Viikkoa myöhemmin oli rakennus valmis. Suljin uuden puotini, pistin
avaimen taskuuni ja lähdin väkeni kanssa kotimatkalle. Sikitolalle
olin uskonut paikan valvonnan, sillä tunsin häntä tarpeeksi
tietääkseni, ettei hän sallinut väkensä tehdä mitään ilkivaltaa.
Annoin tyhjien kuormavankkurien seurata jäljessä niin hitaasti kuin
tahtoivat ja ratsastin itse etukäteen sillä tuloksella, että saavuin
Blaauwildebeestefonteiniin jo kaksi päivää ennen kuin minua oli
odotettu.
Panin hevoseni talliin ja kiersin taloa tervehtiäkseni Colinia, joka ei
ollut saanut seurata mukana, koska pelkäsin sen tappeluja alkuasukasten
koirien kanssa. Löysin ystäväni hyvässä kunnossa, sillä Zeeta oli
hoitanut sitä. Äkillinen päähänpisto sai minut menemään ikkunan kautta
omaan huoneeseeni, jonka löysin siistinä ja järjestettynä, kiitos
Zeetan. Ovi puotihuoneeseen oli raollaan ja kun kuulin puhetta sieltä,
kurkistin sisään.
Japp oli myyntipöydän ääressä keskustellen vilkkaasti, mutta matalalla
äänellä suurikasvuisen alkuasukkaan kanssa — saman Mwangan kanssa,
jonka taannoin olin ilman erikoisia juhlallisuuksia potkinut ulos.
Huomasin että kaupan ulko-ovi oli huolellisesti suljettu, mikä ei ollut
tavallista näin keskipäivällä. Jappilla oli muutamia aivan pieniä
esineitä kädessään, ja heidän puheestaan ymmärsin, että oli kysymys
jostain hinnasta. Kun tarkoitukseni ei ollut salaa kuunnella, aioin
juuri avata oven, mutta jokin Jappin ilmeessä sai minut pysähtymään.
Hänellä oli varmasti paha mielessä, ja senvuoksi viivyin vielä hetkisen.
He jatkoivat keskusteluaan kafferinkielellä, ja senjälkeen näin Jappin
pitävän yhtä noista pienistä esineistä peukalon ja etusormen välissä.
Se oli pieni pyöreähkö kivi, ehkä noin pavun kokoinen, ja se levitti
ympärilleen heikkoa hohdetta.
Tällä silmänräpäyksellä työnsin oven auki ja astuin sisään. Molemmat
miehet hätkähtivät kuin heitä olisi ammuttu, ja Japp kalpeni niin
paljon kuin hänen epäterve ihonvärinsä suinkin salli. »Mitä, mitä...»
hän huohotti ja pudotti maahan kädessään olleen esineen.
Otin ylös sen ja panin tiskille. »Kas jalokiviä, mr Japp», sanoin.
»Olettepa tainnut löytää sen kaivoksen, jota minä hain. Onnittelen.»
Sanani antoivat vanhalle lurjukselle johtolangan. »Aivan oikein», hän
sanoi. »Niin olen löytänyt, tai oikeammin tämä ystäväni Mwanga. Hän on
juuri kertonut siitä.»
Kafferilla näytti olevan paha olla. Hän nosti milloin toista milloin
toista jalkaansa ja vilkuili kaihoavasti suljettuun oveen.
»Luulenpa että lähden», hän sanoi. »Voimmehan myöhemmin jatkaa.» Sanoin
hänelle, että minunkin mielestäni hänellä oli aika lähteä ja avasin
hänelle oven. Sitten suljin sen jälleen ja käännyin mr Jappin puoleen.
»Vai niin, tämäkö oli teidän pieni pilanne», sanoin. »Jo arvelinkin,
että teillä oli jotain omituista hommaa, mutta sitä en aavistanut että
te kuuluitte L.T.K:hon.»
Hän oli aivan sen näköinen kuin olisi tahtonut murhata minut. Viiden
minuutin ajan hän manasi ja noitui minua niin vaihtelevasti ja
kekseliäästi, etten olisi voinut uskoa sellaista hänenlaiseltaan.
Ei ollut kysymys mistään L.T.K:sta, hän vakuutti, vaan todellisesta
löydöstä, jonka Mwanga oli tehnyt.
»Tässä maassa», sanoin toistaen hänen omia sanojaan, »täällä voisi
yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää
vain kernaasti minun puolestani etsimään, ehkäpä löydätte joitakin
granaatteja.»
Hän koetti voittaa vihansa ja antautui nyt toiselle tielle. »Kuinka
paljon haluatte pitääksenne suunne kiinni? Minä teen teistä rikkaan
miehen, jos pidätte yhtä minun kanssani.» Ja senjälkeen hän teki
minulle tarjouksia, jotka osoittivat, kuinka tavattomasti hän oli
ansainnut tällä kaupalla.
En jaksanut olla tarttumatta häntä kauluksesta. »Te vanha kadotettu
roisto», karjuin hänelle, »jos te vielä kerrankin uskallatte
hengäistäkään minulle jotain tuollaista, niin sidon teidät kuin härän
ja lähetän Pietersdorpiin.»
Nyt hän ei enää voinut pitää röyhkeää naamaa, vaan rupesi kyynelöimään
pelosta, niin että teki ilkeää katsella. Hän sanoi, että hän oli
vanha mies, joka aina oli viettänyt kunniallista elämää, ja jos hänen
maineensa nyt vanhoilla päivillä tulisi tahratuksi, murskaisi se
hänen sydämensä. Hänen siinä istuessaan kädet silmillä ja keinutellen
ruumistaan edestakaisin, saatoin nähdä hänen vaanivat silmänsä
kiinnitettyinä minuun, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa
tekivät.
»Kuulkaa nyt, mr Japp», sanoin. »En ole mikään poliisi, eikä
velvollisuuteni ole ilmiantaa teitä. Jos tahdotte tehdä kuten määrään,
ei teidän tarvitse joutua vankilaan. Mutta ensimmäinen ehtoni on, että
te pyydätte eroa täältä. Te kirjoitatte nyt heti kirjeen mr Collesille
minun saneluni mukaan ja sanotte, että työ täällä tulee teille liian
raskaaksi. Toinen ehtoni on, että timanttihomma täydellisesti loppuu
sinä aikana kuin vielä viivytte täällä. Jos näen Mwangan tai jonkun
muun hänen joukostaan kerrankin vielä täällä kaupassa ja huomaan että
teillä on tuon jutun kanssa vielä jotain tekemistä, joudutte kiinni. En
halua pilata mainettani teidän käyttäytymisenne vuoksi. Kolmas ehtoni
on, että kun jätätte paikkanne, niin lähdette kokonaan pois täältä.
Jos senjälkeen tavoitan teidät kahdenkymmenen peninkulman piirissä
Blaauwildebeestefonteinista, annan teidät ilmi.»
Hän ähki ja valitti, mutta myöntyi lopuksi määräyksiini. Kirje
kirjoitettiin ja minä itse panin sen menemään. Mitään sääliä tuota
vanhaa kelmiä kohtaan ei minun tarvinnut tuntea — hän ei missään
tapauksessa jäänyt paljaille. Ei kumma että kauppahuoneen edut
olivat jääneet valvomatta, kun Jappin aika meni timanttien ostoon
alkuasukasvoroilta. Siten hän oli tullut riippuvaiseksi jokaisesta
kafferista, joka oli myynyt jalokiviä hänelle ja nyt ymmärsin hänen
matelevan ystävällisyytensä Mwangaa kohtaan.
Tämän tapahtuman jälkeen muutin pois puotirakennuksesta. Mr Wardlaw
oli jo ennenkin tarjonnut minulle huonetta koulurakennuksesta ja nyt
otin tarjouksen vastaan. En halunnut enää olla Jappin kanssa missään
kanssakäymisissä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä ei voinut
tietää mitä hänellä oli mielessä. Sitäpaitsi sain näin tilaisuuden
auttaa Zeetaa, jota en halunnut jättää suojatta tuon vanhan konnan
luo. Japp kävi alkuasukasmajoilla ja löysi sieltä erään vanhan noidan
hoitamaan talouttaan, minkä jälkeen hän kolmena seuraavana päivänä joi
itsensä täpötäyteen saadakseen lohtua murheisiinsa.
Samana iltana istuin mr Wardlawin kanssa keskustelemassa hänen
arkihuoneessaan, takan ääressä — illat täällä ylätasangolla ovat
kylmiä. Muistan tämän tilaisuuden erikoisesti senvuoksi, että
keskustelumme sai niin omituisen käänteen. Kuten jo olen maininnut, oli
mr Wardlaw työskennellyt kuin orja perehtyäkseen kafferikieliin. Itse
kykenin nyt jo puhumaan zulukieltä niin paljon että tulin toimeen, ja
ymmärsin sitä kuullessani puhuttavan, mutta Wardlaw oli tutkinut sitä
tieteellisesti ja tunsi sen kielioppia ja eri murteita. Sitäpaitsi hän
oli lukenut paljon kafferien historiaa, tunsi Chakan ja Mosilikatsen
ja Masheshin urotyöt ja kaikki vanhat kuninkaat. Kun hänellä ei ollut
paljoa tekemistä koulussa, hän oli sensijaan lukenut niin paljon kuin
oli ennättänyt. Hänellä oli tapana lainata kirjoja lähetyssaarnaajilta
ja ainakin puolet palkkaansa hän käytti ostaakseen uusia.
Istuessaan nyt siinä poltellen nojatuolissa mr Wardlaw kertoi joukon
kertomuksia eräästä Monsmotapa-nimisestä mahtavasta keisarista, jonka
portugalilaiset olivat löytäneet 16. vuosisadalla. Hän asui pohjoisessa
Mashonamaassa ja hän omisti kokonaisen kultavuoren. Portugalilaiset
eivät sen enempää hänestä piitanneet, mutta hänen poikansa he ottivat
mukaansa ja tekivät hänestä papin.
Huomautin väliin, että hän varmaankin oli ollut vain tavallinen pieni
heimopäällikkö, jonka urhoollisuutta sitten aikojen kuluessa oli
lisätty ja paisutettu, kuten oli tapahtunut Meksikossa cazique-heimon
keskuudessa. Mutta tätä ei koulumestarini hyväksynyt.
»Ei, Davie, hän oli todella ollut voimallinen mies. Tiedäthän nuo
vanhat rauniot Rhodesiassa, joita kutsutaan zimbabweksi, ja joiden
kauan luultiin olevan foinikialaista alkuperää. Minulla on tässä kirja
niistä. Mutta nykyisin uskotaan varmasti, että ne ovat alkuasukkaiden
rakentamia. Ja ne, jotka ovat voineet aikaansaada jotain tällaista» —
hän näytti kuvia raunioista — »niiden on täytynyt olla jotain parempaa
kuin pikkupäälliköitä, siinä käsityksessä minä olen.»
Kuinka olikaan huomasin nyt, mitä koulunopettajalla oikeastaan
oli sydämellä. Mr Wardlaw katsoi näet, että yleensä alkuasukkaita
aliarvioitiin liiaksi. Tämä katsantokanta oli ehkä hyvinkin
luonnollinen koulunopettajassa, mutta ei siinä muodossa, kuin mr
Wardlaw sen nyt esitti. Hänen käsityksensä mukaan se ei ollut
alkuasukkaitten äly, jota aliarvioitiin, vaan heidän kykynsä
vahingoittaa meitä valkoisia. Hänen perusteensa olivat seuraavat:
Heitä oli viisi tai kuusi yhtä valkoista vastaan, he olivat kaikki
laajasti katsoen samaa verta, samaa uskontoa; he olivat aivan viime
päiviin saakka olleet soturikansaa — ja mikä tärkeintä, he asuivat
ympäri ylätasankoa ja saattoivat, jos vain liittyivät yhteen, katkaista
valkoisilta yhteyden mereen. Huomautin, että olisi vain ajankysymys,
koska yhteys jälleen palautettaisiin. »Olkoon niin», hän sanoi, »mutta
ajattelepa, mitä sillä välin jo olisi kerinnyt tapahtua. Ajattele
monia yksityisiä taloja ja pieniä kyliä — ne olisivat yksinkertaisesti
pyyhkäistyt pois kartalta. Tästä tulisi vielä kauheampi kuin Intian
kapina.»
»En tahdo sanoa, että se on luultavaa», hän jatkoi, »mutta väitän,
että se on mahdollista. Otaksukaamme, että joku uusi Chaka esiintyisi,
jolla olisi kyky koota hajaantuneet heimot. Mikään konsti ei olisi
salakuljettaa aseita. Muista vain tuota pitkää vartioimatonta
rannikkoa, joka on Gazamaan ja Tongamaan välissä. Jos heillä vain olisi
johtaja, joka kykenisi järjestämään ristiretken valkoisia vastaan,
_mikä_ silloin voisi estää kapinaa.»
»Me saisimme tiedon siitä kyllin hyvissä ajoissa ja kukistaisimme sen
heti alkuunsa», minä sanoin.
»Siitä en ole niinkään varma. He ovat viekkaampia kuin luulemmekaan
ja heillä on apukeinoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Oletko
koskaan kuullut puhuttavan alkuasukkaiden telepatiasta? He kykenevät
olemaan tietoyhteydessä toistensa kanssa tuhansien peninkulmien
matkoilla ja nopeammin kuin me lennättimellämme, ja siinä ei ole mitään
lankoja katkaistavana. Jos he vain lyövät tuumansa yhteen voivat he
vaieta kuin hauta. Minun lähin palvelijani voisi olla juonessa mukana,
enkä aavistaisi mitään, ennenkuin jonakin aamuna olisin murhattuna
vuoteessani.»
»Mutta he eivät voi saada johtajaa. Jos todella löytyisi joku Chakan
suvun maanpaossa oleva ruhtinas, joka samoinkuin prinssi Charlie
palaisi vapauttamaan kansaansa silloin voisi juttu käydä uhkaavaksi,
mutta nyt ovat kaikki Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa lihavia ukkoja
korkeine hattuineen ja pitkinetakkeineen ja erinomaisen siivottomine
asumuksineen.»
Wardlaw myönsi tämän, mutta sanoi, että on olemassa toisenlaisia
johtajia. Hän oli lukenut paljon n.s. Etiopian opista, jota sivistyneet
amerikkalaiset neekerit olivat levittäneet Etelä-Afrikassa. »Miksikä»,
sanoi hän, »ei vääristelty kristinoppi voisi olla lähtökohtana
myrskyyn. Kafferi rakastaa yleensä kristillisen intomielen yhdistämistä
pakanallisiin tapoihin. Katsopa vain, kuinka on käynyt Haitilla ja
muutamissa etelävaltioissa.»
Sitten hän sytytti piippunsa ja nojautui eteenpäin kasvot hyvin
vakavina. »Tahdon sanoa sinulle koko totuuden, Davie. Minä pelkään.»
Hän oli todella vakavan ja levottoman näköinen, istuessaan siinä ja
tirkistellessään minua likinäköisillä silmillään, niin että en voinut
olla tuntematta hänen puheensa vaikutusta.
»Mitä on tekeillä?» kysyin. »Onko jotain tapahtunut?» Hän pudisti
päätään. »Ei kerrassaan mitään, mihin voisin viitata. Mutta minulla on
tunne että jotain on tapahtumassa näillä vuorilla. Minä vain tunnen sen
itsessäni voimatta selittää.»
Vasten tahtoanikin tulin levottomaksi näistä sanoista. On muistettava,
että en koskaan sanallakaan ollut maininnut epäluuloistani mr
Wardlawille — olin vain kysynyt, oliko hän kuullut puhuttavan
jostakusta noidasta näillä seuduilla, ja sen kysymyksenhän olisi kuka
hyvänsä voinut tehdä hänelle. Nyt hän oli omin päin keksinyt jotain
salaperäistä Blaauwildebeestefonteinissa.
Halusin tietää, oliko hänellä joitain todistuksia, mutta niitä ei
ollut paljoa. Hänestä vain tuntui, että paikkakunnalla oli nykyisin
arveluttavan paljon mustaihoisia. Sikäli kuin käsitin, ei hän ollut
huomannut, että häntä vakoiltiin, mutta ihmetteli vain heidän
selittämätöntä oleskeluaan täällä.
»Vielä yksi asia», hän sanoi. »Kaikki alkuasukkaiden lapset ovat
jättäneet koulunkäynnin. Minulla on nykyisin vain kolme oppilasta ja
hekin ovat kaikki hollantilaisista taloista. Kävin Majinjen luona
kuulemassa mistä tämä johtui, ja eräs vanha vaimo sanoi, että seutu oli
täynnä pahoja miehiä. Davie, minä sanon sinulle: jotain on tekeillä ja
tämä jokin ei ole meidän parhaaksemme.»
Mitä Wardlawilla oli ollut kerrottavaa, ei ollut uutta minulle, ja
kuitenkin tunsin itseni tämän myöhään illalla sammuvan takan ääressä
tapahtuneen keskustelun jälkeen suorastaan pelokkaaksi, nyt jo toisen
kerran Blaauwildebeestefonteiniin tuloni jälkeen. Itselläni minulla
oli johtolanka ja olin valmistautunut salaisuuksiin, mutta se, että
joku toinen tunsi salaperäisyyden ikäänkuin ilmassa, teki asian minulle
paljon todellisemmaksi. Tietysti laskin leikkiä Wardlawin epäilyksistä.
Eihän ollut ajateltavissa, että hän saisi tehdä tyhjäksi suunnitelmani
keksimällään jutulla alkuasukaskapinasta, johon ei ollut mitään päteviä
perusteita.
»Oletko kirjoittanut tästä kenellekään?» kysyin. Hän vastasi, ettei hän
ole vielä ilmoittanut asiasta kenellekään, mutta että hän aikoi tehdä
sen, ellei asiaintilassa pian tapahtuisi parannusta. »Minun hermoni
eivät kestä tätä, Davie», hän sanoi, »minun täytyy lopettaa. Ja se on
vahinko, sillä ilmasto on erinomaisen sopivaa minulle. Mutta siihen
on minulla pakko, sillä tiedän liian paljon, ja minulla ei ole sinun
rautaisia hermojasi eikä täydellistä mielikuvituksen puutettasi.»
Sanoin hänelle, että kaikki oli pelkkää kuvittelua ja johtui vain
siitä, että hän luki liian paljon ja harrasti liian vähän liikuntoa.
Otin häneltä kuitenkin lupauksen, ettei hän kertoisi asiasta mitään
enempää suullisesti kuin kirjallisestikaan, kysymättä ensin minun
mielipidettäni. Sitten rakensin hänelle rommituutingin ja lähetin hänet
ainakin jonkun verran lohdutettuna vuoteeseen.
Ensimmäinen mihin ryhdyin huoneeseeni tultuani, oli vuoteen muuttaminen
sellaiseen nurkkaan, ettei se ollut ikkunan suunnassa. Kun ikkunassa
ei ollut mitään luukkuja, otin vanhan pöytälevyn ja asetin sen pystyyn
ikkunaa vasten. Panostin myös pyssyni ja laskin sen vuoteeni viereen.
Jos Wardlaw olisi nähnyt kaikki nämä valmistukset, olisi hän ehkä
saanut vähemmän korkean ajatuksen hermoistani ja päinvastoin taas
mielikuvituksestani korkeamman käsityksen. Oli aivan keventävää,
kun vuoteeseen käytyäni kättä ojentamalla pimeässä tunsin Collinin
takkuisen turkin.