BLAAUWILDEBEESTEFONTEIN.

»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen,

ja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin,

muistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa

puhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen

saavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.

Monen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan

jälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten

solien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan.

»Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka

virtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat

saniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää

ruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja

voikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli

siellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla

olisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui

laakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden

kuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston

muodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi

kuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä

reunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat,

jotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma

oli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat

kukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin

joka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.

Blaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä

rakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä

sitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin

kaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat

sitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa

ympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä

paikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven

edustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään

yksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine

pöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä

istui eräs vanha kafferi.

Minun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä

menin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa

tiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja

kaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon

päällä oli ilma mustana kärpäsistä.

Huoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean

puoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa

oli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi

kovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän

oli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin.

Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti

epäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että

tässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi

kauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli

juopporatti.

Palasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti

pieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni

alkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri

järjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä

on teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun

tiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky,

sillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja

vuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä

ja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja

maksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä,

sytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.

Tapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä

monista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse

Kapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt

järjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.

»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset

sanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»

En voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään

syvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi

mahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja

otti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on

ainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä

kuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»

Koulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta

vuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto

oli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät

kuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto

leimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja

opettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan

alaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä

ja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie»,

hän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin,

sillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on

ikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen

parissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa.

Pääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa,

on helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit

puhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla

ylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin

kanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.

Lupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui

vielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa,

ja menin sitten vuoteeseen.

Seuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia

anteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta,

mihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi

perehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin

teistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee

hyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään

tyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja

kafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni.

Sen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän

luottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»

Päivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike,

jos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa

Blaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä

kuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta

matkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä

kauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla,

josta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä

pantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei

yksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin

työhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa

maataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän

senvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian

hänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin

vallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko

tavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on

itsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia

kertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter

Jappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut

mitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain

äänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan

ja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin

epämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei

jättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani

liikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa

siitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan

mihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän

pätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme

sittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä

ehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme

kaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki

minun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani

(eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin

mielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni

perinpohjin pehmittää mr Japp.

Oikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten

siitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä

päivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan

askareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin

lähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla

oleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta

ja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja

sitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan

sattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai

käsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata

Zeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan

ukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan

perunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja

tyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani

hänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista

vielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin,

ja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan

olisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin

helposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.

Oli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili

kyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen

menettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen

kirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti

vastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta

ilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi

hän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat

sitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin

kuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun

Japp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi

ollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut

sisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni»,

hän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että

olette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin

heittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi

kunnollisesti.

Jappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että

hän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin

huomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja

Blaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä

Jappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi:

»Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta

mustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin

valmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.

Vähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli

kiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa

hänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin

sellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis

myymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira,

mastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä

punajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli

kertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen

selän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa

itseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri

tämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin

kymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista

sisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen

minua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni —

alotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla

mr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu,

ennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on

vasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin

hänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä

Colinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja

Colin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.

Colinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla

vuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista

lainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava

käsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten

luulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli

sekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella

ylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia,

jota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta

urheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa

metsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran

heitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi

ollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä

laukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa,

ampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä.

Sen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan.

Colinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä

retkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä

jalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest,

impala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton

ja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä

tarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä,

arvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa.

Ja heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni

otuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat.

Siunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.

Colin makasi öisin vuoteeni alla, ja hänen ansiotaan on eräs tekemäni

tärkeä huomio. Huomasin näet, että minua vakoiltiin lakkaamatta.

Ehkäpä sitä oli jatkunut aina siitä päivästä kun olin saapunut tänne,

mutta pääsin perille siitä vasta kolmantena kuukautena tuloni jälkeen.

Eräänä iltana kun kävin levolle, näin karvan nousevan pystyyn koiran

selässä, sen koko ajan haukkuessa levottomasti ikkunaa kohden. Olin

seissyt varjossa ja kun nyt astuin esiin katsoakseni ulos, sain nähdä

mustan olion häviävän aitauksen taa takapihalla. Ehkäpä tämä oli

vain pikkuasia, mutta tästä lähin olin joka tapauksessa varuillani.

Seuraavana iltana koetin jälleen tarkata mutta en huomannut mitään.

Kolmantena iltana, kun katsoin ulos, näin vilaukselta kasvot, jotka

olivat painautuneet aivan ikkunan ruutuun kiinni. Tämän jälkeen panin

ikkunan luukut kiinni pimeän tullessa ja siirsin vuoteeni toiseen

kohtaan huonetta.

Samanlaista oli ulkosalla. Kun kuljin tietä tunsin äkkiä, että minua

vakoiltiin. Jos olin aikovinani mennä pensaikkoon tien vieressä,

kuului sieltä heikkoa ratinaa, joka ilmoitti minulle että vakoilija

lähti tiehensä. Missä kuljinkaan — tiellä, ylätasangon niityillä

tai vuoriseudun karuilla rinteillä — kaikkialla oli samanlaista.

Minulla oli äänettömiä seuralaisia, jotka välistä paljastivat itsensä

oksien rapinalla, ja silmiä, joita en voinut nähdä, tuijotti alati

minuun. Ainoastaan silloin kun painuin tasangolle lakkasi vakoilu.

Tämä asiaintila ärsytti Colinia äärimmilleen, ja vaellukseni koiran

kanssa olivat yhtä murinaa sen taholta. Huolimatta ponnistuksistani

hillitä sitä, juoksi se kerrankin pensastoon, mistä heti kohta kuului

tuskanhuuto. Se oli tarttunut jonkun koipeen ja mentyäni paikalle, näin

verta ruohikoissa.

Sen jälkeen kun olin tullut Blaauwildebeestefonteiniin, olin unohtanut

kaiken sen salaperäisen, josta olin päättänyt ottaa selvää, uudessa

elämässäni esiintyvän jännityksen ja Jappin kanssa vallitsevien

vastenmielisten riitaisuuksien vuoksi. Mutta tämä alituinen väijyminen

toi jälleen sen mieleeni. Olin vartioitu senvuoksi, että joku tai

jotkut pitivät minua vaarallisena. Ensimmäinen epäluuloni kohdistui

Jappiin, mutta luovuin siitä heti. Minun läsnäoloni puodissa saattoi

olla hänelle vähemmän mieluista, mutta eivät vaellukseni ympäristössä.

Olisihan saattanut ajatella, että hän oli järjestänyt vakoilun

saadakseen siten minut pelkästä harmista jättämään paikkani, mutta

imartelin itseäni sillä, että Jappin piti tuntea minut liian hyvin

voidakseen toivoa tuollaisen menettelytavan onnistuvan.

Mikä minua suututti oli, etten voinut päästä vakoojistani selville.

Olin käynyt kaikissa ympäristössä olevissa leiripaikoissa ja olin

varsin hyvissä suhteissa kaikkiin päälliköihin. Ensiksikin oli siellä

Mpefu, likainen vanha veijari, joka oli viettänyt sangen pitkän

osan elämästään ennen sotaa buurivankilassa. Hänen alueellaan oli

lähetysasema, ja hänen väkensä tuntui siivolta ja hyvinvoivalta.

Majinje oli naispäällikkö, pieni tyttö, jota kukaan ei saanut nähdä.

Hänen kylänsä oli kurja paikka ja hänen heimonsa pieneni vuosi

vuodelta. Sitten oli pohjoisempana ylhäällä vuorilla Magata. Hänkään

ei ollut vihamieheni, sillä hän tapasi tarjota minulle aina jotain

virkistystä kun olin metsästämässä siellä päin, — kerrankin hän oli

kutsunut kokoon satakunta miestään ja minä sain nähdä suuren taistelun

villien koirien kanssa. Sikitola, etevin kaikista päälliköistä, asui

jonkun verran etäämpänä tasankomaalla. Tunsin vähemmän häntä ja hänen

miehiään, mutta jos vakoilijat olivat hänen miehiään, saivat he

viettää suurimman osan aikaansa melkoisen kaukana kraalistaan. Itse

Blaauwildebeestefonteinissa olivat melkein kaikki kafferit kristityitä,

hiljaisia, siivoja ihmisiä, jotka hoitivat pieniä puutarhojaan ja

pitivät varmasti enemmän minusta kuin Jappistä. Eräänä päivänä olin

jo vähältä matkustaa Pietersdorpiin neuvotellakseni siellä olevan

alkuasukasten valtuutetun kanssa, mutta sitten sain kuulla, että vanha,

joka tunsi seudun, oli poissa ja hänen seuraajansa oli nuorukainen

Rhodesiasta, joka ei tiennyt mitään. Muuten olivat alkuasukkaat

Blaauwildebeestefonteinin ympärillä tunnettuja rauhallisuudestaan,

minkä vuoksi he sangen harvoin saivat virallisia vierailuita. Silloin

tällöin näimme parin zulupoliisin ratsastavan ohi ajaessaan takaa

jotain halvempaa rikollista ja veronkantaja kävi myös kantamassa

majojen verot, mutta muuten emme antaneet hallitukselle paljoa

tekemistä, eikä heidän tarvinnut tulla levottomiksi meidän puolestamme.

Kuten jo olen maininnut aloin jälleen ajatella kaikkea sitä mikä oli

tapahtunut, ennenkuin tulin tänne, ja mitä enemmän ajattelin, sitä

kiihkeämmäksi tulin. Pidin tapana huvitella muistelemalla kaikkea mitä

tiesin.

Ensimmäisenä oli tietysti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa,

hänen esiintymisensä Kirkcaplen rannalla, hänen keskustelunsa

Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, ja hänen omituinen

käyttäytymisensä Durbanissa. Sitten seurasi kaikki mitä Colles oli

sanonut, että tämä paikka oli jollain tavoin »konstikas» ja että

kukaan ei tahtonut pysyä täällä enempää puodissa kuin koulussakaan.

Sitten tuli keskusteluni Aitkenin kanssa Lorenzo Marquesissa ja hänen

kertomuksensa suuresta poppamiehestä näillä seuduilla, jonka luo

kaikki kafferit pyhiinvaelsivat ja hänen epäilyksensä timanttilöydöstä

täällä. Viimeisenä ja tärkeimpänä mietiskelyissäni oli tämä alituinen

väijyminen, joka oli kohdistunut minuun. Oli päivänselvää, että täällä

löytyi jokin salaisuus, ja epäilin, että vanha Japp tuntisi sen. Eräänä

päivänä olin kyllin tyhmä kysyäkseni häneltä timanteista. Hän nauroi

halveksuvasti. »Tuosta huomaa heti asioita tuntemattoman brittiläisen»,

hän sanoi. »Jos kerrankin olisitte ollut Kimberleyssä, niin tietäisitte

miltä timanttiseutu näyttää. Täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren

helmiä kuin timantteja. Mutta menkää te vaan ja etsikää kernaasti minun

puolestani, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»

Kuulustelin varovasti Aitkenin poppamiehestä — tämä tapahtui mr

Wardlawin avulla, joka nyt oli täysi taituri kafferikielessä — mutta

emme saaneet mitään tietää. Ainoa seikka, minkä perille hän pääsi, oli

että Sikitolan väki tunsi jonkun lääkkeen kuumetta vastaan, ja että

Majinje taisi jos halusi hankkia sadetta.

Lopuksi pitkän harkinnan jälkeen kirjoitin mr Collesille ja annoin

kirjeen varmuuden vuoksi eräälle lähetyssaarnaajalle, joka oli menossa

Pietersdorpiin. Kirjeessä kerroin avoimesti, mitä Aitken oli sanonut

ja puhuin myöskin väijymisestä. Vanhasta Jappistä en maininnut mitään,

sillä niin kelvoton kuin hän olikin, en kuitenkaan tahtonut että mies

siinä ijässä joutuisi paikattomaksi.