Pakanakeisareista jaloimman elämä syyllä saattaa seurata jaloimman
pakanaorjan elämäkertaa. Sitä puhtaampana ja kirkkaampana loistaa
heidän kunniansa turmeltuneen ja säälittävän yhteiskunnan keskeltä.
Epiktetos näytti, että fryygialainen orja kykenee elämään ylevimmän
ihanteen elämää; Aurelius osoitti, että roomalainen keisari saattoi
elää elämänsä syvimmässä nöyryydessä. Toinen -- muukalainen, heikko,
rujo, pimennon lapsia, kurjuudessa syntynyt, alennuksessa kasvanut,
halveksittavan vapautetun orjan ylenkatsottu omaisuus, eläen mitä
masentavimmissa, kehnoimmissa, surkuteltavimmissa olosuhteissa --
osoitti, kuinka henkilö, joka näytti syntyneen hylkiöksi, saavuttaa
jalon onnen ja kuolemattoman muiston; toinen -- roomalainen, ylimys,
voimakas, ihanteellisen kaunis, ylhäissukuinen, melkeinpä syntynyt
purppuraa kantamaan, keisarien suosikki, aikansa suurin sotapäällikkö,
suurin ajattelija, suurin hallitsija -- näytti ikuisiksi ajoiksi, että
on mahdollista olla hyveellinen ja lempeä ja hurskas ja murheissakin
tyytyväinen, vaikka istuukin itsevaltiaan keisarin istuimella.
Omituista, että näistä kahdesta keisari on orjaa hellempikin,
yksinkertaisempi, ihailtavampi, nöyrempi ja liikuttavan alistuvainen.
Hänessä stoalaisuus kadottaa kaiken ylvään itseluottamuksen, kaiken
epäkäytännöllisen kohtuuttomuutensa, joka väistyy miehekkään
alakuloisuuden tieltä, mikä samalla sekä hämmentää että viehättää
mieltä. "Näyttää siltä", sanoo Martha, "että hänessä pakanamaailman
filosofia käy vähemmän pöyhkeäksi, yhä suuremmassa määrässä lähenee
kristinuskoa, josta se ei ollut tietävinään ja jota se halveksi, ja on
valmis heittäytymään 'tuntemattoman Jumalan' syliin. Aureliuksen
vakavissa _Itsetutkisteluissa_ me havaitsemme puhtaan rauhan, lempeyden
ja alistuvaisuuden Jumalan käskyihin, joka ennen häntä oli tuntematon
ja jonka vain kristillisyyden hyve on voittanut. Ellei hän vielä
olekaan päätynyt armeliaisuuteen siinä täydessä sanan merkityksessä,
minkä kristinusko on antanut sille, niin on hänellä jo ainakin jotakin
sen palsamista, eikä saata lukea hänen kirjaansa, ainokaista laatuaan
pakanallisen filosofian historiassa, ajattelematta vakavamielistä
Pascalia ja vienoa Fénélonia. Meidän täytyy pysähtyä tämän niin ylevän,
niin puhtaan sielun eteen katselemaan vanhan ajan hyvettä sen
lempeimmässä loistossa, näkemään, kuinka herkkään siveellisyyteen
profaaniset opit olivat kehittyneet -- kuinka ne ovat luopuneet
korskeudestaan ja kuinka vaikuttavan sulon ne ovat löytäneet uudesta
yksinkertaisuudestaan. Tehdäkseen asian vielä sattuvammaksi salli
kaitselmus, joka stoalaisten mielestä ei tee mitään sattumalta, että
näiden yksinkertaisten hyveitten esimerkki kohoaisi keskeltä kaikkea
inhimillistä suuruutta -- että ihmisrakkautta opettaisi verellä
tahrattujen keisarien jälkeläinen ja sydämen nöyryyttä keisari."
Aurelius on aina voimakkaasti vetänyt puoleensa etevien miesten
huomiota. "Jos hetkeksi huomiostanne syrjäytätte kristinuskon
totuudet", sanoo kaunopuheinen ja syvämietteinen Montesquieu, "ja
haette halki koko luomakunnan, ette löydä suurenmoisempaa aihetta kuin
Antoninukset... Tunteehan salaista mielihyvää puhuessaan tästä
keisarista; ei voi lukea hänen elämäkertaansa tuntematta vienoa
mielenliikutusta. Sellaisen vaikutuksen tekee hän meihin, että
ajattelemme itsestämme parempaa, koska ajattelemme parempaa
ihmiskunnasta." "Ilahuttavampaa on", sanoo suuri historioitsija
Niebuhr, "puhua Marcus Aureliuksesta kuin mistään muusta historian
miehestä; sillä jos on mitään ylhäistä inhimillistä hyvettä, niin
hänessä on. Hän oli varmaankin aikansa jaloin luonne, enkä tiedä ketään
toista miestä, joka olisi ollut niin teeskentelemättömän hyvä, lempeä
ja nöyrä ja samalla niin tunnollinen ja niin ankara itseänsä kohtaan.
Hänestä on lukemattomia patsaita, sillä jokainen hänen aikansa
roomalainen tahtoi omistaa hänen kuvansa, ja jos missä ilmenee hyve,
niin Marcus Aureliuksen taivaallisissa piirteissä."
Marcus Aurelius oli syntynyt huhtikuun 26 päivänä v. 121. Oikeastaan
olisi hänen nimityksensä Marcus Antoninus, mutta kun hänellä oli useita
eri nimiä eri aikoina elämässään ja koska siihen aikaan ei mikään ollut
yleisempää kuin nimen vaihto, niin tuskin maksaa vaivaa muuttaa nimeä,
jolla hän on yleisimmin tunnettu. Hänen isänsä, Annius Verus, joka
kuoli prætorina, oli kuuluisasta suvusta, joka väitti polveutuvansa
Numasta, Rooman toisesta kuninkaasta. Hänen äitinsä Domitia Calvilla
juonsi hänkin juurensa konsuleista ja kuninkaista. Kummankin luonne
näyttää olleen heidän korkean asemansa mukainen. Isästään hän on
saattanut tietää varsin vähän, sillä Annius kuoli Aureliuksen ollessa
vielä lapsi; mutta _Itsetutkisteluissaan_ hän kiitollisena muistelee
vanhempiaan. Hän sanoo, että hän oli isoisältään oppinut (tai hänen
olisi pitänyt oppia) hyviä tapoja ja mielensä hillitsemistä; isänsä
maineesta ja muistosta vaatimattomuutta ja miehuutta; äidiltään
hurskautta ja hyväntekeväisyyttä sekä _ei ainoastaan pahojen tekojen,
vaan vieläpä pahojen ajatustenkin karttamista_; ja lisäksi elämäntavan
yksinkertaisuutta, joka tykkänään erosi rikasten tottumuksista.
Aureliuksen lapsuus ja nuoruus sattui keisari Hadrianuksen
hallitusaikaan. Ajat olivat paremmat kuin ne, joita olemme nähneet
Cæsarein hallitessa. Neron itsemurhan ja Galban ja Othon lyhyen
hallituskauden jälkeen Rooman valtakunta oli hetkisen hengittänyt
vapaammin karkean, mutta hyvänsävyisen Vespasianuksen ja filosoofisesti
hyveellisen Tituksen hallitessa. Mutta kun Domitianus seurasi veljeään
Titusta, alkoi hallitus, joka tuskin oli vähemmän kauhea ja saastainen
kuin Caiuksen tai Neron; mutta vähäistä ennen murhaansa tämä ruhtinas
oli nähnyt unen, että kultainen kaula kasvoi esiin hänen omastaan, ja
selitti unen sillä tapaa, että hänen jälkeensä tulisi parempi
ruhtinassuku. Uni kävi toteen. Mitä vikoja lieneekään ollut Nervalla,
Trajanuksella, Hadrianuksella, viisaita ja lempeämielisiä hallitsijoita
he olivat; Antoninus Pius ja Marcus Aurelius taas olivat jaloimpia ja
ylevimpiä hallitsijoita, mitä maailma koskaan on nähnyt.
Vaikka Hadrianus oli kykenevä, uupumaton ja kaiken kaikkiaan hyvä
hallitsija, oli hänen luonteessaan arveluttavia vikoja. Kuitenkin
koituu hänelle suureksi kunniaksi, että hän Aureliuksessa, tämän
ollessa vasta kuusivuotias poikanen, älysi niitten erinomaisten avujen
idut, jotka myöhemmin tuottivat valtakunnalle suurta siunausta ja
olivat omansa ylentämään ihmiskunnan ajatustapaa. "Hadrianuksen huonot
ja synnilliset tottumukset kaikkosivat pois", sanoo Niebuhr, "kun hän
katseli tätä suloista, viatonta lasta. Laskien leikkiä pojan isän
nimestä _Verus_ hän kutsui tätä nimellä _Verissimus_, 'rehellisin'
'tosipuheisin'." Mielenkiintoista on havaita, että tämä luonteen piirre
oli niin varhain kehittynyt henkilössä, jonka ajatus oli, että kaikkien
ihmisten "pitäisi puhua sankarillisen rehellisesti niin kuin he
ajattelevat". Pitkän hallituksensa lopulla sairauden ja rasitusten
runtelemana lapseton Hadrianus oli lapsekseen ottanut Lucius Ceionius
Commoduksen, miehen, jolla paitsi mieskohtaista kauneutta ei ollut
paljonkaan suosittelevia ominaisuuksia. Kun tämä kuoli vuotta
myöhemmin, kokosi Hadrianus senaattorit sairasvuoteensa ympäri ja siinä
pojakseen otti sekä heille esitti tulevana keisarina Arrius
Antoninuksen, paremmin tunnettu liikanimellä Pius, jonka hän sai
edeltäjänsä muistoa kohtaan osoittamansa kiitollisuuden takia.
Jos Aurelius olisi ollut vanhempi -- hän oli silloin vain
seitsentoistavuotias -- olisi Hadrianus, kuten varmasti tiedetään,
valinnut _hänet_ eikä Antoninusta perillisekseen. Jälkimmäinen, joka
silloin oli viisikymmentäkaksi-vuotias, oli valittukin perijäksi sillä
nimenomaisella ehdolla, että hän vuorostaan adopteeraisi sekä Marcus
Aureliuksen että Ceionius-vainajan pojan. Sitenpä Aurelius, joka
lapsesta pitäen oli saanut suuria kunnianosoituksia, seitsentoista
vuotiaana tiesi olevansa maailmanvallan tunnustettu perijä.
Onneksi me saatamme, parhaasta päästä hänen omien kirjoitustensa
nojalla, jotenkuten kaavailla niitä vaikutuksia ja sitä kasvatusta,
joka oli hänet muodostanut ennen tätä koroitusta.
Hänet kasvatettiin isoisänsä kodissa, miehen, joka oli kolmasti ollut
konsulina. Hän onnittelee tästä itseään ja kiittää jumalia siitä, että
häntä ei lähetetty mihinkään julkiseen kouluun, missä häneen olisi
hyvinkin voinut tarttua sama hirvittävä turmelus, johon jo vuosia
sitten Rooman nuoriso oli vajonnut. Hän tunnustaa olevansa
kiitollisuuden velassa isoisälleen siitä, että tämä oli kustantanut
hänelle hyvää opetusta kotona vakuutettuna siitä, että sellaisissa
asioissa ei pidä säästää varoja. Hänen saamansa kasvatus ei ollut
mitään varovaisen hemmoittelevaa, kaavamaista tai ahdasmielistä. Hän
harrasti mielellään nyrkkeilyä, painia, kilpajuoksua; hän oli
erinomainen palloleikeissä ja rakasti erikoisesti karjun vaarallista,
mutta kiihoittavaa metsästystä. Nämä hänen terveelliset urheilunsa,
hänen vakavat opintonsa, hänen, siveellinen kasvatuksensa, hänen
julkiset virka-arvonsa ja -toimensa -- kaikki oli omansa muodostamaan
hänestä kaunista ja miehekästä luonnetta. Kuitenkin ansaitsee
nimenomaan kolme kohtaa hänen kasvatuksessansa erikoista huomiotamme --
tarkoitan sitä _ahkeruutta_, sitä _kiitollisuutta_ ja sitä
itsekuritusta, joita hyveitä häneen istutettiin ja joita hän myös
tavoitti tulisen vakaumuksen koko palavalla innolla.
1. Sanan parhaassa merkityksessä Aurelius oli _ahkera_. Useammin kuin
kerran hän _Itsetutkisteluissaan_ koskettelee ajan arvaamattoman suurta
arvoa ja palavaa pyrkimystänsä saada enemmän tilaisuutta henkisiin
harrastuksiin. Hän antautui tavallisella horjumattomalla sitkeydellään
kaikenlaisiin opiskeluihin; tosin hän ehdoin tahdoin syrjäytti
retoriikan, mutta ponnella uurasti perehtyäksensä filosofiaan,
aseharjoituksiin, hallitustoimiin ja tuohon melko vaikeaan roomalaiseen
oikeusoppiin. Opettajaansa Rusticusta hän nimenomaan kiittelee eräästä
avustansa, nim. huolellisen lukemisen taidosta, joka ei tyydy vain
pintapuoliseen kirjan ymmärtämiseen. Niin todella uupumaton hän oli
työskentelyssään ja elämäntavoiltaan niin ankaran kohtuullinen, että
hänen terveytensä joutui tästä kärsimään.
2. Hänen lausuntonsa osoittavat, että hän muisteli kaikkia opettajiaan
-- mitättömintäkin -- suurella _kiitollisuudella_. Hänestä jokainen
heistä oli mies, jolta hän jotakin voi oppia ja jolta hän todella _oli_
jotakin _oppinut_. Siitäpä johtui se kunnioittava arvonanto --
arvonanto yhtä suuresti hänelle kuin heille kunniaksi -- jota hän
osoitti Frontolle, Rusticukselle, Julius Proculukselle ja muille, jotka
hän jalossa ja tunnollisessa kiitollisuudessaan korotti valtion
korkeimpiin arvoasemiin. Kiittääpä hän jumalia siitäkin, että "oli
kiiruhtanut antamaan niille, jotka olivat hänet kasvattaneet,
sen kunniasijan, jota he näyttivät toivovan, eikä mielinyt tyydyttää
heitä pelkästään _lupaamalla_ tekevänsä sen jonkun ajan kuluttua,
koskapa he vielä muka olivat nuoria". Hän oli paljon ylempänä näitä
miehiä, ei ainoastaan yhteiskunnallisesti, vaan siveellisessä ja
älyllisessä suhteessa; ja kuitenkin hän ylhäisestä asemastaan ja
arvostaan huolimatta mielellään seurusteli heidän kanssansa mitä
ystävällisimmällä tavalla ja kohteli heitä heidän kuolemaansa asti
nöyrästi ja kunnioittavasti, asetti heidän kuvansa kotijumalainsa
joukkoon ja koristi heidän hautojaan seppeleillä ja uhreilla.
3. Vielä merkittävämmät ehkä olivat hänen _itsekurituksensa_ ja
itsekieltäymisensä. Minä toivon, että ne meidän päiviemme nuorukaiset,
joista on alentavaa matkustaa kolmannessa luokassa, jotka pukeutuvat
viimeisen muodin mukaan, pitävät ruusuja napinreiässä ja jäätelöön ja
mansikkoihin kuluttavat summia, joilla köyhä mies tulisi toimeen
kokonaisen vuoden, tahtoisivat ymmärtää, kuinka _äärettömästi jalompaa_
oli tämän nuoren roomalaisen kieltäytyminen, hänen, joka, vaikka oli
syntynyt keskellä loistoa ja ylellisyyttä, oppi heti alun pitäen
kavahtamaan herkuttelun halpamaista nautintoa ja halveksimaan sitä
miehettömyyttä, joka pyytää vain säästää omaa itseänsä. Hyvin varhain
hän liittyi niiden tuttavuuteen, joitten mielestä ei ainoastaan ole
velvollisuus, vaan mielihyväkin "ylenkatsoa huvituksia ja elää
työteliästä elämää", ja oli oppinut "kestämään vaivoja, pyytämään vähän
ja tekemään työtä omin käsin". Kymmenen vanhana hän tutustui
Diognetukseen, joka ensimmäisenä perehdytti hänet stoalaiseen
filosofiaan, ja kahdennellatoista ollessaan hän pukeutui stoalaisten
pukuun. Tämä filosofia opetti häntä "tyytymään lautavuoteeseen ja
taljaan ja muuhun, mitä tämä kreikkalainen oppi sisältää". Sanotaanpa
että "taljan" hän oli vain äitinsä hartaista pyynnöistä suostunut
ottamaan ja että tämä nuori filosoofi itse mieluummin olisi nukkunut
pelkillä laudoilla tai maan päällä. Eikä hänen olemisessaan kuitenkaan
ilmennyt mitään omahyväisyyttä tai kopeutta. Ystävilleen hän aina oli
iloinen: ja hänen rauhallisia kasvonpiirteitänsä -- joissa arvokkuus ja
rikasaatteisuus muodostivat omituisen vastakohdan puhtaan ja siveän
nuoruuden kukoistukselle ja kauneudelle -- ei koskaan pahatuuli tai
jurous varjostanut.
Marcus Aureliuksen holhoojat olivat hänen opettajikseen valinneet
kaikki ajan kykenevimmät tiedemiehet. Ei koskaan ole millään
ruhtinaalla ollut suurempaa määrää eteviä opettajia; ja kiitollisempaa,
nöyrempää, nuhteettomampaa, tosi kuninkaallisempaa ja mainehikkaampaa
oppilasta ei koskaan opettajilla ole ollut onni kutsua kasvatikseen.
Vuosikausia sen jälkeen kun hänen kasvatuksensa oli päättynyt,
sotaretkellään kvadeja vastaan, hän kirjoitti esityksen siitä, mistä
oli heille kiitollisuuden velassa. Tämä esitys muodostaa hänen
_Itsetutkistelujensa_ ensimmäisen kirjan ja sitä kauttaaltaan värittää
teeskentelemättömin yksinkertaisuus ja vaatimattomuus.
Marcus Aureliuksen _Itsetutkistelut_ olivat itse asiassa hänen
yksityinen päiväkirjansa; ne ovat ylevähenkistä itsepuhelua hänen oman
sydämensä kanssa, totista omantunnon tutkistelua; ei ole lievintäkään
merkkiä siitä, että ne olisi aiottu kenenkään silmälle paitsi hänen
omalleen. Niissä hän toimi Augustinuksen periaatteen mukaisesti: "käy
omantuntosi tuomioistuimen eteen ja asetu oman itsesi tuomittavaksi".
Hänellä oli aina kerallansa
Hiljainen tuomioistuin itsessään,
Itse tuomarina ja valamiehinä,
Itse myöskin syytettynä.
Ja kirjoittaen keskellä sodan huolia ja häiriöitä, sodan, jota hän
inhosi, hän käänsi silmänsä pois siitä moninaisesta reutomisesta, joka
lakkaamatta repi ja raastoi hänen sieluansa, ja asettui rauhassa
mietiskelemään kaikkia niitä suuria ominaisuuksia, joita oli tullut
havainneeksi niissä, jotka olivat opettaneet ja ohjanneet häntä
lapsuudessa ja valvoneet hänen elämäänsä monet pitkät vuodet.
Ja mitä hän oli oppinut -- oppinut sydämestä ihailemaan ja
(lisätkäämme) myös käytännössä toteuttamaan? Sen näyttää lyhyt
selonteko hänen ensimmäisestä kirjastaan. Mitä hän oli perinyt
lähimmiltä sukulaisiltaan, sen olemme jo nähneet; silmätkäämme, mitä
muuta kiitollisuudenvelkaa hän tunsi.
"Kasvattajaltaan" -- varmaa ei ole, kenelle opettajistaan hän antaa
tämän nimityksen -- hän oli oppinut välttämään sukukiistelyjä,
työskentelemään sitkeästi ja sulkemaan korvansa panettelulta;
Diognetukselta halveksimaan tyhjiä taikaluuloja ja harjoittamaan
itsensäkieltämistä; Apolloniukselta horjumatonta kestävyyttä
pyrinnöissä, kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä ja suosionosoitusten
vastaanottamista sillä tavalla, että ne eivät nöyryytä; Sextus
Khaironeialaiselta (kuuluisan Plutarkoksen pojanpojalta)
pitkämielisyyttä tietämätöntä kohtaan, teeskentelystä vapaata
vakavuutta ja hyväsydämisyyttä; Aleksanterilta hellävaraisuutta toisten
vikoja oikoessa; Severukselta "mielihalun tehdä hyvää ja kernaasti
antaa toisille ja säilyttää hyvä toivo ja uskoa olevani ystäväin
rakastama"; Maximukselta "lempeyttä ja arvokkuutta ja tehtävän
suorittamista valituksitta"; platonikko Aleksanterilta, "_ettei pidä
puheissa tai kirjeissä yhä vakuuttaa: ei ole aikaa_, sekä ettei pidä
alinomaa puolustella tavallisten velvollisuuksien laiminlyömistä
vetoamalla kiireellisiin tehtäviin".
Pariin henkilöön nähden tämä kiitollisuudenvelka on vieläkin
kuvaavampaa ja merkittävämpää. Rusticukselta esim., oivalliselta ja
pystyvältä mieheltä, jonka neuvoja hän oli vuosikausia tavannut etsiä,
hän oli oppinut halveksimaan sofismia ja pöyhkeilyä, kirjoittamaan
yksinkertaisesti, olemaan aulis sovintoon, olemaan huolellinen ja
säntillinen, ja hänen kauttansa hän tutustui Epiktetoksen
_Tutkielmiin_, mikä tuttavuus, arvaamaton hyvätyö hänelle, antoi
värin hänen koko elämälleen. Ja ottoisältään, suurelta Antoninus
Piukselta, hän oli perintöosanaan saanut vielä huomattavampia etuja.
Hänessä hän näki esikuvallisen hallitsijan ja valtiomiehen,
päätöksissään järkähtämättömän, itsensähillitsevän, vaatimattoman,
velvollisuudentuntoisen ja tasamielisen; miehen, joka ylenkatsoi
liehittelyä ja vihasi halpamaisuutta; joka kunnioitti viisaita ja
ansiokkaat nosti arvoon; joka oli tunteeton joutaville pikku pyyteille,
mutta väsymätön vakavassa työskentelyssä; lyhyesti, "jolla oli
moitteeton, voittamaton sielu", joka, lailla Sokrateen, "kykeni
kieltäytymään sellaisesta, mistä moni on liian heikko jaksaakseen
kieltäytyä, ja taas nauttimaan paljosta, mistä monet eivät voi nauttia
menemättä liiallisuuksiin". Hurskaus, mielen puhtaus, lempeys, tyhjän
maineen ylenkatse, tunnonrauha, yksinkertaisuus, kärsivällisyys --
kaikkia näitä hyveitä omasi keisari, kuten hän luettelee eräässä
toisessa kuvauksessa (VI, 30), jonka hän päättää sanoihin: "Jäljittele
kaikkea tätä, jotta sinulla olisi yhtä hyvä omatunto viime hetkesi
tullen kuin hänellä oli."
Hän lopettaa nämä kiitollisuuden sanelemat muistelot lyhyeen esitykseen
siitä, mistä oli velassa jumalille. Ja mistä hän kiittelee jumalia?
Siitäkö että on rikas ja ylhäinen ja keisari? Ei suinkaan, ei
sellaisista alhaisista ja epäiltävistä siunauksista kuin ne, vaan siitä
johdatuksesta, jonka hän on saanut filosofian opiskelun kautta, ja
siitä armosta, joka on estänyt häntä lankeamasta syntiin. Ja tässäpä
hänen oikea vaatimattomuutensa todella ilmeneekin. Samaten kuin
hurskaan Jumalan miehen Bradfordin oli tapana sanoa nähdessään
pahantekijää vietävän mestauspaikalle: "Siinäpä kulkisi nyt ilman
Jumalan armoa John Bradford", samaten sanoo Aurelius, ylistettyään
jumalia kaikesta heidän hyvyydestänsä koko hänen perhettään ja
omaisiaan kohtaan: "Edelleen minä kiitän jumalia siitä, että en ole
eksynyt mihinkään loukkaukseen heitä vastaan, vaikka minussa oli
taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen olisivat saattaneet johtaa minut
tekemään jotakin semmoista; mutta heidän suosiostaan ei sellaista
asianhaarain tilannetta koskaan tullut, joka vei minut kiusaukseen.
Vielä minä kiitän siitä, että he antoivat minulle opettajan ja isän,
joka kitki minusta pois kaiken ylpeyden ja opetti, että oli mahdollista
elää palatsissa ilman vartijoita tai kultakoristeisia pukuja tai
tulisoihtuja tai kuvapatsaita ja muuta senkaltaista, ja sen sijaan
opetti elämään jokseenkin niinkuin yksityinen mies olematta silti
ajatuksilta halpamainen taikka tehtävissä leväperäinen; että minä
paranin intohimoisen rakkauden hurmiosta, johon olin langennut; että
vaikka äitini kohtalo oli nuorena kuolla, hän sai viettää viimeiset
vuotensa minun kanssani; ettei koskaan ole voitu väittää, että kun
tahdoin lähimmäistäni auttaa, minä en sillä olisi tarkoittanut totta;
että minulla oli paljon hyviä opettajia lapsilleni: sillä kaikki nämä
asiat vaativat jumalain ja onnen apua."
Marcus Aureliuksen _Itsetutkisteluihin_ kannattaa meidän aikamme
totisesti syventyä. Se itsensäkieltäminen joka niissä ilmenee,
kirpeästi kurittaa aikamme yhä lisääntyvää ylellisyyttä; niiden
ylevämielisyys muodostaa edullisen vastakohdan aikamme kyynillisyyden
yhä kasvavan katkeruuden rinnalla; niiden tyytyväinen alistuminen
Jumalan tahtoon nuhtelee meidän lakkaamatonta levottomuuttamme; ennen
kaikkea niiden muuttumaton korkea henki saattaa häpeään tuon pikku
syntien ja pienten heikkouksien runsauden, joka eräänlaisen rohtuman
tavalla leviää kautta nykyajan sovinnaisen elämän. Mutta tällä
alkuluvulla on myöskin arvoa nuorille. Se tarjoaa taulun, jota jos he
voitaisiin saada tutkimaan, sekä heidän että meidän olisi parempi. Jos
jo "siinä voimakkaassa valossa, joka valtaistuimelle lankeaa", Marcus
Aureliuksen elämässä ei paljastu mitään siveellistä tahraa, niin
sitäkin huomattavampaa on, että tämä roomalainen ruhtinas oli jo
varhain vapaassa, ihanassa nuoruudessaan oppinut kiinnittämään
huomionsa opettajiensa avuihin, heidän kärsivällisyyteensä ja
mielenlujuuteensa, heidän hyväntahtoisuuteensa ja lempeyteensä, heidän
nuhteettomuuteensa ja hyveihinsä. Keskellä pöyristyttävää yleistä
siveellistä turmiota hän säilytti puhtaan omantunnon, tahrattoman ja
suloisen kirkkaan sielun; hän kiitti Jumalaa sanoin, sekä ajatuksen
että kielen puolesta kuulakkain ja täsmällisin, siitä, että turmelus ei
ollut yllättänyt häntä nuoruuden keväimessä, että maaseudun rauhassa ja
kodin helmassa filosofian opiskelu oli kirkastanut hänelle, kuinka
sydämen puhtaus on nuoruuden pyhä panssari, kiitti siitä, että oli
säilynyt muistettuna ja kunnioitettuna viimeisiin vuosiinsa saakka.
"Varmaankin", sanoo Carlyle, "tulee kerta päivä, jolloin taaskin
tunnetaan (ja tunnustetaan), mikä hyve puhdas ja kohtuullinen elämä on;
kuinka jumalallinen on nuorten ihmiskasvojen punastuminen; kuinka
korkea, puhdistava, tuiman vääjäämätön on jokaiselle luodulle näissä
suhteissa asetettu velvollisuus. Vaan jos sellainen päivä ei koskaan
tule, silloin ymmärrän, että paljon muutakaan ei koskaan tule.
Jalomielisyys ja käsityksen syvyys ei tule koskaan; sydämen ja silmän
sankarillinen puhtaus; jalo, hurskas rohkeus parantamaan meitä ja
kiillon ja silauksen aikakauttamme, mitenkä ne koskaan voivat tulla?
Nälkäisen eläimellisyyden häpeällinen kiiltosilaus, henkinen
kyvyttömyys ja valheellisuus syöksee tietänsä eteen, kunnes horna sen
nielee."