Samalla kertaa »avoimena» ja »salaperäisenä» seisoo Goethe
»hämmästyneen maailman edessä» -- lainataksemme hänen oman kuvansa
»Talvisesta Harzin-matkasta»: avoimena ja yksinkertaisena kuin luonto,
jonka näemme ympärillämme kasvavan ja kukoistavan, alati itseään uusien
ja nuorentaen, mutta myöskin salaperäisenä ja ongelmallisena kuin
luonto, joka mustasukkaisesti kätkee meiltä syntynsä ja voimansa
selityksen. Hän on samalla kertaa helppo- ja vaikeatajuinen, kevyt ja
syvällinen, hän tuntuu yhdistävän itseensä tunteen lennon ja ajatuksen
painavuuden, kukan ja hedelmän, kevään levottoman kaipauksen ja syksyn
alistuvan rauhan, päiväpaisteen ja tähtivalon, hän on maan poika, tomun
ja murheen kahlehtima, mutta hän voi myöskin tulla meitä vastaan kuin
Ariel Aeoluksen harppujen saattamana. Sen rikkaan inhimillisyyden
lähteitä, joista hänen runoutensa on vuotanut, niitä alkuelämyksiä,
jotka ovat muodostaneet hänen persoonallisuuttaan, emme missään ole
niin lähellä kuin hänen lyriikassaan. Siinä tunnemme paljaimpana
hänen valtimonsa lyönnin. Siinä aavistamme olevan kätkettynä hänen
neroutensa ja vaikutusvoimansa syvimmän salaisuuden. Siitä voimme
välittömimmin lukea hänen sydämensä ripin ja helpoimmin seurata hänen
elämänvaelluksensa jälkiä. Goethen valtavassa, henkisen elämän eri
aloille suuntautuneessa tuotannossa on lyriikalla keskeinen, vallitseva
asema. Se on jokaisen Goethe-lukijan lähtökohta, mutta se on myöskin se
päätepiste, johon hän palaa »Wilhelm Meisterin» ja »Faustin» jälkeen.
Lyriikallaan ennen muuta on Goethe ensiksi laulanut itsensä jokaisen
uuden sukupolven tietoisuuteen ja lyriikallaan tulee hän varmaan
kauimmin puolustamaan asemaansa maailmankirjallisuudessa. Runouden
klassikkojen joukossa on Goethe ennen kaikkea lyyrikko, ehkä suurin,
minkä historia tuntee.
Lyriikka säestää Goethen eri ikäkausia hänen ensimäisistä
nuoruusvuosistaan hänen pitkän elämänsä iltaan saakka, keskeytymättä,
jos otamme lukuun myöskin sen epigrammin-luontoisen mieterunouden, jota
Goethe viljeli niinäkin kausina, jolloin hän oli lyyrillisesti vähimmän
tuottelias. Leipzigin-kauden ensi kokeiden jälkeen, jotka suureksi
osaksi vielä olivat ajan kirjalliseen rokoko-henkeen tehtyjä mukaelmia,
löysi Goethe Strassburgissa, Herderin ja kansanlaulun opastamana,
persoonallisen runouden lähteille ja kirjoitti Friederikelaulunsa,
joita syyllä on sanottu uuden saksalaisen lyriikan puhkeavaksi
keväimeksi. Tästä lähtien saa Goethen laulurunous sen tunnustuksellisen
luonteen, joka on sille ominainen ja joka sallii meidän siitä seurata
hänen sisäisiä kehitysvaiheitaan. Me voimme kuulla siitä hänen
myrsky- ja kiihkokautensa uskon heräävään nerouteensa, nähdä hänen
»Prometheuksessa» nousevan uhmaan itse Zeusta vastaan tai
»Ganymedeksen» keväthymnissä hurmautuneena avaavan sylinsä luonnon
panteististä jumaluutta kohti, me saamme siitä havaita, miten rakkaus
hänen elämänsä vaiheissa, itse aina uutena, etsii uusia ilmauksia,
kasvaen lopulta siksi suureksi, maailmoja syleileväksi tunteeksi, joka
sykkii »Jälleentapaamisen» säkeissä. Mutta myöskin vähemmän keskeiset
elämykset ovat jättäneet jälkiä hänen lyriikkaansa, jota hän itse on
nimittänyt »tilapäärunoudeksi», tarkoittaen tällä nimityksellä sitä
läheistä suhdetta, mikä hänen runojensa synnyllä oli konkreettisiin
elämäntapahtumiin. Se joka tuntee Goethen elämän ulkonaiset vaiheet ja
voi sen perustalla sovittaa kunkin runon historialliseen ajankohtaansa,
hän saakin epäilemättä Goethen lyriikasta enemmän kuin se, joka joutuu
arvostelemaan hänen runojaan ilman sitä taustaa, minkä niiden tekijän
elämäkerta tarjoo.
Goethen lyriikassa kuvastuu hänen nuoruutensa levoton etsintä, hänen
miehuutensa tyyni voima ja hänen vanhuutensa kuulas viisaus. Mutta
siinä kuvastuu myöskin nuoruus, joka varhaiskypsyydessään saattaa
muistuttaa vanhuutta, samoinkuin siinä voimme tavata vanhuuden, joka
elämystensä välittömyydessä tuo mieleen nuoruuden. Siinä kuvastuu
ilossa ja surussa elämä, jonka syvällinen, lämmin, rikas inhimillisyys
oikeuttaa jälkipolvia piirtämään mestarin hautakiveen hänen omat
sanansa:
Das ist fürwahr ein Mensch gewesen.
* * * * *
Seuraavat suomennokset, jotka pääasiassa ovat syntyneet
Goethe-luentojen ohella ja osaksi niitä varten, eivät pyri antamaan
mitään tyhjentävää kuvaa mestarin lyriikasta. Suomentaja ei ole runojen
valinnassa voinut pitää silmällä yksistään kappaleiden edustavuutta,
hänen on usein täytynyt tehtävän ylivoimaisuuden takia luopua
yrityksestä siirtää toiseen kieleen useita Goethen tunnetuimmista
runoista. Hänen on niinikään ollut monta kertaa pakko niihinkin
runosuomennoksiin nähden jotka ovat tässä kokoelmassa saaneet sijansa,
kaihomielellä todeta se välimatka, mikä on jäänyt alkuperäisen runon ja
suomennoksen välille. Mutta sellaisenaankin voinee tämä kokoelma olla
jonkinlaisena suomenkielisenä johdantona suurimman saksalaisen
runoilijan maailmaan. Jos tämä kokoelma johtaisi lukijan Goethen
alkuperäisiin runoihin, olisi suomentaja saavuttanut sen, mitä hän
lähinnä on tarkoittanut.
Runot seuraavat toisiaan yleensä aika-järjestyksessä, sikäli kuin
niiden kronologia on tunnettu, lukuunottamatta »Mietelmiä ja
pikkurunoja», joista on tehty erikoinen osasto. Kokoelman kolme
ensimäistä runoa on otettu mukaan enemmän tyypillisinä näytteinä
Goethen Leipzigin-ajan tuotannosta kuin runollisen arvonsa perusteella.
-- Samoinkuin varhemmin »Lyyrassa ja paimenhuilussa» on suomentaja
tässäkin kokoelmassa vähemmän pyrkinyt tavoittelemaan sananmukaista
uskollisuutta kuin oikeudentekoa alkuperäisen runon tunnearvoille.