
ei ollut inhimillistä eikä luonnollistakaan tuntui periintyvän siitä
maailmasta, joka on ihmissilmiltä ja korvilta kätketty.
Mr Wardlaw tarttui kovasti käsivarteeni ja samassa silmänräpäyksessä
käsitin mitä ääni oli. Se lähti alkuasukkaiden rummuista,
jotka lähettivät jotain sanomaa kaukaisesta pohjoisesta pitkin
vuorijonoa, kylästä kylään etelään saakka, missä asui suuret määrät
alkuasukasväestöä.
»Se merkitsee sotaa», huudahti mr Wardlaw.
»Ei lainkaan», sanoin lyhyesti. »Se on vain heidän yleinen tapansa
levittää tietoja. Se voi merkitä yhtä hyvin jotain muutosta säässä tai
eläintaudin puhkeamista karjassa.»
Kun tulin kotiin tapasin Jappin kasvoiltaan harmaana kuin käärepaperi.
»Kuulitteko rumpuja?» hän kysyi.
»Kyllä», vastasin. »Mitä ihmeellistä siinä sitten on?»
»Jumala armahtakoon sitten teitä, englantilaisparkaa», hän melkein
huusi. »Rumpujen pärinää voi saada kuulla missä hyvänsä, mutta
tämänlaista rummutusta olen kuullut vain kerran ennen eläessäni. Se
tapahtui vuonna 1879 Zetin laaksossa ja tiedättekö mitä tapahtui
seuraavana päivänä? Cetewayos-heimo tuli vuorten yli ja tuntia
myöhemmin ei ainoatakaan valkoihoista ollut hengissä koko laaksossa.
Kaksi vain pääsi pakoon, ja toinen niistä oli Peter Japp.»
»Meidän kohtalomme on Jumalan kädessä ja meidän täytyy tyytyä hänen
johdatukseensa», sanoin vakavasti.
Wardlawia ja minua ei sinä yönä nukuttanut tippaakaan. Me rakensimme
parhaimman rintavarustuksen mitä saatavissa oli, panostimme aseemme
ja kaikessa muussa luotimme Coliniin. Ennen illallista menin
noutamaan Jappia luoksemme, mutta tämäpä veikkonen oli etsinyt apua
vanhalta ystävältään, pullolta, ja makasi jo syvään uneen vaipuneena
huoneessaan, jonka sekä ovi että ikkuna olivat apoauki.
Olin jo päätellyt itsekseni, että meitä odotti varma kuolema, mutta
kuinka olikaan, en tahtonut päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeastaan
tunsin entistä suurempaa rohkeutta kuultuani rumpujen pärinän. Nyt
en voisi minä eikä liioin kukaan muukaan estää tapahtumain kulkua.
Ajattelin myöskin, kuinka uskomattomalta alkuasukaskapina tuntui.
Missä olivat heidän aseensa, missä johtaja, missä järjestys?
Näihin mietteisiin nukahdin ennen aamunsarastusta ja klo 8 heräsin
huomatakseni, ettei mitään ollut tapahtunut. Aamuaurinko muutti kuten
ennenkin Blaauewildebeestefonteinin satumaaksi. Zeeta tuli tuomaan
aamukahvia aivan kuin tämä päivä olisi aivan edellisten kaltainen,
piippuni maistui yhtä hyvältä kuin tavallisesti, ja raikas aamutuuli
vuorilta oli yhtä vilvoittava ja tuoksun täyttämä kuin ennenkin. Aika
hyvällä tuulella menin tien yli kauppaan jättäen Wardlawin lukemaan
innokkaasti parannuspsalmeja.
Posti oli tullut ja minullekin oli yksityiskirje. Avasin sen
kiihkeästi, sillä kuorella oli toiminimen leima. Jokohan Colles
vihdoinkin suvaitsi vastata kirjeeseeni!
Kuoren sisällä oli arkki toiminimen kirjepaperia ja siihen oli
poikittain kirjoitettu Collesin nimikirjoitus. Sen alle oli joku
lyijykynällä kirjoittanut nämä kolme sanaa: »Pukit vaihtavat laitumia.»
Otin selvää, että Japp oli hengissä, suljin sitten kaupan ja menin
takaisin huoneeseeni miettimään näitä uusia salaperäisyyksiä.
Collesilta täytyi kirjeen joka tapauksessa olla, sillä paperi oli
Durbanin konttorin yksityistä paperia ja Collesin nimikirjoituksen
täytyi myöskin olla oikean. Mutta nuo lyijykynällä kirjoitetut
sanat olivat toista käsialaa. Tästä päättelin, että joku halusi
lähettää minulle sanoman, ja tämä joku oli Collesilta saanut paperin
jonkinmoiseksi johteeksi. Siksi en voinut käsittää kirjettä miksikään
vastaukseksi kirjeeseeni Collesille.
Edelleen oli minulle selvää, että jos tuo tuntematon henkilö katsoi
olevan syytä lähettää minulle jonkun sanoman, ei se olisi yksinomaan
varotukseksi käsitettävä. Collesin on täytynyt kertoa, että olen
varuillani, ja koska kerran olin Blaauwildebeestefonteinissa, olin
niinsanoakseni tapahtumain polttopisteessä. Senvuoksi täytyi sanomalla
olla tunnussanan muoto, jonka tuntisin heti, kun sen tästedes kuulisin.
Tällaiseksi muodostui asiaintila ajatuksissani, enkä huomannut
ainoatakaan aukkopaikkaa logiikassani. Pieni paperilappu oli rohkaissut
minua enemmän kuin saatan sanoa. Musertava eristettynä olemisen tunne
oli hävinnyt — en ollut salaisuuksineni enää yksin. Apu oli jo varmasti
matkalla ja kirje oli ensimmäinen merkki siitä.
Mutta kuinka lähellä tämä apu oli — se oli seuraava kysymys, ja nyt
vasta hoksasin katsoa postileimaa. Otin kirjekuoren paperikorista.
Postimerkki ei ollut Durbanista. Leima oli jonkun Kap-siirtokunnan
ja saatoin erottaa siitä vain kirjaimet T.R.S. Tämä antoi minulle
jälleen johtolangan ja täydellisesti tyrmistyneenä käänsin kirjekuoren.
Huomasin näet, että lähtöasemalta ei kuoressa ollut mitään postileimaa.
Kirjeet Blaauwildebeestefonteiniin tulivat Pietersdorpin kautta ja
leimattiin siellä. Vertasin kirjekuorta toisiin samanlaisiin. Kaikissa
oli ympyrä ja siinä »Pietersdorp» selvällä musteella painettuna. Tässä
kuoressa ei ollut mitään.
Salapoliisina olin vielä vasta-alkaja, ja kesti muutamia minuutteja,
ennenkuin asia kirkastui minulle: Kirjettä ei koskaan olekaan
postitettu! Postimerkki oli otettu jostain vanhasta kirjeestä. Vain
yhdellä ainoalla tavalla oli kirje saattanut tulla käsiini. Joku oli
pannut sen postilaukkuun postin ollessa matkalla Pietersdorpista.
Tuntemattoman ystäväni täytyi siis tällä hetkellä olla jossain 90
peninkulman sisäpuolella. Juoksin ulos saadakseni käsiin postintuojan,
mutta hän oli lähtenyt jo tunti sitten. Ainoa mitä saatoin tehdä oli
odottaa tuntemattoman tuloa.
Tänä iltana otin jälleen mr Wardlawin ulos kanssani. Minuun on syöpynyt
tapa, että en kerro kenellekään enempää kuin on aivan välttämätöntä
kaikesta mikä koskee liikeasioita tai muuta sellaista. Jo kuukausien
ajan olin säilyttänyt omina tietoinani kaiken mitä olin saanut
selville, enkä ollut henkäissytkään niistä kenellekään. Mutta nyt
tahdoin näyttää Wardlawille kirjeen, jotta hän saattaisi nähdä, että
meitä ei oltu unohdettu. Pelkään kuitenkin, ettei se erikoisemmin
rohkaissut häntä. Salaperäiset sanomat olivat hänen mielestään vain
todistuksena siitä kuolemanvaarasta, joka uhkasi meitä, ja tätä
käsitystä hänessä en voinut horjuttaa.
Kuljimme samaa tietä ylös vuorille kuin eilenkin, ja minussa vahvistui
vakaumus, että metsät nyt olivat tyhjät ja vakoilijat hävinneet
tiehensä. Siellä oli yhtä autiota kuin oli ollut Umvelosin metsissä.
Kun auringon laskiessa saavuimme vuorenhuipulle, kuuntelimme tuskaisina
rummun ääntä. Se kuuluikin jälleen, vieläpä voimakkaampana ja
uhkaavampana kuin ennen.
Wardlaw tarttui seisoessaan minua käsivarteen, kun raju pärinä kietoi
vuoriston ja ohikuljettuaan sammui jossain kaukana Olifantsin takana.
Mutta minulle eivät vuoret enää merkinneet seinää, joka erotti meidät
valkoisista veljistämme lännessä. Sanoma oli kulkenut yli muurin. Jos
pukit vaihtavat laitumia, niin luulenpa että metsästäjätkin ovat jo
koonneet koiransa ja ovat valmiina lähtemään.