Tässä vaatimattomassa kertomuksessani esiintyy enemmän kuin kylliksi
merkillisiä tapahtumia ennenkuin loppuun on päästy, jotta minun
sallittaneen tässä poiketa aivan arkipäiväisiin asioihin. Tahdon kertoa
lyhyesti mitä senjälkeen tapahtui, kun olin nähnyt »Miehen Kirkcaplen
rannalla» aina siihen saakka kuin päätettiin, että minä matkustaisin
Afrikaan.
Kävin vielä kolme vuotta kouluani, jossa edistykseni paremmin tuli
näkyviin urheilun kuin lukujen alalla. Toisen toisensa jälkeen näin
ikätovereistani jättävän poikavuotensa ja ryhtyvän ansiotoimintaan. Tam
Dyke seurasi kaksi kertaa luvatta erään hollantilaisen kuunarin mukana,
joka tapasi lastata hiiliä satamassamme, ja lopuksi antoi isä perään
pojan tahdolle Tamin saadessa alkaa kauppalaivastossa. Archie Leslie,
joka oli vuotta vanhempi minua, osoitti taipumusta lakitieteeseen ja
hänet lähetettiin senvuoksi erääseen asianajotoimistoon Edinburghissa,
missä hänen samalla piti kuunnella luennoita korkeakoulussa. Mutta minä
jäin koulun penkille, kunnes lopuksi istuin siellä yksinäni oman itseni
kanssa korkeimmalla luokalla ja tunsin itseni kokonaan hyljätyksi.
Olin kertakaikkiaan vankkarakenteinen nuorukainen ja etevyyteni
rugby-jalkapallossa oli kuulu muuallakin kuin Kirkcaplessa ja
Portincrossissa. Isälleni olin jossain määrin harhalaskelma, sillä hän
oli toivonut pojassaan kehittyvän saman hiljaisen kirjoja rakastavan
luonteen kuin mikä hänellä itsellään oli.
Yhden asian olin vakaasti hengessäni päättänyt: valitsisin joka
tapauksessa lukumiehen uran niin vähän kuin olinkin taipuvainen
opinnoihin. Nopea edistymiseni riippui yksinomaan pelostani joutua
mahdollisesti istumaan johonkin konttoriin tai muuhun sellaiseen, mikä
kohtalo jo oli kohdannut useita tovereitani. Ja niin päätin lukea
papiksi, ei kylläkään mistään vetovoimasta tähän pyhään kutsumukseen,
vaan ainoastaan senvuoksi että isänikin oli pappi. Tästä seurasi, että
minut lähetettiin kuusitoista vuotta täytettyäni vuoden jatkokursseille
Edinburghin korkeakouluun ja seuraavana vuonna alkoivat opintoni
yliopistossa.
Jos kohtalo olisi ollut minulle lempeämpi olisin voinut ehkä sittenkin
päätyä oppineeksi mieheksi. Olin alkanut elävällä harrastuksella
syventyä filosofian ja kuolleitten kielten opinnoihin, mutta sitten
isäni odottamatta sai halvauksen ja kuoli, ja minun täytyi ruveta itse
ansaitsemaan leipääni.
Äidilläni ei ollut paljoakaan elääkseen, sillä isäni tulot eivät olleet
riittäneet säästöihin. Kun kaikki oli järjestetty huomattiin, että
äitini tulisi saamaan vain noin viisikymmentä puntaa vuodessa. Kaikkein
pienimminkin vaatimuksin ei tämä olisi riittänyt talouteen, saatikka
sitten minun opintoihini. Juuri kun olimme päässeet näin pitkälle
asioissamme, teki eräs ijäkkäämpi sukulaisemme, varakas yksinäinen
vanhapoika, äidilleni ehdotuksen, että tämä muuttaisi hoitamaan hänen
talouttaan. Mitä minuun tulee hän lupasi hankkia minulle tointa
jossain suuremmassa toiminimessä, sillä hänellä oli paljon suhteita
liikemaailmassa. Mitäpä voimme muuta tehdä kuin kiittää ja ottaa
tarjouksen vastaan. Myimme huonekalumme ja taloustarpeemme, ja muutimme
hänen melkoisen synkkään asuntoonsa Dundas Streetin varrella. Pari
päivää myöhemmin hän ilmoitti päivällispöydässä, että hän nyt oli
saanut minulle toimen, joka voisi olla hyvänä alkuna.
»Tiedät toki itse, Davie», hän sanoi, »että et ymmärrä liike-elämän
yksinkertaisimpia aakkosiakaan. Koko maassa ei ole ainoatakaan
liikettä, joka voisi ottaa sinua muuhun kuin jollekin halpa-arvoiselle
paikalle ja yli 100 punnan tulisivat sinun tulosi vuodessa tuskin
koskaan nousemaan. Ei, ainoa mitä sinulla nyt on tehtävissä on,
että matkustat jonnekin missä valkoiselle miehelle annetaan arvoa.
Sallimuksen johdattamana tapasin eilen vanhan ystäväni Thomas
Mackenzien, joka oli lakimiehensä luona erästä maatilankauppaa varten.
Hän on erään kauppa- ja laivausliikkeen johtaja, joka on maailman
suurimpia — Mackenzie, Mure & Oldmeadoros — ehkä olet kuullut nimen.
Paljon muun ohella omistaa hän vähintään puolet kaikista Etelä-Afrikan
pikkukaupoista, joissa myydään kaikkea ajateltavissa olevaa,
raamatuista ongenkoukkuihin saakka.
Nyt näyttää kuin he kernaimmin pitäisivät noiden puotien hoitajina
omaa väkeä täältä kotimaasta, ja — päästäksemme asiaan — kun mainitsin
sinusta hänelle, lupasi hän sinulle paikan. Tänään sain sähkösanoman,
joka vahvistaa tarjouksen. Sinusta tulee apulaisliikkeenhoitaja
(tässä enoni hamuili jotain paperia taskustaan ja luki sitten)
Blaauwildebeestefonteinissa. No niin, nimessä on kai tarpeeksi sinulle.»
Tällä arkipäiväisellä tavalla kuulin ensi kerran puhuttavan siitä
paikasta, jossa minulle oli tapahtuva niin kummallisia asioita.
»Tämä on erinomaista sinulle», enoni jatkoi. »Aluksi sinä saat olla
apulaisena, mutta heti kun pääset asioista perille, saat oman kaupan
hoitaaksesi. Mackenzien liike maksaa sinulle 300 puntaa vuodessa ja kun
saat oman kaupan, seuraa siitä määrätty prosentti myynnistä. Sinulla on
täysi vapaus avata uusia liikehaaroja alkuasukkaiden keskuudessa. Olen
kuullut että Blaauw... — mikä se nyt taas olikaan — sijaitsee ylhäällä
pohjois-Transvaalissa ja kartasta näkee, että se on villiä, vuorista
seutua. Ehkäpä löydät siellä ylhäällä kultaa ja timantteja, ja sitten
kun palaat kotiin, ostat koko Portincrossin». Enoni hieroskeli käsiään
ja myhäili tyytyväisenä.
Sanoakseni totuuden olin sekä iloinen että suruissani. Kun minun
kerran täytyy keskeyttää lukuni, pidin parempana myymäläpöytää
Transvaalissa kuin konttorituolia Edinburghissa. Ellen olisi niin
syvästi tuntenut isäni menetystä, olisin varmaan yksinomaan iloinnut
päästessäni näkemään uusia maita ja kansoja. Asiain näin ollen tunsin
itseni jossain määrin maastakarkoitetuksi. Tuona iltana tein pitkän
kävelymatkan Braid Hillsin yli ja kun näin Fifen rannikon kirkkaassa
kevätauringon valossa ja muistin Kirkcaplen ja poikavuoteni, olisin
saattanut istua ja itkeä.
Neljätoista päivää myöhemmin matkustin. Äitini heitti surunvoittoiset
jäähyväiset, ja enoni, joka oli hankkinut minulle soveliaan puvun
ja maksanut matkalippuni, antoi minulle sitäpaitsi kaksikymmentä
sovereigniä lahjaksi. »Et olisi äitisi poika, Davie», hän sanoi, »ellet
palaisi kotiin mukanasi ainakin tuhat kertaa näin paljon». Muistan
ajatelleeni sillä hetkellä, että antaisin enemmän kuin 20,000 puntaa
saadessani jäädä Forthin tuulisille rannoille.
Olin valinnut laivan, joka meni Southamptonista suoraan perille ja
ollakseni säästäväinen matkustin välikannella. Onneksi kaikkosi
koti-ikäväni pian erään toisen taudin tiellä. Oli melkein myrsky jo
ennenkuin olimme kerinneet edes ulos Kanaalista, ja Ushautin luona
oli sellainen myräkkä että en ikinäni enää haluaisi joutua mokomaan.
Makasin kuolemansairaana hytissäni kykenemättä edes ajattelemaan ruokaa
ja liian heikkona nostaakseni edes päätäni. Toivoin, etten koskaan
olisi jättänyt kotiani, mutta niin sairas olin, että jos olisin saanut
valita kotimatkan ja pikaisen maihinpääsyn välillä, olisin valinnut
jälkimmäisen.
Vasta sitten kun pääsimme tyynempiin vesiin Madeiran luona, olin
kohentunut siksi paljon, että saatoin istua ylhäällä ja tarkata
kanssamatkustajiani. Meitä oli noin viisikymmentä välikannella,
etupäässä naisia ja lapsia, jotka matkustivat sukulaistensa
luokse, ja sitäpaitsi muutamia maastamuuttavia käsityöläisiä ja
maanviljelijöitä. Pääsin pian tuttavaksi erään hentokasvuisen miehen
kanssa, jolla oli keltainen parta ja silmälasit. Hän tuli luokseni ja
puhui säästä selvällä skottilaisella murteella. Hän oli Aberdeenista
kotoisin oleva mr Wardlaw, joka matkusti etelään astuakseen johonkin
koulunopettajan virkaan. Hän oli hyvän kasvatuksen saanut mies,
suorittanut jonkin yliopistotutkinnon ja palvellut muutaman vuoden
aliopettajana kotikaupungissaan. Mutta pureva itätuuli ei ollut hyvä
hänen keuhkoilleen, ja hän oli senvuoksi kiitollisena ottanut vastaan
kutsun laihasti palkattuun maalaiskouluun Etelä-Afrikassa. Kun kysyin
häneltä tarkemmin, minne hän aikoi, hämmästyin suuresti saadessani
vastaukseksi: »Blaauwildebeestefonteiniin».
Mr Wardlaw oli pieni kunnon mies, teräväkielinen ja iloluontoinen.
Hän tutki päivät päästään hollannin- ja kafferinkielisiä aapisia,
mutta illallisen jälkeen oli meillä tapana kävellä takakannella
ja keskustella tulevaisuudesta. Siitä maasta, jonne olimme
matkalla, hän ei tiennyt enempää kuin minäkään, mutta hän oli
sammuttamattoman utelias ja hän sytytti minunkin mielenkiintoni.
»Tämä paikka, Blauwildebeestefontein», tapasi hän sanoa, »sijaitsee
ylhäällä Zoutpansbergin vuoristossa ja sikäli kuin käsitän tuskin
yhdeksääkymmentä peninkulmaa rautatiestä. Kartan mukaan pitäisi siellä
olla runsaasti vesistöjä. Laivayhtiön pääasiamies sanoi minulle,
että ilmasto siellä on terveellistä, ja muutenhan en olisi ottanut
paikkaa vastaan. Tulemme keskelle alkuasukasheimoja; tässä on minulla
kokonainen luettelo päälliköitä; 'Mpefu, Sikitolu, Majinje, Magata';
ja itäänpäin meistä ei ole lainkaan valkoihoisia, kuumeen vuoksi näet.
Nimi merkitsee »sinisen villipedon lähde», mikä hirvittävä olio tuo
wildebeeste sitten lieneekin! Tämä tuntuu aivan seikkailunomaiselta, mr
Crawfurd. Te saatte käydä mustaihoisten taskuille, minä katselen mitä
mahdollisesti voin tehdä heidän sieluilleen.»
Välikannella oli vielä eräs matkustaja, johon kiinnitin huomioni
senvuoksi että hän tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Hänkin oli
pienikasvuinen mies, nimeltään Henriques ja ulkonäöstä päättäen suurin
roisto joka koskaan on kenkäparia kuluttanut. Hänen kasvojensa väri
muistutti ranskalaista sinappia — likaisenvihreää — ja hänellä oli
veristävät, pallonpyöreät silmät, joiden valkuaiset olivat kuumeen
keltaamat. Hänen viiksensä olivat vahatut ja kävellessään hän vilkuili
ympärilleen varkain ja uteliaasti. Välikannella emme yleensä juuri
piitanneet ulkoasustamme, mutta hänellä oli aina hohtavan valkoiset
alusvaatteet ja teräväkärkiset keltaiset kengät, jotka soveltuivat
ihonväriin. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, mutta poltteli suuria
sikareita pitkin päivää laivan peräpuolella ja tutki rasvaista
muistikirjaansa. Kerran törmäsin yhteen pimeässä hänen kanssaan ja hän
kääntyi puoleeni kiroten ja ilkeästi murahtaen. Vastasin melko jäykästi
ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut pistää veitsen sisääni.
»Lyön vetoa, että tuo olio on ollut orjakauppiaana joskus elämässään»,
sanoin mr Wardlawille, joka vastasi: »Herra armahtakoon siinä
tapauksessa hänen orjiaan».
Ja nyt minun täytyy kertoa eräs tapaus, joka saattoi loppumatkan
tuntumaan aivan liian lyhyeltä minusta ja joka ennusti tulevia
merkillisiä tapahtumia. Se sattui päivä senjälkeen kuin olimme
sivuuttaneet päiväntasaajan, ja ensiluokan matkustajat huvittelivat
kaikenmoisilla leikeillä kannella. Kaikkien kolmen luokan matkustajien
kesken oli järjestetty köydenvetokilpailu, ja puoli tusinaa
välikannen väkevimpiä miehiä, joukossa minä, oli kutsuttu ottamaan
osaa kilpailuun. Päivä oli polttavan kuuma, mutta kävelykannella oli
aurinkokatos ja raikas tuuli puhalsi. Ensi luokka voitti helposti
toisen luokan ja, kiihkeän kamppailun jälkeen, myös välikannen. Sitten
tarjottiin meille jääkylmiä juomia ja sikareita voiton kunniaksi.
Olin äärimmäisenä katsojain joukossa, kun katseeni osui erääseen
henkilöön, joka ei näyttänyt omistavan mitään huomiota urheilulle.
Suurikokoinen mies, papinpuvussa, istui kansituolilla ja luki. Hänessä
ei ollut muuten mitään erikoista enkä ymmärrä mikä päähänpisto sai
minut haluamaan nähdä hänen kasvonsa. Astuin pari askelta lähemmä
ja huomasin silloin, että mies oli mustaihoinen. Kun lähenin vielä
muutaman askeleen hän äkkiä loi katseensa ylös kirjastaan. Ja edessäni
olivat juuri ne kasvot, jotka vuosi sitten olivat vähällä pelottaa
hengen minusta Kirkcaplen rannalla.
Lopun päivää olin vajonneena aatoksiini. Oli selvää että tämä kohtaus
oli ennaltamäärätty. Tässä istui tuo mies kuin ainakin hyvinvoipa
ensiluokan matkustaja ja kaikki ulkonaiset merkit viittasivat
kunnioitettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Yksin _minä_ olin nähnyt
hänen kuunvalossa uhraavan vieraille jumalille. Yksin minä tunsin
hänen sydämmensä pahuuden, ja että jonakin päivänä tulisi tästä
tietämyksestäni olemaan minulle hyötyä, siitä olin varma.
Olin toisen koneenkäyttäjän ystävä, ja pyysin häntä
matkustajaluettelosta ottamaan selvää tuon vanhan tuttavani nimestä.
Hänen kohdallaan oli merkittynä »Korkea-arvoisa John Laputa»,
määräpaikkana Durban.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja kukapa muu olisi valittu saarnaamaan
meille välikannen matkustajille ellei neekeripappi! Itse kapteeni,
tunnetusti hurskas mies, esitteli hänet ja puhui samalla siitä työstä,
jota tämä hänen veljensä oli suorittanut pakanoiden keskuudessa.
Muutamat loukkaantuivat eivätkä halunneet joutua mustan miehen
kaunopuheisuuden alaisiksi. Erikoisesti mr Henriques, jonka iho kaukaa
katsoen puhui sukulaisuudesta mr Laputan kanssa, pani kirouksilla
höystettyjä vastalauseita loukkausta vastaan. Lopuksi hän istuutui
köysikasan päälle ja sylkäisi halveksivasti saarnaajan läheisyydessä.
Mitä minuun itseeni tulee olin hyvin utelias ja myöskin hieman
ihastunut. Miehen kasvot herättivät yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen
vartalonsa, ja hänen äänensä oli ihmeellisin mitä koskaan ihmissuusta
on lähtenyt. Se oli syvä ja kirkas, lempeä kuin ihana urkusävel.
Hänellä ei ollut mitään neekerien tavallisista piirteistä, vaan
sensijaan araabialainen haukannenä, tummat salamoivat silmät ja julma
päättäväinen suu. Hän oli yhtä musta kuin minun hattuni, mutta muussa
suhteessa kelpasi hän vaikkapa ristiritarin tyypiksi. Minulla ei ole
aavistusta siitä kuinka hän saarnasi, vaikka kuulinkin toisilta, että
saarna oli ollut erinomainen. Koko ajan tarkkasin häntä ja puhelin
itsekseni: »Sinä ajoit minua Dyve Burnin luona takaa, mutta annoinpa
minäkin muiston». Jopa minä kuvittelin havaitsevani ohuen arven hänen
poskessaan.
Seuraavana yönä minulla oli hammassärkyä, minkä vuoksi en voinut
nukkua. Oli niin lämmin, että tuskin saattoi hengittää katon alla.
Nousin senvuoksi ylös, sytytin piippuni ja menin peräkannelle
päästäkseni pahasta. Oli aivan hiljaista, — vain aaltojen kohina
propellien ja koneiden säännöllistä jyskytystä vastaan kuului. Ylhäältä
katseli minua suuri keltainen kuu ja lauma kalpeita tähtiä.
Kuutamo pani minut muistelemaan jälleen vanhaa juttua Dyve Burnilta, ja
kuten tavallista aloin ajatella Korkea-arvoista John Laputaa. Nautin
ajatuksesta, että olisin jonkun salaisuuden jäljillä, johon kenelläkään
muulla ei ollut avainta. Lupasin itselleni ottaa selvää papin hommista
kun tultaisiin Durbaniin, sillä siellä oli minulla sukulainen, jonka
saattoi otaksua tuntevan hänet. Kun sitten menin alas käytävän luo
alakannelle, kuulin ääniä, ja katsahdettuani kaiteen yli näin kaksi
miestä, jotka istuivat varjossa aivan luukun takana.
Luulin ensin että siinä oli kaksi laivamiestä vilvoittelemassa, mutta
jokin tuntui minusta toisen olemuksessa tutulta, minkä vuoksi katsoin
vielä toisen kerran. Ja samassa hetkessä olin hiipinyt peräkannen yli
juuri heidän yläpuolellaan olevalle kohdalle. Sillä nuo kaksi olivat
musta pappi ja ruma keltainen roisto Henriques.
Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuuntelemiseen nähden, mutta
paljoa en hyötynyt heidän keskustelustaan. He puhuivat hiljaisella
äänellä ja jotain kieltä, mikä saattoi olla kafferikieltä tai
portugalia — kummassakin tapauksessa yhtä outoa minulle. Makasin
kokoonkääriytyneenä ja levottomana monta minuuttia ja olin jo
väsymäisilläni koko juttuun, kun hyvin tuttu nimi sattui korvaani.
Henriques sanoi jotain, missä erotin sanan »Blaauwildebeestefontein».
Kuuntelin tarkkaavasti, eikä mikään erehdys saattanut olla
kysymyksessä. Pappi toisti nimen ja seuraavan parin minuutin aikana
esiintyi se usein heidän keskustelussaan. Hiivin takaisin hyttiini
ja ajattelin niin ankarasti että kipeä hampaani unohtui. Tiesin
ensiksikin, että Laputa ja Henriques olivat liittolaisia, ja toiseksi
että sillä paikalla, jonne olin menossa, oli jotain tekemistä heidän
suunnitelmiensa kanssa.
Mr Wardlawille en maininnut mitään, vaan omistin seuraavan viikon
hellittämättömälle työlle amatöörisalapoliisina. Hankin itselleni
karttoja ja kirjoja ystävältäni koneenkäyttäjältä ja luin kaiken mitä
vain sain käsiini Blaauwildebeestefonteinia koskevaa. Eipä silti että
paljoa sellaista olisin löytänyt, mutta muistan tunteneeni erikoista
liikutusta kun eräänä päivänä huomasin merikorteista, että olimme
samalla leveysasteella kuin yllämainittu paikkakunta. En saanut
kuitenkaan mitään selvää Hänen Korkea-arvoisuudestaan John Laputasta.
Portugalilainen sauhutteli tupakkataan edelleen peräkannella ja
hypisteli rasvaista muistikirjaansa, pappi istui kansituolissaan ja
lueskeli paksuja nidoksia laivan kirjastosta. Kuinka koetinkin valvoa
heitä, en sittemmin enää nähnyt heitä koskaan yhdessä.
Kapkaupungissa poistui Henriques laivasta eikä palannut enää. Pappi
ei liikkunut laivasta niinä kolmena päivänä, jotka olimme satamassa,
luulenpa että hän sitäpaitsi oli koko ajan hytissään. Missään
tapauksessa en nähnyt hänen korkeata vartaloaan kannella, ennenkuin
keinuimme möyryävällä merellä Kap Agulhasin luona. Jouduin jälleen
meritaudin kouriin, ja ellen ota lukuun lyhyitä pysähdyksiämme Port
Elizabethissa ja East Londonissa, makasin koko ajan yhtä kurjana
hytissäni, kunnes saimme näkyviimme jyrkän kalliorannikon Durbanin
luona.
Tässä oli minun muutettava laivaa, sillä säästäväisyyssyistä minun
piti matkustaa edelleen meritse Delagoa Bayhin, ja sitten ajaa halpaa
rautatietä Transvaaliin. Etsin ensiksi käsiini sukulaiseni, joka asui
kauniissa talossa Berean luona, ja löysin sieltä viihtyisän lepopaikan
niinä kolmena päivänä, jotka viivyin kaupungissa. Koetin kuulustella
jotain mr Laputasta, mutta en voinut saada mitään tietoja. Ei ollut
olemassa ketään sen nimistä alkuasukaspappia, sanoi serkkuni, joka
oli näiden seutujen tuntija. Kuvasin miehen ulkonäön, mutta sekään ei
auttanut. Kukaan ei tuntenut häntä — »luultavasti», sanoi serkkuni, »on
hän joku noista amerikalais-etiopialaisista veitikoista».
Etsin myös käsiini toiminimemme Durbanissa olevan osastopäällikön.
Hänen nimensä oli mr Colles, tanakka, suuri mies, joka otti minut
vastaan paitahihasillaan sikaari suussa. Hän oli erittäin ystävällinen
minulle ja vei minut mukaansa kotiin päivällisille.
»Mr Mackenzie on kirjoittanut teistä», hän sanoi. »Nyt aion puhua
teille aivan avoimesti, mr Crawfurd. Toiminimi ei ole lainkaan
tyytyväinen siihen tapaan, jolla asioitamme on viime aikoina hoidettu
Blaauwildebeestefonteinissa. Itse seutu tuolla ylhäällä ei ole lainkaan
hullumpi, ja siellä on suuria mahdollisuuksia miehelle, joka osaa
käyttää niitä hyväkseen. Japp, joka nyt on siellä, on jo vanha ja
alkaa tylsistyä, mutta hän on ollut palveluksessamme niin kauan, että
emme haluaisi loukata häntä. Joka tapauksessa täytyy hänen sangen pian
lähteä, ja silloin on teillä kaikki mahdollisuudet saada paikka, jos
nyt vaan osoittaudutte kelpo mieheksi.
Hän kertoi minulle yhtä ja toista Blaauwildebeestefonteinista,
etupäässä liikettä koskevia yksityisseikkoja. Kuin ohimennen hän
mainitsi, että mr Japp on viime vuosina varsin taajaan vaihtanut
apulaisiaan. Kun kysyin syytä tähän, hän vitkasteli vastausta
antaessaan.
»Niin, siellähän on kovin yksinäistä ja he eivät ole viihtyneet.
Siellähän ei ole keitään valkoihoisia lähistöllä ja he kai olisivat
halunneet seuraa. He tekivät valituksen ja saivat siirron. Mutta ei
heidän osakkeensa tästä nousseet toiminimen silmissä.
Kerroin hänelle, että olin laivalla seurustellut uuden koulunopettajan
kanssa.
»Aivan oikein», hän lausui miettiväisenä, »koulu on ollut viime aikoina
sangen usein tyhjänä. Millainen mies on tuo Wardlaw? Luuletteko hänen
pysyvän paikassaan?»
»Kaikesta kuulemastani päättäen», minä lausuin, »ei
Blaauwildebeestefontein tunnu olevan vallan kansanomainen paikka.»
»Ei, se on totta. Juuri senvuoksi olemme hankkineet teidät sinne.
Kenkään siirtomaissa syntynyt ei voi viihtyä tuollaisessa ympäristössä.
Hän haluaa paljon seuraa, eikä hän pidä siitä että alkuasukkaat ovat
aivan noin lähellä häntä. Siellä ylhäällä on vain alkuasukkaita ja
muutamia hollantilaisia farmareita, heissäkin sekaverisiä. Mutta te
kotimaan nuorukaiset viihdytte paremmin tuollaisessa ponnistuksia
vaativassa elämässä, muutenhan te ette tulisikaan tänne.»
Jokin mr Collesin äänessä saattoi minut tekemään vielä yhden kysymyksen.
»Mikä tuota paikkaa sitten oikein vaivaa? Jotain siinä täytyy olla
enemmän kuin yksinäisyys, ajattelen, koskapa kaikki niin äkkiä ovat
lähteneet sieltä. Olen varmasti päättänyt jäädä tänne ja aion myös
pysyä päätöksessäni, niin että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä
kertomasta minulle kaikkea.»
Päällikkö katsoi tiukasti minua. »Kas tuollaisesta puheesta minä
pidän. Teillä näyttää olevan jäykkä selkä, ja katson näinollen voivani
puhua suoraan. Siellä _on_ jotain hullusti. Jotain mikä hermostuttaa
keskinkertaista miestä. _Mitä_ se on, sitä en tiedä, eivätkä sitä
tiedä edes ne jotka sieltä pois tulevat. Nyt tahtoisin, että te
ottaisitte selvän kaikesta. Tekisitte toiminimelle sanomattoman
suuren palveluksen, jos selvittäisitte asian. Ehkä se »jokin» on
alkuasukkaissa tai ehkä siihen on syynä »taakhaars», tai on se vielä
jotain muuta. Ainoastaan vanha Japp näkyy kestävän sitä, ja hän on
sitäpaitsi liian vanha ja tylsistynyt muuttaakseen pois. Koettakaa
nyt vain pitää silmänne avoinna ja kirjoittakaa minulle yksityisesti,
jos tarvitsette jotain apua. Huomaan että ette ole saapunut tänne
terveyssyistä, ja nyt on teillä mahdollisuus panna jalkanne astimelle.»
»Muistakaa, että teillä on ystävä minussa», hän sanoi myöhemmin kun
erosimme puutarhan veräjällä. »Noudattakaa neuvoani, älkääkä pitäkö
liikaa kiirettä. Puhukaa mahdollisimman vähän, älkää koskeko väkeviin,
opetelkaa mahdollisimman paljon kieltä, mutta olkaa kuin ette sanaakaan
ymmärtäisi. Varmasti pääsette perille jostakin. Hyvästi, poikani», ja
hän jäi huiskuttamaan minulle lihavalla kädellään.
Samana iltana astuin lastilaivaan, joka kiersi rannikkoa
Delagoalahteen. Maailma ei ole suuri — ainakaan meille kierteleville
skoteille, sillä kenenkäpä muun olisin ensimmäisenä laivaan tultuani
tavannut ellen vanhaa ystävääni Tam Dykeä, joka oli toisena perämiehenä
laivalla! Pudistimme kättä ja minä vastailin parhaan kykyni mukaan
hänen Kirkcaplea koskeviin kysymyksiinsä. Söin illallispalan hänen
kanssaan hytissä ja kiipesin sitten kannelle näkemään laivan
irroittamista rannasta.
Äkkiä syntyi jotain hälinää laiturilla, ja suuri mies näkyi
käsilaukkuineen avaavan itselleen tietä laskusillalle. Miehet, jotka
juuri olivat irroittamassa köysiä, koettivat estää häntä, mutta hän
tunkeutui eteenpäin selittäen, että hänen täytyi tavata kapteeni.
Tam meni esiin ja kysyi tulijalta kohteliaasti, jos hän etukäteen
oli tilannut matkan. Tulija myönsi, ettei niin ollut laita, mutta
sanoi selvittävänsä sen asian kapteenin kanssa kahdessa minuutissa.
Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, lähti Hänen
Korkea-arvoisuutensa John Laputa Durbanista suuremmalla kiireellä kuin
hän oli sinne tullut.
Mitä hän kapteenille sanoi, sitä en tiennyt, mutta mukaan hän pääsi, ja
kaiken päälle sai Tam muuttaa hytistään tehdäkseen tilaa hänelle. Ja
tämä harmitti ystävääni aivan erikoisesti.
»Tuo musta elukka mahtaa olla rahoista tehty, sillä että hän on
maksanut ylimääräistä, siitä olen varma. Ukko ei rakasta mustia
veljiään sen enempää kuin minä. Huonosti ovat asiat, jos me nyt alamme
lastata neekereitä...»
Minä sain aivan liian vähän aikaa nauttia Tamin seurasta, sillä
seuraavan päivän iltana saavuimme jo Lorenzo Marquesiin. Tämä oli nyt
minun lopullinen maihinnousupaikkani Afrikassa, ja muistan, kuinka
innokkaasti tarkastelin laakeita viheriöitseviä rantoja ja mannermaan
pensaita kasvavia rinteitä. Meidät laskettiin maihin pienissä veneissä
ja Tam seurasi mukanani voidakseen viettää illan yhdessä kanssani.
Tällä hetkellä oli koti-ikäväni täysin parantunut. Minulla oli edessäni
tehtävä, joka lupasi koitua mielenkiintoisemmaksi kuin opinnot
Edinburghissa, ja nyt olin yhtä innostunut pääsemään määräpaikkaani
kuin olin ollut vastahakoinen jättämään Englannin. Pää täynnä kaikkia
salaisuuksia tarkastelin jokaista portugalilaista kerjäläistä ja
satamajätkää vakoojana, ja kun Tamin kanssa olin juonut pullon
Collares-likööriä kahvin päälle, tuntui minusta kuin vihdoinkin olisin
joutunut maailmalle.
Tam vei minut mukanaan erään ystävänsä, skotlantilaisen Aitken-nimisen
miehen luo, joka oli suuren Thea Randissa olevan kaivosliikkeen
asiamies. Hän oli kotoisin Fifestä ja tervehti minua sydämellisesti
tervetulleena, sillä hän oli nuoruudessaan kuullut isäni saarnaavan.
Aitken oli väkevä, leveäharteinen mies, joka oli palvellut Gordonin
rykmentissä ja sitten sodan aikana saanut erinäisiä salaisia tehtäviä
Delagoassa. Hän oli myöskin metsästäjä ja oli harjoittanut kauppaa
pitkin koko Mozambiquen rannikkoa, sekä taisi jokaista kafferimurretta.
Hän tiedusteli minulta, minne aioin ja saatuaan vastaukseni tuli
hänen silmiinsä sama ilme kuin minkä oli huomannut Durbanissa
osastopäälliköllä.
»Se on mutkallinen paikka jonne tulette, mr Crawfurd», hän sanoi.
»Niin, olen kuullut sanottavan sellaista. Tiedättekö jotain siitä? — Te
ette ole ensimmäinen, joka on näyttänyt salaperäiseltä kuullessaan tuon
nimen.»
»En ole koskaan käynyt siellä», hän sanoi, »vaikka olenkin ollut sangen
lähellä sitä portugalilaiselta puolelta. Se onkin juuri omituista
Blaauwildebeestefonteinissa, että kaikki ovat kuulleet puhuttavan
siitä, mutta kukaan ei ole käynyt siellä.»
»Ettekö haluaisi kertoa, mitä olette kuullut.»
»Niin, sen verran tiedän, että alkuasukkaat ovat hieman kummallisia
siellä ylhäällä. Siellä on joku pyhä paikka, jonka jokainen kafferi
Algoa Baysta Zambesiin saakka ja vielä etäämmällekin tuntee.
Metsästysmatkoillani olen joskus kohdannut kafferilaumoja mitä
etäisimmiltä seuduilta, ja kaikki he ovat olleet joko menossa
Blaauwildebeestefonteiniin tai tulossa sieltä pois. Se on niinkuin
Mekka on muhamettilaisille, pyhiinvaelluspaikka. Myöskin olen kuullut
kerrottavan jostain vanhasta miehestä siellä ylhäällä, jonka pitäisi
olla 200 vuoden ikäinen. Niin, jonkinlainen noitamies tai taikuri
siellä ylhäällä vuorilla varmasti on.»
Aitken tupakoi hetkisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi sitten:
»Erään asian tahdon lisäksi sanoa. Luulen myöskin että siellä
on timanttikaivos. Olen usein aikonut matkustaa sinne ja tutkia
olosuhteita.»
Tam ja minä pyysimme häntä selittämään tarkemmin, minkä hän myöskin
teki virkkaiseen tapaansa.
»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan L.T.K:sta — Laittomasta
Timantti-Kädestä?» hän kysyi. »Nähkääs, on tunnettu asia, että kafferit
timanttikentiltä usein karkaavat mukanaan paljon jalokiviä, jotka he
sitten myyvät juutalaisille ja portugalilaisille jälleenostajille. On
laitonta tehdä kauppaa heidän kanssaan, ja kun olin salaisen poliisin
palveluksessa täällä, oli meillä tavaton vaiva tuosta laittomasta
liikkeestä. Mutta tein erään huomion, nimittäin että miltei kaikki
kivet, jotka sain käsiini, olivat peräisin samalta seudulta —
lähempää tai etäämpää Blaauwildebeestefonteinista, eikä ole mitään
syytä otaksua, että kaikki olisivat varastetut Kimberleystä tai The
Premieristä. Muutamat niistä kivistä, jotka kulkivat käsieni kautta,
olivat sitäpaitsi aivan erilaisia kuin ne kivet, joita aikaisemmin
olin nähnyt Etelä-Afrikassa. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka kafferit
Zoutpansbergissa olisivat löytäneet jonkun rikkaan suonen, ja ovat
kyllin viisaita vaietakseen. Jonakin kauniina päivänä minä vielä
matkustankin sinne ylös tervehtimään teitä ja samalla otan selvän
asiasta».
Keskustelu koski sitten muita aiheita kunnes Tam, joka ajatteli
kärsimäänsä vääryyttä, kysyi jotain omaan laskuunsa.
»Oletko koskaan tavannut erästä suurta, pitkää alkuasukaspappia,
jonka nimi on Laputa? Hän tuli väkisin laivaan, kun läksimme
Durbanista, ja minä sain luovuttaa hänelle hyttini.» Tam kuvasi miehen
perinpohjaisesti ja kostonhaluisesti, sekä lisäsi: »Varmaankaan hänellä
ei voinut olla hyvät aikomukset.»
Aitken pudisti päätään. »Ei, en tiedä kuka hän voisi olla. Sanoit
hänen nousseen maihin täällä. No niin, pidän kyllä vaarin hänestä.
Suurikokoisia alkuasukaspappeja ei nähdä joka paikassa.»
Sen jälkeen minä kysyin häneltä Henriquesista, josta Tam ei ollut vielä
kuullut mitään. Kuvasin hänen näkönsä, vaatteensa ja tapansa. Aitken
nauroi ääneen.
»Useimmat Hänen Majesteettinsa Portugalin Kuninkaan alamaisista
sopisivat noihin tuntomerkkeihin. Jos hän on kuten luulette roisto,
niin voitte olla vakuutettu että hän on mukana L.T.K:ssa, ja jos
otaksumani Blaauwildebeestefonteiniin nähden pitävät paikkansa,
niin saatte te kyllä vielä kuulla hänestä ennemmin tai myöhemmin.
Kirjoittakaapa minulle rivi tai pari jos hän sattuisi sukeltamaan
esiin, niin voin ottaa selvää hänen ennätyksistään.»
Seurasin Tamia laivalle keventynein sydämin. Olin tyytyväinen
asiaintilaan sellaisena kuin se oli. Olinhan matkalla paikkaan, joka
kätki jonkun salaisuuden, minkä olin päättänyt paljastaa. Alkuasukkaat
Blaauwildebeestefonteinin ympäristössä olivat hyvin epäiltäviä ja oli
mahdollista, että jossain seudulla oli timanttikenttiä. Henriquesilla
oli jotain tekemistä paikkakunnan kanssa ja niin myös John Laputalla,
josta viimeksimainitusta minä tiesin erään omituisen asian. Tiesihän
tosin Tamkin sen, mutta hän ei ollut tuntenut entistä ahdistajaansa
ja minäkään en ollut mitään puhunut. Tunsin kaksi henkilöä, Collesin
Durbanissa ja Aitkenin Lorenzo Marquesissa, jotka olivat valmiita
auttamaan minua, jos joutuisin vaikeuksiin. Suurin piirtein katsoen
näytti kaikki muodostuvan mielenkiintoiseksi seikkailuksi.
Keskustelu Aitkenin kanssa oli antanut Tamille aavistuksen
mietiskelyistäni. Hän hyvästeli minua kehottaen minua ilmoittamaan
hänelle, jos jotain sattuisi.
»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi.
Annapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi,
vaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelle
Durbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut Dyve
Burnia, Davie?»