Niinkö jälleen, armas tähti,
vastahani rintas lyö!
Poiesko jo tuska lähti,
loppui erottava yö?
Niin, sa olet rinnallani,
elämäni, ainoinen!
Kun ma muistan murhettani,
nykyisyyttä vapisen.
Maailma kun muinoin kerran
lepäs luona Jumalan,
kaikui mahtikäsky Herran
kautta kaiken olevan:
Tulkoon! Tuskaa huokaavaiset
ilman ääret raikuivat.
Tolsistansa olevaiset
kaaoksessa kulkivat.
Valo pimeydestä julki
astui Luojan maailmaan,
synkät alkuvoimat kulki
eri teille toisistaan,
ikuisuuden mykän mailla
kulki kukin suunnalleen,
kulki kaipausta vailla
aavain yöhön hiljaiseen.
Kulki kaikki matkan loiton,
yksikseen jäi Luojakin.
Silloin ensi aamun koiton
sytti voima Allahin.
Aamurusko säteillänsä
valoi riemun maailmaan.
Olevaiset lemmessänsä
etsi taasen toisiaan.
Lähestyä jälleen tohti
mikä kuului yhtehen.
Kääntyi tunne toistaan kohti,
kääntyi katse toisehen.
Kaikki, mikä eros kerran,
yhtyi halki aavan, yön.
Meille siirtyi voima Herran,
siirtyi ihme luomistyön.
Aamun siivet, kautta vaivain
luokses toivat, armas, mun,
sinetöi yö tähtitaivain
pyhän liiton solmitun.
Riemuinemme, suruinemme
oomme lapsia me maan.
Soikoon sana: Tulkoon! -- emme
eroo enää milloinkaan.
(1815).