Muistan ensimmäisen kohtauksen hänen kanssaan niin selvästi kuin se
olisi tapahtunut eilen. Silloin en saattanut aavistaa kuinka kohtalokas
tuo tuokio oli, tai kuinka usein nuo kasvot, jotka olin nähnyt
kelmeässä kuunvalossa, kummittelisivat minulle öisin ja häiritsisivät
rauhaani päivällä. Mutta muistan vielä sen tuottaman lamauttavan pelon
tunteen, joka oli voimakkaampi kuin mikä oikeastaan sopii aikaansa
kuluttaville ja leikeillään sunnuntairauhaa häiritseville pojille.
Kirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin
seurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen
Caple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle.
Niiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu
rannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista,
joilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan.
Alhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin
koulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä
lomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä
oli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää
arvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja
housunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen
viettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua
nuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta
maihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen
poikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin
poika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet
verivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä
oli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai
merenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie
— se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli
luola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut
uomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina,
joskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia
juttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme.
Yksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat
varsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita
oli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa
oli suurin sankaritekomme.
Kevätrippi sattui säännöllisesti huhtikuun viimeiseksi sunnuntaiksi, ja
tuona erikoisena sunnuntaina, josta on kysymys, päivä oli tavattoman
lämmin ja aurinkoinen vuodenaikaan nähden. Olin jo saanut tarpeeksi
torstain ja lauantain jumalanpalveluksista ja nyt tuli lisäksi vielä
kaksi sunnuntaina — se oli jo liikaa kaksitoistavuotiaalle, joka tuskin
jaksoi istua hiljaa, kun kevätaurinko paistoi ikkunain läpi lehterille.
Vielä oli jälellä ehtoopalvelus ja siitä uhkasi tulla kaksinkerroin
ikävä, koskapa Hänen Korkea-arvoisuutensa Mr Murdoch Kilchristiestä,
tunnettu pitkistä saarnoistaan, oli ottanut isäni saarnavuoron. Ei
ihme, että olin kypsä Archie Leslien ehdotukselle, jonka hän esitti
mennessämme kotiin teelle, että kehittämällä pienen määrän viekkautta
pääsisimme kaikesta tuosta. Ehtoollisellakäynnin aikana ei istuttu
kuten tavallista omissa penkeissä, vaan jokainen seurakuntalainen
otti paikan mistä halusi. Kirkkoherran penkki oli täynnä mr Murdochin
kirkcaplelaisia sukulaisia, jotka äitini oli kutsunut kirkkoon
kuulemaan Hänen Korkea-arvoisuuttaan, ja tämän vuoksi minun oli
helppo saada lupa istua Archien ja Tam Dyken kanssa lehterillä. Mutta
kun kellojen soitto oli loppunut ja me jalkojen kolinasta saatoimme
päätellä, että seurakunta oli asettunut paikoilleen kirkkoon, hiivimme
me alas lehterin portaita ja painuimme ulos erään sivuoven kautta.
Sekunnissa olimme kirkkopihan toisella puolen ja sitten juoksimme Dyve
Burnia kohti sen kuin kintuista lähti.
Kaikilla »paremman väen» pojilla Kirkcaplessa oli n.s. Eton-puku,
johon kuului pitkät housut, pieni lyhyt takki ja sylinterihattu. Minä
olin ollut yksi ensimmäisistä uhreista, ja koskaan en unohda, kun ensi
kertaa siihen puettuna juoksin kotiin pyhäkoulusta kaupungin kaikkien
katupoikien pommittaessa lumipalloilla korkeaa hattuani. Myöhemmin
joutui Archie saman kohtalon alaiseksi, sillä hänen vanhempansa
seurasivat uskollisesti esimerkkiä. Me olimme näinollen nyt puetut
näihin hankaliin tamineisiin, ja ensimmäinen huolemme oli piiloittaa
hatut johonkin helposti muistettavaan paikkaan katajapensaiden alle
kukkuloilla. Tam oli säästynyt muodin vaihtelusta, joten hänellä oli
päällään tavallinen puku polvihousuineen. Hän otti nyt esiin tähän
saakka kätketyn aarteensa, jonka tuli valaista tietämme retkellä,
nimittäin varsin voimakkaasti savuavan salalyhdyn.
Tam kuului Vapaakirkkoon, jossa rippi sattui toiselle päivälle kuin
meillä, eikä hänellä siis nyt olisi ollut pakkoa mennä kirkkoon, mikä
niin Archieta ja minua oli raskauttanut. Mutta kummallisia tapahtumia
oli tänä päivänä sattunut hänenkin kirkossaan. Eräs musta mies,
Korkea-arvoisa John Jonkunniminen oli saarnannut. Tam oli aivan täynnä
tätä kuulumatonta tapausta. »Neekeri», hän sanoi, »suuri mustaihoinen,
yhtä pitkä kuin sinun isäsi, Archie». Hän kuului hakanneen saarnapöytää
suurella menestyksellä, ja Tam oli aivan ihmeeksi pysynyt koko ajan
valveilla. Mies oli puhunut Afrikan pakanoista ja sanonut, että
Jumalan edessä musta mies on yhtä hyvä kuin valkoinen, ja hän oli
epämääräisin sanoin ennustanut päivää, jolloin englantilaiset saisivat
oppia halveksituilta neekereiltä yhtä ja toista sivistystä koskevaa.
Tällainen oli puheen kulku ollut ainakin Tamin mukaan, joka muuten ei
oikein tuntunut hyväksyvän puhujan mielipiteitä.
»Se oli silkkaa pötypuhetta, Davie. Raamattuhan sanoo, että Hamin
lasten tulee olla meidän palvelijoitamme. Jos minä olisin pappi,
en ainakaan päästäisi neekeriä saarnatuoliin. Vetäisin rajan
sunnuntaikoulun kohdalla.»
Alkoi hämärtää, kun saavuimme kanervan peittämille aukeille vuoriketjun
päällä, ja ennenkuin ehdimme loivasti laskeutuvalle niemekkeelle,
joka erottaa Kirkcaplen lahden kallioista, oli niin pimeää kuin
ylipäänsä saattaa olla huhtikuun iltana täysikuun aikana. Tam olisi
halunnut vieläkin pimeämpää. Hän otti esiin lyhtynsä ja onnistui
lopuksi haaskaamalla hirvittävästi tulitikkuja saamaan tulen pieneen
kynttilänpätkään, minkä jälkeen hän sulki lyhdyn ja paineli eteenpäin
iloisella mielellä. Emme tarvinneet mitään valaistusta, ennenkuin
saavuimme Dyve Burnin luo, jossa polku alkoi painua alas jyrkkänä
kallion halkeamaa pitkin.
Juuri tässä ensimmäisen kerran huomasimme, että joku oli kulkenut
ennen meitä. Archie hekumoitsi näihin aikoihin intiaanikirjoilla
eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta harjaantuakseen vainuamisen
taidossa. Hän kulki aina katse maahan kiinnitettynä, mistä johtui
että hän usein löysi kolikoita, olipa hän kerran löytänyt pienen
koristeen, jonka pormestarinna oli pudottanut. Polun taipeessa on
pieni aaltojen heittämän paksun soran peittämä kohta maata. Archie oli
silmänräpäyksessä nelinkontin. »Pojat», hän huudahti, »tämä on ilmeinen
jälki» — ja lyhyen tutkimuksen jälkeen — »tästä on mennyt alas suuri,
pitkä ja latuskajalkainen mies, ja hän on sitäpaitsi aivan äsken ollut
tässä, sillä jäljet ovat kosteassa sorassa, eikä vesi ole täyttänyt
niitä vielä kokonaan».
Emme rohjenneet epäillä Archien teräviä huomioita ja ajatuksiamme
askarrutti, kuka vieras saattoi olla. Kesäisin voi sattua, että
tapasi täällä huvimatkalla ihmisiä, jotka olivat huomanneet kiinteän
valkoisen hiekan sopivaksi tarkoituksiinsa, mutta tähän vuoden- ja
vuorokauden aikaan ei kenelläkään, ken hän sitten olikin, pitänyt olla
mitään aihetta tunkeutua meidän alueellemme. Kalastajat eivät koskaan
tulleet tännepäin, sillä hummereita saatiin itäpuolella, ja jyrkkä,
alaston niemenkärki Red Nebin luona teki tien rantaa pitkin vaikeasti
kuljettavaksi. Nahkuriliikkeen pojat tapasivat silloin tällöin tulla
tänne päin kylpemään, mutta nahkuripoika ei ui koleana huhtikuun iltana.
Kuitenkaan ei ollut epäilystäkään, mihin tuntematon oli suunnannut
tiensä. Hänen askeleensa johtivat rantaan. Tamin lyhdyllään valaisemat
jäljet näkyivät selvästi vievän alas luikertelevaa polkua. »Ehkäpä hän
on löytänyt meidän luolamme. On parasta kulkea varovasti».
Salalyhty suljettiin ja parhain salakuljettajaelein hiivimme
kalliohalkeamaa pitkin alas. Koko juttu tuntui hieman ilkeältä, ja
luulen että me kaikki pohjimmalta olimme vähän peloissamme. Mutta
Tamiliahan oli lyhtynsä, eikä koskaan maailmassa kävisi päinsä
olla saattamatta päätökseen seikkailua, joka ilmeisesti oli juuri
oikeaa lajia. Puolimatkassa alasmentäessä on pieni kituvia leppiä ja
orapihlajia kasvava metsikkö, puiden muodostaessa ikäänkuin holvin
polun yli. Tiedän että _minä_ tunsin helpotusta sydämmessä, kun olimme
sivuuttaneet tämän paikan sen suuremmitta kommelluksitta kuin että
Tam kompastui vähän, jolloin lyhdyn ovi aukeni ja kynttilä sammui.
Emme pysähtyneet sytyttämään sitä, vaan jatkoimme matkaamme kunnes
tulimme niille pitkille, siloisille ja punertaville kallioille,
jotka reunustavat rantaa. Emme enää voineet nähdä jälkiä, minkä
vuoksi lakkasimme vainuamasta ja sensijaan kiipesimme varovasti
suuren vierinkiviröykkiön yli ja laskeuduimme edelleen alas siihen
kalliosyvennykseen, jota kutsuimme luolaksemme.
Luolassa ei ollut ketään. Sytytimme lyhdyn ja aloimme tutkia
kamppeitamme. Pari kolme huonokuntoista ongenvapaa, vähän siimaa,
pari puulaatikkoa, kasa ajopuita nuotiota varten ja muutamia
kvartsikappaleita, joissa luulimme näkevämme kultaa, — siinä koko
vaatimaton kalustuksemme. Tai ehkä minun täytyy vielä mainita ne
kamalalla sekotuksella täytetyt haljenneet savipiiput, joita me joskus
poltimme ollaksemme oikeita aikaihmisiä. Kun nyt kaikki valaveljet
olivat koolla, lähetettiin vahti ulos. Tam sai määräyksen kiertää
kallionkulman ympäri, mistä saattoi nähdä rantaan, ja tutkia oliko
rannikko selvä.
Kolmen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja lyhdynvalossa näimme
hänen silmissään tyrmistyneen ilmeen. »Rannalla palaa tuli», hän sanoi,
»ja sen vieressä seisoo mies».
Sepä vasta oli uutinen. Hukkaamatta aikaa puhumiseen me syöksyimme
ulos. Archie ensimmäisenä ja Tam, joka oli sulkenut lyhtynsä,
viimeisenä. Ryömimme kallion reunaan ja tähystimme sen ylitse, ja aivan
oikein, siellä vuoroveden huuhtomalla ja hiomalla hietikolla näimme
valopisteen ja tumman olennon liikkuvan sen tienoilla.
Kuu teki juuri nousua ja sitäpaitsi tuli mereltä päin tuo omituinen
hohde, jonka usein huomaa keväisin. Tulen kimmellys oli noin sadan
kyynärän päässä, pienen pieni liekki, jonka minä olisin sammuttanut
hatullani. Tulta ylläpidettiin rätinästä ja savusta päättäen
kuivalla meriruoholla ja metsiköstä otetuilla vielä puhkeamattomilla
puunoksilla. Miehen haahmo näkyi tulen vieressä, ja juuri kun me
tuijotimme sinne, hän alkoi kiertää tulta ensin etääntyen ja sitten
jälleen lähentyen.
Tämä näky oli niin odottamaton, niin kokonaan poikkeavaa siitä
mitä aikaisemmin olimme kokeneet, että olimme miltei jähmettyneitä
hämmästyksestä. Mitä saattoi tuolla kummallisella olennolla olla hyötyä
tulesta klo puoli 9 huhtikuisena sunnuntai-iltana rannalla Dyve Burnin
luona? Keskustelimme asiasta kuiskaten suuren kalliolohkareen takana,
mutta kukaan ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta. »Ehkä hän on tullut
maihin veneellä», ehdotti Archie, »hän voi olla ulkomaalainen». Mutta
minä muistutin Archielle jalanjäljistä, jotka hän itse oli keksinyt, ja
jotka osoittivat, että mies oli tullut maan puolelta kallioitten yli
alas rantaan. Tam oli vakuutettu, että kysymyksessä oli mielipuoli ja
äänesti että heti lähtisimme tiehemme.
Mutta kuin noiduttuina pysyimme kiinni tässä meren, rannan ja kuunvalon
hiljaisessa maailmassa. Muistan katsoneeni taapäin kohti mustia,
juhlallisia kallioita, ja tunsin silloin selittämättömällä tavalla
kuuluvani yhteen tuon tuntemattoman kanssa. Mikä sattuma olikaan tuonut
tuon asiaankuulumattoman olennon meidän alueellemme? Kummallista
kyllä, olin enemmän utelias kuin peloissani. Toivoin pääseväni tämän
salaisuuden syvyyksiin ja selvittäväni mitä tuolla olennolla saattoi
olla tekemistä tulensa kanssa.
Sama ajatus mahtoi olla Archiella, sillä hän heittäytyi maahan ja
alkoi hiljaa ryömiä rantaa kohti. Seurasin jälessä ja viimeisenä tuli
Tam päästellen yhtä ja toista vastalauseen tapaista. Kallioitten ja
tulen välillä oli ensin noin 60 metrin levyinen kappale vierinkiveä
ja liuskakiveä, nousuveden rajaa korkeammalla, lukuunottamatta ehkä
voimakkainta kevättulvaa. Etäämpänä oli rivi meriruohoa kasvavia
allikoita ja sitten tuli kova rantahiekka. Suurten kivien takana oli
monta hyvää piilopaikkaa, ja välimatkan sekä heikon valaistuksen
lisäksi ei meillä ollut vaaraa tulla huomatuiksi senkään vuoksi, että
mies oli liiaksi kiintynyt hommiinsa pitääkseen erityisesti huolta
tähystyksestä maan puolelle. Hän oli valinnut paikkansa hyvin, sillä
häntä ei juuri olisi voinut huomata muualta kuin meren puolelta.
Kalliot ovat altapäin uurretut niin, ettei ylhäältä tuskin voi nähdä
hiekkarantaa muuta kuin aivan äärimmäiseltä reunalta.
Archie, niin kokenut hiiviskelijä kuin olikin, oli kuitenkin
paljastaa meidät. Hänen polvensa lipesi meriruohoon, ja hän vyöryi
alas kivenlohkareelta pikkukivien rapisten seuratessa mukana. Olimme
hiljaa kuin hiiret peläten, että mies oli kuullut rominan ja lähtisi
nyt tutkimaan sen syytä. Mutta kun hetkisen kuluttua nostin päätäni
varovasti, huomasin, että hän ei ollut lainkaan häiriintynyt. Tuli
paloi vielä ja hän kiersi sitä kuten ennen.
Aivan allikoiden luona oli suuri punainen hiekkakivilohkare monine
halkeamineen. Tässä saatoimme vallata erinomaiset asemat ja kaikki
kolme ryömimme sen taakse niin että vain silmät jäivät sen reunan
yläpuolelle. Mies oli meistä nyt tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä
ja saatoimme selvästi erottaa hänen vartalonsa. Hän oli suuri ja
karkeatekoinen, niin ainakin puolipimeässä näytti. Hänen päällään ei
ollut muuta kuin paita ja housut, ja askelten äänestä hiekkaa vastaan
kuulin, että hän liikkui paljain jaloin.
Äkkiä päästi Tam Dyke hillityn huudahduksen. »Totta vieköön, sehän on
meidän musta pappimme», hän sanoi.
Näimme nyt kun kuu tuli pilvistä, että tulen ääressä todella oli
neekeri. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän kulki tulen ympäri
mitatuin, säännöllisin askelin. Eri pitkien väliaikojen kuluttua
hän pysähtyi, nosti molemmat kätensä taivasta kohti ja kumarsi kuun
suuntaan. Mutta hän ei puhunut sanaakaan.
»Tuo on taikuutta», sanoi Archie. »Hän kutsuu parhaillaan paholaista.
Meidän täytyy jäädä katsomaan kuinka tässä käy, sillä jos nyt juoksemme
tiehemme, saa hän meidät kiinni. Kuu on liian korkealla.»
Mies jatkoi menojaan aivankuin hän olisi kuullut hiljaista musiikkia.
Luolassa ollessamme en ollut tuntenut pelkoa, mutta nyt kun seikkailu
oli tullut näin aivan päällemme, heikkeni rohkeuteni. Oli jotain
kammottavaa tuossa suuressa neekerissä, joka oli heittänyt pois
papillisen pukunsa ja nyt harjoitti jotain noituutta yksinään meren
rannalla.
Olin varma että se oli noituutta, sillä ilmassakin tuntui olevan
jotain salaperäistä, laitonta. Mutta ei aikaakaan kun hän pysähtyi
kierroksissaan ja heitti jotain tuleen. Siitä nousi paksu savu, jonka
aromaattisen tuoksun me saatoimme tuntea ja kun savu oli haihtunut,
paloi liekki sinertävällä kuunvaloa muistuttavalla hopeahohteella.
Mitään ääntä ei kuulunut, mutta nyt hän otti jotain vyöstään ja
alkoi piirustaa hiekkaan tulen ja sisimmän ympyrän välille joitakin
kummallisia merkkejä. Kun hän kääntyi, sattui kuunvalo aseeseen, ja me
näimme että se oli suuri veitsi.
Rupesimme nyt todella pelkäämään. Tässä olimme me kolme poikaa myöhään
illalla täydellisesti autiolla paikalla vain muutaman kyynärän päässä
suurikokoisesta villistä suurine puukkoineen. Minusta tuntui seikkailu
jo kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, ja yksinpä urhea Archiekin oli
peloissaan, päättäen hänen puserretuista huulistaan. Mitä Tamiin tulee
kalisivat hänen hampaansa kuin puimakone.
Äkkiä tunsin jotain pehmeää ja lämmintä kivellä oikean käteni alla.
Tunnustelin lähemmin ja huomasin, että siinä olivat tuntemattoman
vaatteet, sukat ja kengät, pappisnuttu ja hattu.
Tämä pahensi tilannetta, sillä jäämällä paikalle siksi kunnes hän
lopettaisi uskonnolliset menonsa, emme voisi välttää paljastumista.
Toiselta puolen oli taas peräytyminen kivilohkareitten yli kirkkaassa
yhtä uskallettua. Huomautin tästä kuiskaten Archielle, mutta hän oli
halukas vielä viipymään. »Ehkä jotain tapahtuu», hän sanoi. Näin hän
sanoi muuten aina.
En tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä emme saaneet aikaa
odottaa sitä. Tam Dyken hermot antoivat aivan äkkiarvaamatta perää. Kun
mies siellä alhaalla kerran kääntyi meidän suuntaamme taivutuksineen
ja kumarruksineen, syöksyi Tam äkkiä ylös ja huusi hänelle erään
koulupoikasukkeluuden, joka oli siihen aikaan muodissa Kirkcaplessa:
»Kuka sanoikaan sinua liitunaamaksi, ukkoseni!» ja pitäen kiinni
lyhdystään Tam pakeni hurjinta vauhtia Archien ja minun seuratessa
kantapäillä. Kiitäessämme vilkasin taakseni ja näin vilahduksen
kookkaasta olennosta, joka veitsi korkealla huhki perässämme.
Vaikka näin hänen kasvonsa vain silmänräpäyksen, en jälkeenpäin voinut
koskaan niitä unohtaa. Ne olivat mustat kuin ebenholtsi, mutta ei
tavallista neekerityyppiä. Huulet eivät olleet paksut eivätkä sieraimet
leveät. Ei, jos saatoin uskoa silmiäni, oli hänellä rohkeasti kaartuva
nenä, ja suun piirteet olivat tiukat ja täsmälliset. Mutta hänen
kasvonsa ilmaisivat tällä hetkellä sellaista hämmästystä, kauhua ja
pirullista raivoa, että sydämeni tuntui pysähtyvän.
Niinkuin olen maininnut, oli meillä noin kahden-, kolmenkymmenen
kyynärän etumatka. Kallioinen maasto oli meille eduksi, sillä poika voi
hyppiä sellaisellakin paikalla missä aikamiehen täytyy tunnustella.
Archie säilytti meistä parhaiten mielentyyneytensä. »Juoskaa suoraan
puroa kohti», hän huusi puoliääneen, »mäkeä ylös hän ei voi seurata
meitä».
Sivuutimme vierinkivilohkareet, kiisimme punaisen kallion ja
meriruohojen yli ja saavutimme Dyvestä erkautuvan pikku kanavan, joka
jätettyään uomansa virtaa piikivien yli. Tässä katsahdin taakseni,
mutta en voinut havaita mitään. Vasten tahtoanikin pysähdyin, mutta
tämä oli vähältä olla tuhoni, sillä vainoojamme oli ehtinyt purolle
ennen meitä, tosin jonkun matkaa alempana, ja tuli nyt mäkeä ylös
katkaistakseen meidän tiemme.
Ylipäänsä olen aika hätikkö ja siihen aikaan olin sitä vielä enemmän,
mikä johtui vilkkaasta mielikuvituksestani. Mutta luulen nyt tehneeni
sangen rohkean teon, joskin enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana.
Archie oli eellimmäinen ja oli jo pulikoinut virtaavan veden toiselle
puolen. Hänen jäljessään tuli Tam, joka juuri hankkiutui virran yli,
kun huomasin mustaihoisen olevan niin lähellä, että hänen vain tarvitsi
ojentaa kätensä. Seuraavassa hetkessä Tam olisi ollut hänen kynsissään,
ellen olisi päästänyt varotushuutoa ja juossut suoraan penkereelle:
Tam putosi veteen — saatoin kuulla hänen purskutuksensa — mutta hän
pääsi yli, sillä kuulin Archien huutavan häntä, ja sitten he molemmat
katosivat tiheään metsikköön, joka kasvaa virran vasemmalla rannalla.
Kun vainoojamme näki minut omalla puolellaan kanavaa, jätti hän toisten
ajamisen, ja nyt syntyi kilpajuoksu meidän välillämme.
Olin kauhean peloissani, mutta en ollut toivoton, sillä kaikki
halkeamat ja piilopaikat jokiuoman oikealla puolella olivat minulle
hyvinkin tuttuja monilta löytöretkiltämme. Jalkani olivat keveät ja
hyvin treenatut, — pidettiinhän minua Kirkcaplen parhaana pitkänmatkan
juoksijana. Jos vain voisin säilyttää etumatkani, kunnes saavuttaisin
jonkun tutun käänteen, olisin pelastettu, sillä sellaiselta kohdalta
oli mahdollista poiketa sivutielle erään purossa olevan putouksen
takana ja päästä jollekin meidän salaisista poluistamme pensastoissa.
Minä suorastaan lensin ylös jyrkkiä vuorenloukkoja uskaltamatta
kääntyä, mutta ylhäällä, missä kalliot alkavat, näin vilauksen
vihollisestani. Mies osasi juosta, vaikka olikin raskasrakenteinen.
Minulla oli vain viiden kuuden kyynärän etumatka ja saatoin jo erottaa
välkkävät silmänvalkuaiset ja punaiset ikeneet. Huomasin vielä jotain
muuta — kiiltävän esineen hänen kädessään.
Kauhu antoi minulle siivet, — kuin kalalokki lensin kallioita ylös,
kiipesin ja loikin pyrkien tuota tuttua käännettä kohti. Vaistomaisesti
tunsin, että ahdistajani väsyi ja hetkeksi pysähdyin jälleen
vilkaisemaan taakseni. Mutta jo toisen kerran oli tämä liike jäädä
viimeisekseni.
Suuri kivi suhahti ilmassa ja tapasi kallioseinämän tuuman verran
päästäni niin että kivensirut olivat sokaista silmäni. Mutta nyt
minä raivostuin. Ryömin alemma, hiivin erään kielekkeen alle, kunnes
olin päässyt sopivaan kohtaan, mistä näin viholliseni kapuavan samaa
tietä kuin minä olin tullut kivien kauheasti ramistessa. Sain käteeni
irtonaisen kiven ja paiskasin sen kaikella voimallani häntä kohti.
Se murtui ennenkuin kerkisi perille, mutta suureksi ilokseni sai hän
sievoisen palan siitä vasten naamaansa. Mutta sitten sai kauhu minussa
ylivallan. Hiivin vesiputouksen taitse metsikköön ja aloin pyrkiä
huippua kohden.
Tämä viimeinen taival tuntui kaikkein raskaimmalta, sillä voimani
alkoivat olla lopussa, ja yhä edelleen luulin kuulevani takaa-ajavat
askeleet aivan kantapäilläni. Sydän oli kiivennyt kurkkuun kun
tunkeuduin orapihlajatiheikön läpi, välittämättä parhaiden vaatteideni
tärveltymisestä. Lopuksi löysin polun ja kohtasin suureksi
helpotukseksi Archien ja Tamin, jotka olivat hiljentäneet vauhtiansa,
ollen kovin huolissaan minun kohtalostani. Yhdyimme siis nyt ja pian
olimme saavuttaneet kallioiden laen.
Nyt rohkenimme katsoa taaksemme. Vainoojamme oli väsynyt ja kaukana
alhaalla kuulimme askeleiden äänen, jotka suuntautuivat rantaan päin.
»Sinähän olet verissäsi, Davie. Tuliko hän niin lähelle sinua, että
pääsi lyömään?» Archie kysyi.
»Hän heitti kivellä, jonka sirut sattuivat minuun. Mutta annoinpa
hänelle samalla mitalla takaisin. Hän kyllä muistaa tämän illan nenänsä
takia, ellei muuten.»
Emme uskaltaneet mennä kukkuloiden yli, vaan menimme suoraan lähimpään
ihmisasuntoon, erääseen maakartanoon vähän matkan päässä sisämaahan
päin, ja kun pääsimme sinne, heittäydyimme erään niitynveräjän viereen
lepäämään.
»Olen kadottanut lyhtyni», Tam sanoi, »Sinä kelvoton musta peto.
Odotapa kun kerkiän puhua hommistasi kotona.»
»Siitä ei tule mitään», sanoi Archie varmasti. »Asiain näinollen hän ei
tiedä mitään meistä, eikä voi kostaa meille millään tavalla. Mutta jos
hän jollain tavalla tietää, keitä me olemme, niin hän varmasti murhaa
meidät.»
Archie vaati meitä antamaan vaitiololupauksen, minkä me hyvin
mielellämme teimme, koska katsoimme, että hän oli aivan oikeassa.
Sitten etsimme maantien ja suuntasimme kulkumme kohti Kirkcaplea,
kotiintulon pelon vähitellen hälventäessä pelkoamme tuntematonta mustaa
miestä kohtaan. Kiihoittuneessa mielentilassamme unohdimme Archie ja
minä kokonaan, että hattumme lepäsivät erään pensaan alla kukkuloilla.
Kohtalo oli määrännyt, että meidän kepposemme ei jäänyt huomaamatta.
Huono onnemme tahtoi, että mr Murdochin piti saada pahoja vatsavaivoja
heti toisen virren jälkeen ja seurakunta oli nopeasti hajaantunut.
Äitini oli odottanut minua uloskäytävän luona ja kun minua ei
kuulunut, hän oli mennyt hakemaan minua lehteriltä. Näin tuli totuus
päivänvaloon, ja vaikkapa olisin tehnyt vain hiljaisen kävelymatkan
kallioille olisi luvaton poissaoloni tullut rangaistuksi. Kun tähän
lisäksi tuli, että saavuin kotiin naarmuja kasvoissa, hatutta ja monia
repeämiä parhaissa housuissani, niin voidaan helposti käsittää äidin
tunteet. Sain muutamia tuntuvia läimäyksiä ja sitten minut pantiin
vuoteeseen ja luvattiin oikein loistorangaistus heti kun isä tulisi
kotiin.
Seuraavana päivänä ennen aamiaista oli isä kotona ja sain nyt
kunnollisen selkäsaunan. Sitten läksin kouluun tavanmukainen
maanantai-alakuloisuus mielessä, jota vahvistivat lisäksi hellät,
pakottavat jäsenet. Alakadun kulmassa kohtasin Archien tähystämässä
eräisiin ajoneuvoihin, jotka tulivat katua alas. Vaunuissa istui
kaksi miestä, nim. Vapaakirkon pastori — hän oli nainut rikkaasti ja
saattoi pitää hevosta — joka kyyditsi eilistä mustaa saarnamiestä.
Kipasimme Archien kanssa äkkiä erään aitauksen taa, mistä täydessä
turvassa saatoimme heittää viimeisen silmäyksen viholliseemme. Hän
oli pappispuvussa, jotapaitsi hänen päällään oli paksut turkit ja
vieressä upouusi keltainen nahkalaukku. Hän puhui kovalla äänellä,
kun ajoneuvot ajoivat ohitsemme ja Vapaakirkon pastori kuunteli
tarkkaavaisesti. Kuulin hänen syvällä äänellään puhuvan jotain »Jumalan
hengen vaikutuksista tällä paikkakunnalla». Mutta minkä erikoisesti
panin merkille — ja tämä huomio pani minut unohtamaan yksin pakottavat
takamuksenikin — oli, että hänen toinen silmänsä oli pahoin ajettunut
ja toisen posken päällä oli kaksi laastariliuskaa ristissä.