Collesilta tuli kirje, mutta osoitettuna Jappille eikä minulle. Sikäli
kuin käsitin oli vanhus kerran ehdottanut sivukaupan perustamista
eräälle paikalle tasangolla, jonka nimi oli Umvelos, ja toiminimi oli
nyt halukas toteuttamaan tämän suunnitelman. Japp oli tavattomasti
mielissään ja antoi minun lukea kirjeen. Siinä ei ollut sanaakaan
siitä asiasta josta minä oli kirjoittanut, vaan ainoastaan joukko
yksityiskohtaisia määräyksiä sivukaupan järjestämisestä. Minun
pitäisi ottaa pari muuraria mukaani, lastata kaksi vaunua tiilillä ja
puutavaralla, sekä matkustaa Umvelosiin ollakseni läsnä kun puotia
rakennettiin. Kaupan varustaminen ja hoitajan määrääminen sinne saisi
jäädä myöhempään. Japp oli riemuissaan, sillä paitsi että hän pääsi
minusta muutamaksi viikoksi, näkyi että hänen esimiehensä panivat
arvoa hänen neuvoilleen. Hän kerskui taas, että toiminimi ei voisi
tulla toimeen ilman häntä, ja minua kohtaan hän muuttui uuden itsensä
yliarvioinnin johdosta jonkun verran hävyttömämmäksi. Mutta sitten hän
otti iloonsa perinpohjaisen pöhnän.
Minun täytyy myöntää, että olin loukkaantunut siitä kun kirjeessä
ei mainittu mitään todella tärkeistä asioista. Mutta pian käsitin,
että jos Colles yleensä kirjoitti niistä, kirjoittaisi hän
minulle suoraan, ja niin aloinkin innokkaasti odottaa postia.
Mitään kirjettä ei kuitenkaan tullut, ja pian minulle tuli niin
kiire matkavalmistuksissani, että unohdin ajatella koko asiaa.
Pietersdorpista sain tiiliä ja muita rakennusaineita, sekä kaksi
hollantilaista muuraria, jotka ottivat työn suorittaakseen. Valittu
paikka ei ollut kaukana Sikitolan kraalista, joten minun oli helppo
saada alkuasukkaista työvoimaa. Liikeasioita ajatellessani pisti
päähäni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden maanviljelijäin
keskuudessa, jotka pitävät kiinni vanhoista tavoista ja tottumuksista,
on tapana ajaa karja ylämaasta tasangolle — jota he kutsuvat
talvilaitumeksi — talvisyöttöä varten. Tähän vuoden aikaan ei tarvitse
pelätä tulvia ja ylämaahan verraten on ruoho alangoilla tiheämpää ja
runsaampaa. Sain tietää, että muutamia suuria karjalaumoja tulisi
menemään ohi määrättynä päivänä ja että niiden omistajat perheineen
seuraisivat vaunuissa mukana. Annoin näinollen järjestää eräänlaisen
liikkuvan kauppapuodin ja liityin kaksine kuormavankkureineni
karavaaniin. Toivoin tekeväni hyviä kauppoja myymällä yhtä hyvää ja
kahta kaunista farmareille sekä matkalla että Umvelosissa.
Oli kirkas aamu, kun lähdimme matkaan vuorilta alas tasangolle. Minulla
oli aluksi täysi työ saadakseni raskaat vankkurit siitä hirvittävästä
jyrkänteestä alas, joka teki maantien virkaa. Sidoimme pyörät kiinni
ketjuilla ja ripustimme raskaita painoja taakse jarruiksi. Onneksi
osasivat ajomieheni ammattinsa, mutta eräs buurien vaunuista luiskahti
reunan yli ja tiukalle otti että kymmenen miestä jaksoi vetää ne
takaisin.
Etäämpänä tie parani, kun se alkoi noudattaa erään loivasti nousevan
notkon reunaa. Ratsastin vankkureitteni vieressä, ja sää oli niin
jumalainen, että olin tyytyväinen pelkästä olemassaolostani. Taivas
oli kirkkaan sininen, ilma lämmin, vivahtaen kuitenkin heikosti talven
raikkauteen, ja metsiköistä tunkeutui sieraimiin tuhansia tuoksuvia
henkäyksiä. Kirjavia lintuja, joita nimitetään kafferikuningattariksi,
leijaili tien yllä. Allapäin kohisi ja kuohuili Pikku Labongo pienine
koskineen ja putouksineen. Sen vesi ei ollut enää tuota heleää,
läpikirkasta »Sinisen villipedon lähteestä», vaan kävi yhä sameammaksi
mitä lähemmä se tuli lihavia alankomaita.
Härkävankkurit vaeltavat hitaasti, ja kun me illalla leiriydyimme,
oli meillä vielä puolen päivän matka jälellä Umvelosiin. Hetken ennen
auringonlaskua vietin loikoillen ja tupakoiden hollantilaisten kanssa.
Alkuaikoina he olivat yleensä kaihtaneet minua tulokasta ja olleet
vähäpuheisia, mutta nyt jo osasin puhua heidän kieltään joustavasti,
ja meistä tuli pian hyviä ystäviä. Muistan, että meille tuli väittelyä
eräästä tummasta esineestä, joka oli puussa noin 500 kyynärän päässä.
Minä luulin sitä korppikotkaksi, mutta eräs hollantilaisista väitti,
että se oli paviaani, minkä jälkeen vanhin seuruessa, Coetzee niminen
ukko tarttui kivääriinsä ja ampui edes tähtäämättä. Jotain putosi
oksalta ja vallan oikein, kun menimme paikalle löysimme paviaanin pää
lävistettynä. Vanha mies kysyi nyt minulta: »Kenen puolelle aiotte
asettua seuraavassa sodassa?» — mihin minä nauraen vastasin: »Teidän
puolellenne.»
Illallisen jälkeen, jonka särvinaineet olivat etupäässä minun
varastoistani, istuimme tupakoiden ja jutellen nuotion ympärillä,
kun taas naisilla ja lapsilla oli hyvä ja rauhallinen olo katetuissa
vankkureissa. Buurit olivat kaikki sävyisiä, toverillisia miehiä,
ja kun vihdoin olin sekottanut skottilaisen boolin vastamyrkyksi
iltakoleudelle, tuli meistä aivan erikoisen hyviä ystäviä. He kysyivät
minulta kuinka viihdyin Jappin kanssa. Vanha Coetzee säästi minulta
vastaamisen vaivan, sillä hän ehätti lausumaan: »Skellum, Skellum!» (=
kelmi). Pyysin häntä sanomaan mitä hänellä oli Jappia vastaan, mutta
en saanut häneltä irti muuta kuin että Japp oli liian hyvä ystävä
alkuasukkaiden kanssa. Varmaankin oli Japp joskus huiputtanut ukolle
huonon auran.
Juttelimme metsästyksestä ja minä sain kuulla monta seikkailua —
Limpoposta, Meshonamaasta, Sabista ja Lebombosta. Sitten siirryimme
politiikkaan ja sain kuulla kiivaita hyökkäyksiä uutta maaveroa
vastaan. Kaikki nämä miehet olivat vanhoja paikkakunnan asukkaita
ja aloin aavistaa, että heidän kauttaan voisin saada tietää jotain
merkityksellistä. Senvuoksi kerroin juurtajaksaen jutun, jonka
olin kuullut Durbanissa jostain mahtavasta poppamiehestä, ja
kysyin, tiesivätkö he mitään tästä. Mutta he pudistivat päitään.
Alkuasukkaat olivat jättäneet taikomiset ja loihtimiset ja pelkäävät
lähetyssaarnaajaa ja poliisia enemmän kuin jotain noitaa. Sitten
he alkoivat puhua vanhoista ajoista. Mutta Coetzee, joka oli
huonokuuloinen, keskeytti toiset ja pyysi minua uudistamaan kysymykseni.
»Kyllä», hän sanoi, »minä tiedän, Rooirandissa asuu paha henki.»
Enempää en hyötynyt hänestäkään kuin sen tosiasian, että siellä
varmasti oli paholainen. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat nähneet sen,
ja itse hän oli kuullut sen karjuvan, kun hän poikana oli ollut siellä
metsästämässä. Muuta hän ei halunnut sanoa, vaan meni levolle.
Seuraavana aamuna, kun olimme aivan lähellä Sikitolan kraalia, erosin
hollantilaisista, ensin ilmoitettuani heille, että vaunupuotini
olisi ainakin kolme viikkoa Umvelosissa, jos heidän tarvitsisi
uudistaa varastojaan. Me jatkoimme sitten matkaa pohjoisemmaksi kohti
määräpaikkaamme. Heti kun olin jäänyt yksin, etsin kartan esiin ja
koetin etsiä siitä sitä paikkaa, mistä Coetzee-vanhus oli puhunut.
Kartta ei ollut hyvä, sillä vuoriston itäpuolella ei vielä ainoakaan
maanmittari ollut käynyt ja paikkain nimet oli pantu vain arvaamalla.
Mutta minä löysin kuitenkin nimen Rooirand ja oli se pantu merkitsemään
pohjoisen vuorijonon jatkoa itäänpäin. Varmaankin oli merkintä tehty
jonkun metsästäjän antamien tietojen mukaan. Lienee parasta, että
tässä kertakaikkiaan selitän tämän seudun maaston, sillä nämä seudut
näyttelevät tärkeää osaa kertomuksessani. Vuoristo ulottuu pohjoiseen
ja etelään ja siltä lähtevät useimmat niistä joista, jotka kastelevat
tasankoa. Jokien nimet ovat etelästä päin lukien: Olifants, Suuri
Letaba, Letsitela, Pikku Letaba ja Pikku Labonas, jonka tienoolla
Blaauwildebeestefontein on. Mutta tasangon suurin joki, johon kaikki
muut lopuksi yhtyvät, on Suuri Labongo, joka täysin itsenäisenä virtaa
saaden alkunsa jostakin maanalaisesta lähteestä lähellä sitä paikkaa,
jota nimitetään Umvelosiksi. Blaauwildebeestefonteinista pohjoiseen
päin pistää vuorijono vielä noin kaksikymmentä peninkulmaa, mutta
sitten se tekee jyrkän käänteen itäänpäin ja nimitetään karttani mukaan
Rooirandiksi. Mietiskelin näitä asioita, tuntien erityistä vetovoimaa
Suurta Labongoa kohtaan. Minusta tuntui uskomattomalta, että joku lähde
viidakossa saattaisi olla näin valtavan virran alkuna, ja päättelin
itsekseni, että alkujuoksun täytyy olla jossakin korkealla pohjoisilla
vuorilla päin. Minun otaksumani mukaan piti Rooirandin lähimmän osan
olla noin viidenkymmenen peninkulman päässä. Coetzee-vanhus oli
sanonut, että siellä asui paha henki, mutta minä arvelin puolestani,
että jos sitä lähtisi etsimään löytäisi kaikkein ensimmäiseksi vettä.
Keskipäivällä saavuimme Umvelosiin ja ryhdyimme järjestämään
kolmen viikon työtämme. Hollantilaiset saivat purkaa kuorman ja
puhdistaa paikan perustuksen kaivamista varten, sillä aikaa kun
minä menin Sikitolaan saamaan työväkeä. Sainkin tusinan verran
vankkoja mustaihoisia, ja pian oli leirimme valmiina ja työ edistyi
reippaasti. Itse rakentamiseen ryhdyttiin niin yksinkertaisesti kuin
suinkin. Kaikki mitä me halusimme saada, oli kahden huoneen puoti
ja aittarakennus, jossa voimme säilyttää varastojamme. Arkkitehtina
olin minä, valvoen perustuksen laskemista ja myös pari jalkaa seinien
nousua. Sikitolan väki oli kunnollista, niin että saatoin antaa itse
rakennustyön heidän käsiinsä, hollantilaisten toimiessa kirvesmiehinä.
Tiilit eivät riittäneet pitkälle, minkä vuoksi meidän täytyi ryhtyä
valmistamaan uusia Labongon rannalla ja lopettaa seinät viheriäisillä
tiileillä, mikä kaikki teki rakennuksemme omituisen kirjavaksi.
Itse en ollut mikään taitava rakentaja, ja kun ilman minuakin oli
tarpeeksi paljon miehiä, jäi minulle varsin runsaasti vapaa-aikaa.
Aluksi hoidin kauppaa vaunuista käsin, mutta se vähä mikä oli mukanani
meni pian kaupaksi. Olin juuri aikeissa lähteä kotiin hakemaan lisää
varastoa, kun pisti päähäni käyttää jokin osa vapaa-ajastani Rooirandin
tutkimiseen. Pohjoisessa päin saatoin selvästi nähdä vuoren selän,
ehkäpä päivän ratsastuksen päässä. Eräänä aamuna otin senvuoksi
ravintoa mukaani päivää paria varten, sidoin makuupussin satulaani
ja lähdin tutkimusmatkalleni, kun ensin olin antanut erään vanhemman
hollantilaisen tehtäväksi toimia poissaoloni aikana työn johtajana.
Oli varsin vaivaloista päästä eteenpäin alkuasukasten käyttämää polkua
pitkin, jota molemmin puolin reunusti läpitunkemattomat viheriäiset
viidakot. Onneksi en voinut eksyä tieltä, sillä suoraan edessäpäin
näkyi koko ajan Rooirand, ja sen mukaan kuin etenin, saatoin yhä
paremmin erottaa yksityiskohdat kallioissa. Kun olin päässyt noin
puolitiehen oli aika nauttia aamiaista ja senvuoksi heittäydyin
maahan zeiss-kiikareineni — äitini jäähyväislahja — ja ryhdyin
tarkastamaan jotain notkopaikkaa vuorissa. Mutta mitään sellaista
ei näkynyt. Purppuralta hohtava ja porfyyrilta näyttävä kallioseinä
oli aivan yhtäjaksoista. Rotkoja ja halkeamia kyllä oli, mutta ei
ainoatakaan niin suurta, että joelle olisi ollut tilaa. Ylinnä oli
jyrkkiä seinämiä, sitten seurasi irtonaisempia kerroksia, riveihin
järjestettyinä kuin katsomossa, ja vielä alempana näkyi tiheää metsää.
Tutkin kiikarillani koko vuoren löytääkseni jonkun läpipääsypaikan,
mutta löytämättä. »Tuopa näyttää huonolta», ajattelin, »sillä ellei
löydy vettä niin kuinka voin viettää yöni täällä.»
Siirryin yöksi erääseen suojaiseen koloon kallioiden juurella,
mutta sekä minä itse että hevoseni saimme käydä levolle saamatta
juomista. Aamiaisenani oli hiukan rusinoita ja muutamia korppuja,
sillä en uskaltanut lisätä janoani. Olin löytänyt kivensirpaleiden
ja lahonneiden puiden muodostaman korkean vallin kallioiden juurella
ja tiheä metsä peitti koko muun rinteen. Ruoho näytti merkillisen
tuoreelta, mutta vedestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei edes kuivunutta joen
uomaa, josta kaivamalla olisi voinut sitä saada.
Aamulla oli minulla paha pulma ratkaistavana. Ellen löytäisi vettä, oli
minun ratsastettava kotiin. Minulla oli vielä aikaa keritä kotiin janon
pääsemättä pahemmin vaivaamaan, mutta siinä tapauksessa minun täytyisi
keskeyttää tutkimusmatkani. Olin kuitenkin jyrkästi päättänyt olla sitä
tekemättä. Mitä enemmän katselin punaisia kallioita, sitä kiihkeämmin
halusin päästä niiden salaisuuteen käsiksi. Vettä täytyi löytyä
jossakin, kuinka muuten kasvullisuuden rehevyys olisi selitettävissä?
Hevoseni oli buurilainen pony. Päästin sen irti nähdäkseni, minne päin
se lähtisi ja se alkoi heti nelistää Umvelosia kohti. Tämä oli huono
merkki, sillä se merkitsi, ettei eläin voinut vainuta vettä muulla
taholla. Jos täällä oli jokea, niin täytyi sen olla tuolla ylhäällä, ja
minä sain luvan harjoittaa hieman kipuamista.
Nyt keräsin kaikki rohkeuteni ja tein ratkaisevan päätöksen. Johdin
ponyni kotimatkalle ja nappasin sitä vähän selkään. Tiesin että se
ehtisi kotiin ainakin viidessä tunnissa ja näin päiväsaikaan sillä
ei ollut vaaraa petoeläimistä. Makuupussini sidoin satulaan ja otin
mukaani vain vähän ruokaa. Satulaan olin myöskin kiinnittänyt kirjeen
hollantilaiselle päällysmiehelleni pyytäen häntä lähettämään jonkun
alkuasukkaan ylimääräisellä hevosella minua vastaan iltapuolella. Ja
sitten läksin matkaan etsiäkseni tietä ylös.
Poikavuosinani Kirkcaplessa olin oppinut eteväksi vuorikiipijäksi,
ja Rooirandin porfyyri osoittautui erinomaiseksi tarkoitukseen.
Mutta monta väsyttävää askelta sain tehdä, ennenkuin tapasin sopivan
lähtöpaikan. Heti aluksi osoittautui vaikeaksi tunkeutua tiheikön
läpi rinteen alaosaan. Kaikki mahdolliset piikkikasvit vaanivat
minua, köynnöskasvit kietoivat minut lonkeroihinsa, korkeat puut
sulkivat minulta valon ja joka hetki pelkäsin, että joku musta »mampa»
ilmestyisi eteeni viidakosta. Hivuttavan kuuma oli myöskin ja olin
nääntyä janosta.
Ensimmäinen halkeama, josta yritin ylös, loppui äkkiä ja sain tehdä
vaarallisen paluumatkan. Toinen halkeama oli syvä mutta niin täynnä
teräviä kiviä, että oltuani jo murskata pääni minun täytyi heittää
tämäkin yritys. Jatkaen yhä kulkuani itäiseen suuntaan tapasin loivan
paaden, joka auttoi minut pengertyneelle ulkonemalle. Siitä lähti
kapea halkeama, jossa ylempänä näkyi kasvavan pieni puu. Kiikarini
näytti, että halkeama puun yläpuolella laajeni melkoiseksi onkaloksi
jatkuen vuoren lakea kohden. Kunpa vain pääsisin tuohon puuhun saakka,
ajattelin, olisin selvillä vesillä.
Halkeama ei ollut montakaan tuumaa leveä, mutta sen verran kuitenkin,
että siihen mahtui käsivarsi ja jalka, ja se kohosi kohtisuoraan
kallion seinää ylöspäin. Luulen etten ollut selvillä, kuinka vaikeaa
nousu sitä pitkin oli, kunnes jo oli liian myöhäistä kääntyä. Mutta
sitten jalkani puristui halkeamaan ja silloin sain luvan lepuuttaa
hetkisen jo aivan puutuneita käsiäni ja jalkojani. Muistan katsoneeni
länteen päin ja hikipisaroiden läpi, jotka valuivat silmiini, näin,
että noin puolen peninkulman päässä eräs kallio, joka alhaaltapäin
oli näyttänyt aivan sileältä, tekikin poimun oikealle päin. Kun poimu
näytti tummalta ymmärsin, että se oli syvä, ahdas kouru. Minulla
ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella tarkemmin asiaa, sillä olinhan
keskellä kirottua halkeamaa. Tavattomalla vaivalla sain kiinni jostakin
myhkyrästä yläpuolellani ja irroitin jalkani. Sitten jatkui kipuaminen
muutaman kyynärän eteenpäin helpommin, mutta hetken kuluttua tartuin
jälleen kiinni.
Halkeama kapeni nimittäin, tai oikeammin sanottuna se tuli vähemmän
syväksi, ja samalla kallio päälläni yhä kovertui. Olin jo miltei
heittänyt kaiken toivoni, kun huomasin, että puu oli vain kolmisen
jalkaa yläpuolellani. Jos voisin saavuttaa sen ja tarttua siihen,
saattaisin nostaa itseni sille kielekkeelle, jolla se kasvoi. Tähän
tarvittiin kaikki rohkeuteni sillä saattoihan puu olla niin heikosti
kiinni, ettei se kestäisi painoani, missä tapauksessa minä sen kanssa
syöksyisin neljäsataa jalkaa alaspäin. Mutta tämä oli kaikissa
tapauksissa ainoa mahdollisuuteni, ja niinpä purin hampaat yhteen,
vipusin ruumistani muutaman tuuman ylöspäin ja tartuin puuhun. Jumalan
kiitos se piti, ja voimakkaalla ponnistuksella kohottauduin kallion
ulkonemalle — ja hengitin vapaammin.
Vaikeuteni eivät suinkaan olleet lopussa, mutta pahin oli voitettu.
Halkeaman jälelläoleva osa vaati sangen yksinkertaista kiipeämistaitoa
ja jonkun ajan kuluttua oli vuoren laella pitkällään maassa eräs hyvin
väsynyt ja loppuunkulunut olio. Vei vielä useita minuutteja, ennenkuin
taas saatoin hengittää rauhallisesti ja ennenkuin olin päässyt sen
väsymyksen herraksi, joka heti valtasi minut kun ponnistukset olivat
päättyneet.
Kun jälleen pääsin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, kohtasi minua
ihmeellinen näköala.
Olin ylätasangolla, jota peittivät vain saniaiset ja pienet pensaat,
lähinnä muistuttaen pähkinäpensasta. Kolme neljä peninkulmaa etäämpänä
maa nousi jälleen ja näkyi pieni laakso. Mutta etualalla, vain noin
puolen peninkulman päässä oli järvi, joka kimalteli auringonpaisteessa.
Uskoin tuskin silmiäni, kun kiiruhdin sitä kohden, sillä pelkäsin että
se oli kangastus. Mutta mikään näköhäiriö se ei ollut, vaan todellinen
järvi, ympärimitaten ehkä kolme peninkulmaa. Rantatöyräillä kasvoi
saniaisia, pohjassa näkyi valkoisia piikiviä ja vesi järvessä oli
kirkasta, syvänsinistä. Tyydytin janoni ja riisuin sitten vaatteet ja
heittäydyin järven suloisen viileään syliin. Senjälkeen söin vähän
aamiaista ja paistatin itseäni auringossa muutamalla laakealla kivellä.
»Olen löytänyt Labongon alkulähteen», sanoin itsekseni. »Kun kirjoitan
nyt Kunink. Maantieteelliselle Seuralle, niin saan mitalin.»
Kiersin järven ympäri löytääkseni sen laskukohdan. Pohjoisessa
lirisi siihen pieni kaunis puro ylempää vuorilta ja etelässä, vallan
oikein, virtasi järvestä pois huomattava joki. Tutkimuskiihkoni
kaksinkertaistui, ja seurasin sen juoksua, aivan pää pyörällä
odotuksesta.
Virta oli ihana, kirkas kuin kristalli ja aivan erilainen kuin
sakeavetinen, troopillinen Labongo Umvelosin luona. Äkkiä, noin puolen
tunnin matkan päässä järvestä, näytti kuin maa olisi niellyt joen, ja
pyörryttävästi, kumeasti kohisten se syöksyi jättiläismäiseen pataan.
Kuljin vielä jonkun askeleen eteenpäin ja kuulin siiloin jalkojeni alta
mitä kauheinta kumua ja kohinaa. Nyt ymmärsin, mistä Coetzeevanhus oli
saanut paholaisensa, joka karjui ja ulvoi Rooirandissa.
Jospa vain olisin jatkanut matkaani kallion reunalle saakka, olisin
saanut tietää salaisuuden, josta minulla olisi ollut myöhemmin paljon
apua. Mutta aloin tulla levottomaksi alaspääsystäni ja seurasin
senvuoksi jälkiäni takaisin sen halkeaman suulle, josta olin kiivennyt
ylös. Mikään ei olisi saattanut minua palaamaan tuota kamalaa tietä
ja senvuoksi kuljin eteenpäin löytääkseni jonkun laskeutumiskohdan.
Minun onnistuikin hyvän matkaa kauempana löytää kallion repeämä,
joka vaikkakin kaukana helppoudesta kuitenkaan ei ollut erikoisen
vaarallinen, ellei ota lukuun epävarmaa pohjaa, joka oli täynnä
irtokiviä. Kun lopultakin olin alhaalla, oli aurinko jo laskemassa.
Menin sille paikalle, jossa olin käskenyt palvelijani odottamaan minua,
mutta kuten jo pelkäsin, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Näinollen
oli minun alistuttava kohtalooni ja vietin kolean yön vierinkivien
muodostamassa luolassa, sitä ennen vain hiukan syötyäni ja poltettuani
piipun.
Päivän sarastaessa nousin ylös kylmästä kankeana ja söin muutamia
rusinoita aamiaiseksi. Hevosta ei vieläkään kuulunut, minkä vuoksi
aikaa kuluttaakseni päätin mennä tutkimaan sitä kalliota, jonka olin
nähnyt eilen kauheasta halkeamastani, ja joka kätki omituisen poimun.
Tehtäväni oli vaikea, sillä päästäkseni näkemään kalliota sivulta päin
täytyi minun vielä kerran ryömiä rinteellä kasvavan tiheikön läpi,
vieläpä vähän ylemmäksikin. Lopuksi löysin kiintopisteen ja määräsin
aseman parin viidakossa olevan korkean puun avulla. Sitten astuin alas
ja lähdin länteenpäin.
Aivan odottamatta kuulin nyt, kun tulin lähemmä, mitä ihmeellisintä
ääntä kallioista. Se oli kumeaa kohinaa, niin mielikuvituksellista ja
yliluonnollista, että tunsin väristystä ruumiissani. Sitten muistin
eilisen jokeni. Varmaankin juuri tällä kohtaa se katosi vuoren sisään,
ja nyt hiljaisella aamuhetkellä oli ääni erikoisen voimakas. Ei
lainkaan ihmettä, että Coetzee oli pelännyt pahoja henkiä.
Seisoessani siinä kuuntelemassa, vieläkin hiukan vavisten, näin erään
olennon liikkuvan kallioille päin. Olin hyvin piilossa, niin ettei
hän ollut voinut nähdä minua. Hän oli hyvin vanha mies, pitkä, mutta
jo kumaraharteinen, ja hän kulki hitaasti pää painuksissa. Hän ei
ollut kolmeakaankymmentä kyynärää minusta, joten saatoin nähdä hänet
selvästi. Hän oli alkuasukkaita, mutta tyyppiä, jota en tuntenut. Pitkä
valkoinen parta putosi rinnalle ja hartioillaan hänellä oli komea
leopardinnahkainen vaippa. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja syvissä
uurteissa, niin että hän tuntui yhtä vanhalta kuin itse Aika.
Hyvin varovasti hiivin hänen jälessään ja huomasin äkkiä olevani
vastapäätä etsimääni kalliota. Sinne johti viidakon läpi lukuisten
jalkojen tallaama polku. Seurasin sitä lahonneiden puiden yli,
kunnes se loppui kalliopoimun takana halkeaman luona. Olin syvässä
rotkossa, mutta edessäni oli sileä, jyrkkä paasi. Ylempänä näytti
halkeama syvemmältä ja pimeämmältä, mutta kuinka saattaisi päästä tuon
kalliomöhkäleen yli. Tutkin sivultakin päin, mutta sielläkin oli vain
jyrkkiä seiniä ilman mitään halkeamia.
Jos olisin ollut viisaampi, olisin mennyt takaisin ja katsonut missä
jäljet loppuivat. Mutta nyt minusta tuntui kaikki käsittämättömältä,
olin nälkäinen ja yritteliäisyyteni oli lamassa. Sitäpaitsi kaikui
korvissani lakkaamatta vangitun virran vaikea valitus. Häpeän sanoa,
mutta minä juoksin pois rotkon luota, aivankuin pimeyden ruhtinas
kaikkine enkeleineen olisi ollut kantapäilläni. Enkä hiljentänyt
vauhtia, ennenkuin olin jättänyt noita kolkkoja kallioita runsaan
peninkulman. Ja sitten lähdin kotiinpäin. Elleivät hevoset tahtoneet
tulla minun luokseni niin sain kai minä mennä niiden luokse.
Kuljin varmaankin viisikolmatta peninkulmaa ollen mitä huonoimmalla
tuulella, kiroten hollantilaisiani, alkuasukkaita ja kaikkia ihmisiä.
Syynä oli yksinkertaisesti vain se, että olin pelästynyt, mutta
ylpeyteni ei sallinut tunnustaa sitä itselleni. Päivä lämpeni yhä,
kuumuus jo tukahutti minua, mopanipuut väsyttivät minua tummalla
vehreydellään, kafferikuningattaret, närhit ja kaikki muut linnut
lentelivät ympärilläni aivankuin härnätäkseen minua. Puolimatkassa
kotiinpäin tapasin pojan kahden hevosen kanssa ja annoin hänelle
aikamoisen ripityksen. Pony oli tullut kotiin aivan oikein ja poika oli
lähetetty minua vastaan. Tähän kohtaan hän oli tullut jo edellisenä
iltana, ja siihen hän oli pysähtynyt. Pienellä vaivalla sain hänestä
selville, että hän oli ollut hassuna pelosta eikä ollut uskaltanut
tulla lähemmäksi Rooirandia. Tuo paikkahan on noiduttu, hän sanoi.
Paholaiset asuivat siellä ja vain noidat menivät sinne. Itselleni
myönsin, että minulla ei ollut oikeutta moittia poikaa. Mutta joka
tapauksessa oli minulla nyt jotain, mihin tarttua kiinni tämän maan
kaikkien salaperäisyyksien joukossa, ja koko kotimatkan ajattelin
itsekseni, olikohan minulla kylliksi luontoa jatkaa alkamallani tiellä.