Epiktetoksen _Tutkielmat_, sellaisina kuin Arrianos ne alkuisin
julkaisi, käsittivät kahdeksan kirjaa, mutta vain neljä on säilynyt.
Monessa suhteessa ne ovat hänen mielipiteittensä arvokkain ilmaisu.
_Ojennasnuoran_ tylyssä suppeudessa, "käskevässä lyhyydessä" on jotakin
lievästi vieroittavaa. "_Ojennusnuorassa_", sanoo Martha,[76]
"stoalaisuus julistaa lakejansa milteipä epäinhimillisen
tunteettomasti; se velvoittaa kaikki sydämen pyyteet,
kunnianarvoisimmatkin, vaikenemaan; se kerskuu sillä, että käy niitä
vastaan sotaa elämästä ja kuolemasta ja näyttää haluavan suistaa
ihmisen oikeutetuimmatkin ja jaloimmatkin tunteet. Lukiessaan näitä
jäyhiä säädöksiä melkeinpä uskoisi, että tämä siveyselämän lainlaatija
on mies vailla sydäntä, ja jollei meitä viehättäisi kielen omaperäinen
suorasukaisuus, niin ei tämä kivikova tyyli tuntuisi olevan muuta kuin
haavemaisen systeemin sovinnaisia säädöksiä tahi pyrintöjä mahdottomaan
täydellisyyteen." _Tutkielmat_ ovat paremmin selittävää ja perustelevaa
laatua, seikkaperäisempiä, inhimillisempiä. Niitä lukiessaan tuntee
seisovansa vastakkain inhimillisen olennon kanssa, ei ihanteellisen
viisaan miehen marmoripatsaan kanssa. Tyyli on, totta kyllä,
yksinkertainen, mutta sen "atleettimainen alastomuus" sopii hyvin tähän
taistelevaan siveysoppiin; sen pittoreski ja naulanpäähän osuva laatu,
sen voimakkaat vertaukset, sen kansanomaiset käänteet, sovinnaisen
sirouden täydellinen puute, luo sille jonkunlaisen "plebeijisen
omaperäisyyden"; se viehättää melkeinpä kuin autobiografia. Terävällä
logiikalla ja vääjäämättömällä vakaumuksella "hän painiskelee
intohimojen kanssa, kyselee niiltä, panee ne vastaamaan ja hämmentää ne
muutamin sanoin, jotka monesti ovat ihastuttavia. Tämä Sokrates vailla
suloa ei huvita meitä sillä, että kaataisi vastustajansa kietovan
väittelyn verkkoihin, vaan tarttuu häneen kovakouraisesti ja
useasti parilla iskulla tekee hänestä lopun. Se on kuin Fokionin
kaunopuheisuutta, jota Demosthenes vertaa herkeämättä nousevaan ja
laskevaan kirveeseen."
Senecan tavoin Epiktetoskin on saarnamies, siveyssaarnaaja, joka tosin
ei ole yhtä nerokas, yhtä kaunopuheinen, yhtä laajan sivistyksen
saanut, mutta paljon miehekkäämpi, selkeämpi, johdonmukaisempi ja
ainettansa paremmin hallitseva. Hänen oppinsa ja hänen elämänsä olivat
harvinaisessa määrässä sopusoinnussa, ja hänen mielipiteensä tekivät
tuollaisen lyhyen esitystavan mahdolliseksi, sillä niitä ei heikonna
mikään tekijän horjuvaisuus valon ja varjon välillä. _Tutkielmat_
eroavat _Ojennusnuorasta_ ainoastaan esitystavan, lukuisain kaskujen,
alleviivattujen kuvien ja elävän keskustelumuodon puolesta. Pascalin
huomautus, että Epiktetos tunsi ihmissydämen lujuuden, vaan ei tuntenut
sen heikkoutta, soveltuu kyllä _Ojennusnuoraan_, mutta on tuskin
puolustettavissa, jos tuomitsemme häntä eräiden vastausten mukaan,
joita hän antoi niille, jotka tulivat häneltä etsimään lohdutusta tai
neuvoa.
_Tutkielmat_ eivät ole systemaatiset luonteeltaan, ja vaikka ne
olisivatkin, niin ehkäisisi neljän viime kirjan katoaminen meitä
rakentamasta tätä systeemiä sillä lailla, että sille mitenkään voisi
vaatia täydellisyyttä. _Ojennusnuoran_ lyhyestä esityksestä lukija jo
lie päässyt käsittämään Epiktetoksen tärkeimmät periaatteet ja
ajatukset; filosoofisten koulujen fysiikkaan ja metafysiikkaan hän ei
puuttunut lainkaan; hänen päämääränsä oli siveyden saarnaaminen,
ihmisten elämän jalostaminen ja heidän sydämensä liikuttaminen. Hän ei
lainaillut toisilta, ei liioin keksinyt mitään uutta, mutta hän antoi
stoalaisuudelle käytännöllisen todellisuussuunnan. Meidän on nyt vain
valitseminen hänen _Tutkielmistaan_ muutamia häntä enimmän kuvaavia
mielipiteitä ja esittäminen, miten hän teroitti niitä kuulijainsa
huomioon.
Stoalaisuuden erikoisia omalaatuisuuksia oli ehdottoman
riippumattomuuden eli itseriippuvaisuuden tavoittelu. Kun nyt ihmisten
heikkous ja orjasielu enimmäksensä on seurausta siitä, että he
havittelevat ylellisyyttä, täytyy tosi miehen ehdottomasti päästä irti
kaikesta tämäntapaisesta halusta. Hänen täytyy lisätä rikkauttansa
supistamalla toivomuksia; hänen täytyy ylenkatsoa _kaikkea_ sitä
ylellisyyttä, jota ihmiset kaipaavat, ja hänen täytyy melkoisesti
vähentää muka välttämättömien tarpeittensa määrää. Olemme jo nähneet
muutamia niistä todisteluista, jotka viittaavat tähän suuntaan;
lisätkäämme niihin nyt joitakin _Tutkielmien_ kolmannesta kirjasta.
Joku suuri puhuja, joka oli lähdössä Roomaan erästä oikeusjuttua
varten, oli tullut tapaamaan Epiktetosta. Filosoofi otti hänet hyvin
kylmästi vastaan, koska ei uskonut hänen tulleen tosi mielessä.
"Minulta et saa enempää", sanoi hän, "kuin mitä saisit joltakin
rajasuutarilta tai vihannesmyyjältä, sillä olet tullut vain, koska
sattui niin sopimaan, ja sinä tahdot vain arvostella esitystapaani etkä
todellisuudessa halua oppia _periaatteita_." "Hyvä", vastasi puhuja,
"mutta jos minä harrastaisin sentapaisia asioita, niin olisinhan vain
sinunlaisesi köyhä poloinen, vailla pöytäkalustoa tai ajoneuvoja tai
maatilaa." "Minä en kaipaa moisia tavaroita", vastasi Epiktetos; "ja
sitäpaitsi olet sinä loppujen lopuksi sittenkin minua köyhempi."
"Mitenkä niin?" "Sinulla ei ole vakavuutta, ei sopusointua luonnon
kanssa, et ole vapaa huolista. Oli mulla suojelija tai ei, mitä se
minua liikuttaa? _Sinua_ kyllä. Minä olen sinua rikkaampi. _Minä_ en
huoli siitä, mitä keisari ajattelee minusta. _Minä_ en ketään
mairittele. Siinä minun omaisuuteni sinun hopeisten ja kultaisten
pöytäkalustojesi asemesta. Sinulla on _hopeiset_ astiat, mutta
_saviset_ mielipiteet, periaatteet ja toivomukset. Minun sieluni on
minulle kuningaskunta, ja se antaa minulle yltäkyllin ja mieluista
toimintaa sinun levottoman tyhjäntoimituksesi sijasta. Kaikki sinun
tavarasi näyttää sinun silmissäsi vähältä, minun näyttää suurelta
omissa silmissäni. Sinun halusi on tyydyttämätön, minun on tyydytetty."
Vertaus, johon hän päättää keskustelun, on todella merkillinen. Kerta
oli minulla tilaisuus kuulla, kun Sir William Hooker selitti kuningatar
Adelaide-vainajalle Kew-museon esineitä. Niitten joukossa oli
kokos-pähkinä, jonka kyljessä oli reikä, ja Sir William selitti
kuningattarelle, että kun alkuasukkaat eräässä osassa Intiaa haluavat
pyydystää apinoita, he tekevät reikiä kokospähkinään ja täyttävät ne
sokerilla. Apinat pistävät kätensä reiästä sisään ja kaappaavat sen
täyteen sokeria; mutta kun he nyt aikovat vetää näin kasvaneen nyrkin
takaisin ulos, onkin aukko liian pieni; apinat taas eivät älyä päästää
saalistaan, ja niin ne saadaan kiinni. Aivan samanlaista kuvaa, kuin
tämän pienen anekdootin, käyttää Epiktetos jatkossa: "Kun pikkupojat
pistävät kätensä ahdaskaulaiseen kiviruukkuun, joka on täynnä
viikunoita ja manteleita, eivät he saakaan vedetyksi täysiä käsiään
jälleen ulos ja rupeavat silloin itkemään. Päästä joitakuita viikunoita
ja manteleita putoamaan, ja saat kätesi irti. Niin _sinäkin_, luovu
haluistasi. Älä tavoita niin paljoa, ja sinä saat mitä haluat."
"Onnellinen hän, joka ei toivo mitään, sillä hän ei pety."
Toisekseen Epiktetos alituiseen kehoittaa pyrkimään korkealle; meidän
ei pidä olla tavallisia lankoja elämän kankaassa, vaan paarre
senaattorin toogassa, leveä purppurareunus, joka antaa loistoa ja
kauneutta koko vaatteukselle. Mutta miten tietää, että meillä on voimia
ja kykyjä tähän korkeaan tehtävään? Kuinka härkä leijonan lähetessä
tietää, että sen asia on asettua puolustamaan koko laumaa? Jos meillä
on suuret kyvyt, me kyllä pian olemme niistä tietoiset, ja jos meillä
ei niitä ole, tulee meidän niitä vähitellen hankkia. Ei mitään suurta
ole tehty tuota pikaa -- viiniköynnöksen täytyy kukkia ja kantaa
hedelmä ja hedelmän kypsyä, ennenkuin saamme rypäleen purppuraiset,
tertut -- "ensin oras, sitten tähkä, ja sen perästä kypsynyt vilja
tähkässä".
Mutta mistä meidän on johtaminen tämä velvollisuuden ja mahdollisen
suuruuden ylevä tajunta? No, jos keisari olisi ottanut sinut pojakseen,
etkö ylväin katsein ilmaisisi olevasi tietoinen ylennyksestäsi? Miksi
et ole ylpeä siitä, että olet Jumalan poika? Onhan sinulla tosin
ruumis, jonka takia monet ihmiset vaipuvat aivan läheiseen
sukulaisuuteen raatelevain sutten, villien leijonain ja viekasten
kettujen kanssa turmellen sen mikä on järkevätä itsessään, ja niin
heistä tulee syöläitä nautoja taikka vahingollisia tuhoeläimiä. Mutta
toiselta puolen, "jos", sanoo Epiktetos, "ihmisessä on todella
muodostunut vakaumus siitä, että me olemme kaikki jollakin muotoa
syntyneet Jumalasta ja että Jumala on kaikkien jumalain ja ihmisten
isä, niin arvelen, että me emme koskaan ajattele alhaisesti tai
matalasti itsestämme". Tuskinpa on suuri Milton jalommalla tavalla
ilmaissut tätä totuutta sanoessaan, että "se joka pitää itseään
kunniassa ja velvollisuuden mukaisessa arvossa, hän sekä sen takia että
on Jumalan kuva että myös lunastuksensa hinnan vuoksi, jonka hän uskoo
olevan selvästi merkittynä otsalleen, katsoo pystyvänsä jaloimpiinkin
ja hurskaimpiin tekoihin ja olevansa liian arvokas moisessa
alhaisuudessa ja saastaisuudessa, kuin synti on, häpäisemään ja
tahraamaan itseänsä, koska hän on niin kalliisti lunastettu ja
korotettu uuteen ystävyyteen ja lapsensuhteeseen Jumalan kanssa".
"Ja mitenkä me voimme tietää, että olemme edistyneet? Me saatamme
tietää sen, jos oma tahtomme on altis elämään sopusoinnussa luonnon
kanssa; jos tulemme jaloiksi, vapaiksi, uskollisiksi, nöyriksi; jos
emme mitään halaja, emme liioin mitään kaihda, joka on oman voimamme
ulkopuolella, ja näin vapaudumme kaikista maallisista harrastuksista;
jos elämämme on muuttumattomain ja jalojen lakien varman johdon
alainen.
"Mutta emmekö kohtaa vastuksia elämässä? Kyllä, epäilemättä; vaan eikö
mitään sellaista ole Olympiassa? Eikö sinua siellä kuumuus polta, eikö
siellä tilasta taistella, eikö sinua sateenkuurokin kastele, milloin
sataa? Eikö siellä ole ihan liiankin runsaasti huutoa ja kirkunaa ja
muuta meteliä? Ja sittenkin oletan, että siedät kaikkea tätä, jos
korvaukseksi rinnan asetat näytelmän suurenmoisuuden? Ja entäs vielä:
etkö ole saanut voimia kantaaksesi mitä hyvänsä sattuneekin? Etkö ole
saanut ylevämielisyyttä, rohkeutta, lujuutta? Ja jos kerta minä olen
ylevämielinen, välittäisinkö minä niin ollen mistään, mikä sattua
voipi? Mikä saattaisi häiritä tai säikähdyttää minua tahi näyttää
tuskalliselta? Eikö minun pidä käyttää kykyäni niitä tarkoitusperiä
varten, joihin se on minulle lahjoitettu, vai pitääkö minun surra ja
valittaa kaikissa elämän kohtaloissa? Päinvastoin, nämä vastukset ja
vaikeudet ovat kiivaita vihamiehiä, jotka on yllytetty meitä vastaan,
ja me saatamme ne voittaa, jos tahdomme, elämän olympialaisessa
kisassa.
"Mutta jos elämä taakkoinensa käy aivan sietämättömäksi, emmekö saa
mennä takaisin Jumalan tykö, josta olemme tulleet? Eikö meidän tule
näyttää varkaille ja rosvoille ja tyranneille, jotka vaativat
vallitaksensa meitä ruumiimme ja tavaramme kautta, että heillä _ei
mitään valtaa_ ole? Sanalla sanoen, eikö meidän pidä tehdä itsemurha?"
Tiedämme, mitä Shakespeare sanoo tästä asiasta:
"Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkis elon kuorman alla,
_Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, --
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, -- niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne_?"
(Hamlet, III, 1, -- P. Cajanderin suom.)
Mutta Epiktetoksella ei ollut mitään ainehistoa sellaista
vastausta varten. En muista ainoatakaan kohtaa, jossa hän viittaa
kuolemattomuuteen tahi tulevaan elämään ja sen vuoksi on luultavaa,
että hän joko ei ensinkään uskonut siihen tahi sivuutti sen sellaisena
seikkana, joka ei ole meidän omassa vallassamme. Kuitenkaan ei hänen
vastauksensa sisällä tuota itsemurhan ylistelyä, joka tavataan
kauttaaltaan Senecan näytelmistä ja joka oli stoalaisuuden yleisimpiä
lempiväitteitä. "Ystäväni", sanoo hän, "odottakaa Jumalan hetkeä,
hetkeä, jolloin hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä
palveluksesta; sitten te saatatte vapauttaa itsenne mennäksenne hänen
luoksensa. Mutta nykyisellänsä hillitkää itsenne, pitäkää paikkanne,
jonka hän nyt on teille määrännyt. Sillä lopultakin on oleskelunne aika
täällä lyhyt ja helppo niille, joitten mielipide on tätä laatua; sillä
mitä tyrannia tai varasta tai tuomioistuinta saattavatkaan pelätä ne,
jotka niin tyystin väheksyvät ruumista ja mitä siihen kuuluu? Jääkää
siis älkääkä lähtekö ilman pätevää syytä."
Näyttää siltä että Epiktetos sallii itsemurhan sitä kumminkaan
kehumatta, sillä eräässä kohdassa (II, 1) hän sanoo: "Mitä on tuska?
Pelkkä ruma naamio; vaihda se, niin näet, että asia on siten. Pahasti
pidellään täällä meidän ruumis-riepuamme, mutta sitten taas
hellävaroen. Ellei sinun sovi asioitasi kantaa, niin ovi on avoin; jos
sopii, niin kestä. Oikein on, että ovi kaikissa olosuhteissa on avoin,
sillä siten ihmiset pääsevät kaikesta vaivasta."
Tämä _kärsimisen_ voima on pääsävel stoalaisten elämänopissa, ja
alituiseen teroitetaan mieleen sen saavuttamisen tapaa, nimittäin että
kaikkia ulkonaisia sattumuksia on ylenkatsottava. Olen jo kertonut
jutelman Agrippinuksesta, jossa Epiktetos ihaillen näyttää, ettei
suurinkaan onnettomuus saattanut pusertaa totisesta stoalaisesta
suuttumuksen tai murheen sanaakaan.
Kaikki välttämättömyys tulee siis stoalaisen näkökannan mukaan
Jumalalta, ja meidän velvollisuutemme on olla nurkumatta sitä vastaan.
Mutta kun tämä on johtava periaate mitä meihin itseemme tulee, kuinka
meidän tulee kohdella toisia? Tässäkin velvollisuutemme kasvavat
suorastaan suhteestamme Jumalaan. Tämähän suhde se juuri herättää
meissä kunnioitusta itseämme kohtaan, senpä myöskin pitäisi velvoittaa
meitä kunnioittamaan muitakin. "Orja, etkö mieli sietää omaa veljeäsi,
jonka isä on sama Jumala kuin sinunkin? Mutta hän on kunnoton, ehkä --
varas ja murhamies. Olkoon niin, sittenpä hän tarvitsee sitäkin enemmän
sääliä. Ethän tahdo juurittaa pois sokeita ja kuuroja heidän
onnettomuutensa takia, vaan säälit heitä; kuinka paljon säälittävämpiä
ovatkaan kunnottomat ihmiset? Älä kiroa heitä. Oletko itse niin perin
viisas?"
Epiktetoksen määräykset eivät liioin kaikki ole abstraktisia
periaatteita; useasti hän pysähtyy antamaan täsmällisiä käyttäytymisen
ohjeita. Voiko esim. tavata viisaampaa kuin mitä hän puhuu tavoista
(II, 18) ja siitä, kuinka parhaiten voi saavuttaa hyviä tottumuksia ja
kukistaa huonoja? Hän huomauttaa, että me olemme tottumusten orjia;
että jokainen yksityinen teko on tosiasia jokapäiväisessä elämässämme
niinkuin hiekkajyvänen aavikon hietameressä, että joka kerta, kun
olemme vihassa tai paha meissä paisuu, me lisäämme puita tuleen,
kylvämme taudin myrkyllisiä siemeniä. Kuume voi tulla parannetuksi,
mutta terveys siitä sittenkin heikontuu; ja samaten on myös sielun
tautien laita. Nekin jättävät merkit jälkeensä.
Otetaan esimerkiksi viha. "Sinähän et tahdo olla intohimoinen? Älä siis
vaali sitä tapaa itsessäsi äläkä anna sille mitään yllykettä. Pysy
alussa levollisena ja sitten luettele ne päivät, jolloin et ole ollut
vihassa. Minun oli tapa suututella joka päivä, sitten vain joka toinen,
sitten joka kolmas, sitten joka neljäs. Mutta jos kuluneeksi tulisi
kolmekymmentä päivää ilman lankeemusta, niin uhraa Jumalalle
kiitosuhri. Sillä tavat ensin irtaantuvat, vasta sitten kerrassaan
saadaan juuritetuiksi pois. 'Minä en sortunut vihastukseen tänään, en
liioin seuraavanakaan päivänä, enkä siten edelleen kahteen tai kolmeen
kuukauteen, vaan hillitsin itseäni kaikissa kiusauksissa.' Ole varma,
että jos _näin_ voit sanoa, olet oikealla tolalla."
Mutta _mitenkä_ kaikki tämä on tehtävä? Siinä se suuri kysymys, ja
Epiktetos on aivan valmis antamaan parhaan vastauksen minkä taitaa.
Olemme jo maininneet erään kohdan, jossa hän (toisin kuin pakanallisten
moralistien enemmistö) osoittaa, että hän oli täydellisesti käsittänyt,
kuinka siveellisyyden kannalta tärkeätä on vallita huonoja
_ajatuksiaankin_. Samaa oppia edelleen valaisee muuan toinen tarina
Agrippinuksesta. Neron oli ruma tapa velvoittaa roomalaisia ylimyksiä
esiintymään näyttämöllä tai gladiaattorileikeissä siinä mielessä, että
hän siten voisi näyttää heidänkin muka hyväksyneen hänen halveksittavat
temppuilunsa. Erään kerran Florus, joka oli kahden vaiheilla, totellako
käskyä vai ei, kysyi asiassa neuvoa Agrippinukselta. "Mene kaikin
mokomin", vastasi Agrippinus. "Mutta miksi _sinä_ et sitten mene?"
kysyi Florus. "Koska", vastasi Agrippinus, "minä en tuumiskele sitä."
Tähän vastaukseen sisältyi ajatus, että empiminen oli alistumista,
tuumiskelu samaa kuin tuho; meidän täytyy aina toimia _periaatteiden_
nojalla, emme saa koskaan pysähtyä tekemään laskelmia _seurauksista_.
"Mutta jos minä en mene", huomautti Florus, "niin menetän pääni." "No
menepä siis; mutta _minä_ en mene." "Miksi sinä et mene?" "Siksi että
minä en tahdo olla palanen elämän tavanomaista kangasta; minä tahdon
olla siihen ommeltu purppura."
Ja jos vaadimme kuullaksemme pätevää _motiivia_ näin ylevää pyrintöä
varten, niin Epiktetos sen kyllä antaa. "Yritä voittaa oman sisäisen
äänesi hyväksyminen", sanoo hän, "tahdo näyttää kauniilta Jumalalle.
Pyydä olla puhdas oman puhtaan itsesi kanssa ja Jumalan kanssa. Ja
milloin joku paha mieliteko valtaa sinut, 'mene silloin, sanoo Platon,
sovitusjuhlille, mene rukoilijana jumalten temppeleihin, niitten luo,
jotka kääntävät pois pahan'. Mutta saattaahan riittää sekin, jos nouset
ylös ja lähdet jalojen ja hyvien ihmisten pariin, elämään heidän
esikuvansa mukaan, oli sinulla tällaisia ystäviä elävien tai
kuolleitten joukossa. Mene Sokrateen luo ja tarkkaa sitä ehdotonta
herruutta, jolla hän vallitsee kiusaukset ja intohimot; muista, kuinka
kunniakas oli hänen tietoinen voittonsa itsestään. Mikä olympialainen
triumfi! Kuinka se asettaakaan hänet lähelle itseänsä Herkulesta! Sen
vuoksi on, kautt' taivaan, oikeus ja kohtuus tervehtiä häntä: 'terve,
ihmeteltävä voiton sankari, joka olet voittanut, voittanut muita kuin
kurjia nyrkkeilijöitä ja voimailijoita, tahi miekkailijoita ja heidän
kaltaisiaan'. Ja jos näin totut kurittamaan itseäsi, saat nähdä,
minkälaiset sinulle kehittyy hartiat, mitkä hermot, mitkä lihakset,
pelkän jaarittelun ja muun tyhjän asemesta. Se mies on oikea
voimailija, joka harjoittaa itseänsä taisteluun sentapaisten
vastustajain kanssa. Ankara on ottelu, jumalallinen itse työ;
kuninkuus, vapaus, lepo, rauha siinä on kysymyksessä. Ajattele Jumalaa;
kutsu häntä, auttajaasi ja esitaistelijaasi, turvaksesi, niinkuin
merimiehet myrskyn käsissä kutsuvat isoja kaksoisia. Ja todella, mikä
myrsky onkaan tuimempi sitä, jonka nostattavat mahtavat harhakuvat
heittäen järjen tolaltaan. Mitä muuta kuin harhakuva on myrsky
itsekään? Sillä poistahan tuo kuoleman pelko, ja nostata sitten niin
paljon jyrinää ja salamoita kuin tahdot, ja saat tuntea; kuinka suuri
rauha ja levollisuus vallitseekaan siinä ihmisessä, jonka sielun
hallitsevana voimana on järki? Mutta jos sinä joskus joutuisit
alakynteen ja sanoisit, että sinä ensi kerralla aiot voittaa, ja sitten
samoin kerta toisensa perästä, niin tiedä, että sellainen tila on huono
ja heikko, niin että sinä lopuksi et edes tiedä tekeväsi väärin, vaan
alatpa keksiä puolustelujakin synnillesi; ja siten tulet vahvistaneeksi
todeksi Hesioduksen sanan: 'Tuho vaanii miestä, joka tehtävänsä
tuonnemmaksi lykkää'." Niin on laita. Näin varhain oli pakanallinen
siveysoppinut tullut tajuamaan sen syvällisen tosiseikan, että "vain
tämä kerta" päätyy myönnytykseen "eihän siinä ole mitään pahaa".
Hyvinpä laulaa Coventry Patmore:
Miten helppo on pysyä synnistä irti;
Miten työlästä voittaa vapaus taas;
Sillä peloittava totuus on, että ihminen
_Unohtaa_ taivaan, kotinsa entisen.
Toisessa paikassa Epiktetos varoittaa meitä kumminkin liian väleen
menettämästä rohkeuttamme pyrkiessämme hyvää kohti; ja ennen kaikkea
varoittaa koskaan lankeamasta _epätoivoon_.
"Kun painimestarin koulussa nuorukainen kaatuu, käsketään hänen nousta
jälleen ylös ja käydä otteluun päivä toisensa jälkeen, kunnes hänellä
on riittävät voimat; samoin täytyy meidänkin tehdä eikä olla niiden
vaivaisten painijain kaltaisia, jotka yhden epäonnistumisen jälkeen
antavat pyyhkäistä itsensä pois kuin pyörteen nieleminä. Sinun pitää
vain _tahtoa_", sanoo hän, "ja se on tehty; mutta jos hellität, niin
joudut perikatoon; sillä häviö ja voitto tulevat kumpikin sisältäpäin.
-- Ja mitä sinä tällä kaikella voitat? Sinä saavutat vaatimattomuutta
röyhkeyden sijasta, puhtautta likaisuuden, kohtuutta päihtymyksen
asemesta. Jos luulet olevan vielä parempia päämääriä kuin nämä, niin
jatka kaikin mokomin syntiäsi, sillä ei mikään hyvä pysty sinua
pelastamaan."
Mutta erikoisen ankarasti Epiktetos varoittaa meitä ajatuksesta, että
näiden periaatteiden julistaminen ja niistä _puhuminen_ on yksi asia --
mutta aivan toista niiden mukaan _toimiminen_. Hän piiraisee
humoristisen kuvan epäjohdonmukaisesta nimifilosoofista, joka
kaunopuheisesti selvitteli, että mikään ei ole hyvää, paitsi mikäli se
kuuluu hyveeseen, ja pahaa taas vain se, mikä on pahetta, sekä että
kaikki muu on yhdentekevää. Läksipä hän sitten merelle. Nousee myrsky,
mastot natisevat ja filosoofi huutamaan. Lähellä seisoo nenäkäs
henkilö, joka ällistyneenä kysäisee: "_Pahettako_ se haaksirikko onkin?
Jollei, niin eihän se voi olla mitään pahaa." Kysymys siinä määrässä
suututti filosoofia, että hän oli vähällä iskeä nuijalla haastajaa
päähän. Mutta Epiktetos armotta ilmaisee hänelle, että mies ei
konsanaan ollut filosoofi muuten kuin nimeksi; että kun hän istui
koulussansa pöyhistyneenä kunnianosoituksista ja liehakoimisesta,
peittyi hänen synnynnäinen pelkuruutensa ja omahyväisyytensä vain
lainattuihin höyheniin ja että hän oli vääryydellä anastanut itselleen
stoalaisen nimen.
"Miksi", kysyy hän toisessa kohdassa, "miksi kutsut itseäsi
stoalaiseksi? Miksi petät joukkoja? Miksi näyttelet juutalaista, vaikka
olet kreikkalainen? Etkö tiedä, millä perusteilla ihmistä sanotaan
juutalaiseksi tai syyrialaiseksi tai egyptiläiseksi? Kun näemme jonkun
joutavan tuuliviirin, on meidän tapana sanoa: 'Tuo ei ole mikään
juutalainen, hän vain sellaista näyttelee'; mutta kun mies kokonaan
rupeaa proselyytiksi ja täydelleen omaksuu juutalaisten opit, silloin
hän sekä _on_ todellisuudessa juutalainen että siksi _kutsutaan_. Näin
on myös meidän filosoofien; jos väärällä värillä itsemme sivelemme,
_olemme juutalaisia nimeltä, mutta todellisuudessa jotakin muuta_... Me
kutsumme itseämme filosoofeiksi, kun emme osaa esittää muiden ihmisten
osaa, aivan kuin mies koettaisi nostaa Ajaxin kiveä, vaikka ei jaksa
kohottaa kymmentä naulaa." Kohta on mielenkiintoinen ei ainoastaan
sinänsä, vaan senkin takia, että se omituisella tavalla sekä kielen
että ajatuksen puolesta muistuttaa Paavalia: "Ei se ole Juutalainen,
joka vain ulkonaisesti on Juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka
ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on Juutalainen, joka
sisällisesti on Juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen
ympärileikkaus Herrassa eikä kirjaimen mukaan; ja sellainen saa
kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta." (Room. II, 28-29.)
Paras tie tulla tosi-filosoofiksi ei suinkaan ole pelkästään se,
että lukee kirjoja ja perehtyy opinkappaleisiin, vaan että
järkähtämättömästi ahkeroi toimiaksensa ja pysyäksensä omissa
alkuperäisissä periaatteissaan; tähän voi vielä lisätä
johdonmukaisuuden ja itsetarkkaamisen. "Nämä periaatteet", sanoo
Epiktetos, "luovat ystävyyttä kodissa, yksimielisyyttä kaupungissa,
rauhaa kansojen kesken; ne tekevät ihmisen kelvolliseksi Jumalalle ja
miehuulliseksi kaikissa olosuhteissa, ikäänkuin hän olisikin
tekemisissä hänelle vierasten ja arvottomain kappalten kanssa. Nyt me
kyllä pystymme kirjoittamaan näistä asioista ja puhumaan niistä ja
luettua niitä kiittelemäänkin, mutta emme likimainkaan niitä noudata.
Siitäpä johtuu, että myöskin meihin soveltuu lakedaimonilaisiin
kohdistettu moite, joiden sanottiin olevan 'leijonia kotona, mutta
kettuja Efesossa'; koulussa me olemme leijonia, mutta ulkopuolella
kettuja."
Nämä kohdat sisältävät, luulen ma, omaperäisimmät, tärkeimmät ja
kuvaavimmat mielipiteet, mitkä tavataan _Tutkielmissa_. Eheimmin ne
ovat selvitetyt pitkässä ja tärkeässä luvussa kyynillisestä
filosofiasta. Oikea kyynikko -- ei sellainen, joka siksi pyrki raaoilla
tavoilla ja pöyhistellen hupsussa yltiöpäisyydessä, vaan elämänsä ja
periaatteittensa kautta -- oli ilmeisesti Epiktetoksen silmissä
parhaita ihmisiä maan päällä. Ihanteensa hän haahmoittelee eräälle
oppilaalleen, joka oli tiedustanut häneltä tätä asiaa.
Aluksi hän lausuu, että oikea kyynikko on niin jalohenkinen olento,
että se, joka sen alan itsellensä valitsee, mutta ei omaa tarpeellisia
ominaisuuksia, sytyttää vastaansa taivaan vihat. Hän on kuin
törkeäsuinen Tersites,[77] joka itselleen vaatii Agamemnonin ylhäistä
asemaa. "Jos luulet", puhuu hän tälle nuorelle oppilaalle, "voivasi
tulla kyynikoksi pelkästään pukeutumalla vanhaan vaippaan ja nukkumalla
kovalla vuoteella ja kantamalla kerjurin pussia ja keppiä, anelemalla
armopalasia ja herjaamalla jokaista, jonka näet hempeästi vaatetettuna
tai purppuraan puettuna, niin et tiedä, mistä on kysymys -- mene
silloin tiehesi; mutta jos tiedät, mitä oikea kyynikko tosiasiassa on,
ja luulet kykeneväsi siksi, niin punnitse, mihin suureen tehtävään olet
antautumassa.
"Mitä ensinnäkin itseesi tulee: Sinun täytyy ehdottomasti heittäytyä
Jumalan tahdon varaan. Sinun täytyy voittaa kaikki intohimot, kuolettaa
kaikki pyyteet. Sinun elämäsi täytyy olla kuin avattu kirja Jumalan ja
ihmisten edessä. Toiset kätkevät työnsä taloilla ja ovilla ja
pimeydellä ja vartijoilla; sinun talosi, ovesi, pimeytesi olkoon pyhän
hävyn tunto. Sinä et saa salata mitään; sinulla ei saa olla mitään
kätkettävänä. Sinun täytyy olla tunnettu Jumalan lähettinä ja
sanansaattajana ihmisten keskuudessa. Sinun täytyy opettaa
ihmisille, että onni ei ole siellä, mistä he sitä sokeudessaan ja
viheliäisyydessään etsivät. Ei se ole voimassa, sillä Myro ja Ofellius
eivät olleet onnellisia; ei rikkaudessa, sillä Kroisos ei ollut
onnellinen; ei vallassa, sillä konsulit eivät ole onnellisia; eikä
kaikessa tässä yhteensä, sillä Nero ja Sardanapalus ja Agamemnon
huokasivat ja itkivät ja raastivat hiuksiaan ja olivat olosuhteitten
orjia ja ulkokuori heitä petti. Onni on sinussa itsessäsi; todellisessa
vapaudessa, tyytyväisyydessä ja rauhassa, siinä, että voitat tai
kukistat jokaisen epäjalon pelon, täydellisesti hallitset itseäsi; ja
onnea on silloin 'elämän tasainen juoksu' keskellä köyhyyttä,
maanpakoa, sairautta, vieläpä itsensä kuoleman varjon laaksossakin.
Voitko käydä tähän olympialaiseen kiistaan? Ovatko jäntereesi ja
lihaksesi kyllin lujat? Voitko katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että
ne, jotka joutuvat tappiolle, myöskin saavat kärsiä pilkkaa ja
kuritusta?
"Ainoastaan Jumalan avulla sinä voit näin pitkälle päästä. Ainoastaan
hänen avullansa voit antaa ruoskia itseäsi kuin aasi ja kuitenkin
rakastaa niitä, jotka sinua ruoskivat, säilyttäen horjumattoman
mielentyyneyden olosuhteissa, jotka toisissa ihmisissä herättäisivät
levottomuutta ja surua ja pettymystä ja epätoivoa.
"Kyynikon täytyy oppia olemaan ilman ystäviä, sillä missä hän
saattaisikaan tavata arvoisensa ystävän tahi kuninkaan, joka ansaitsisi
kantaa hänen moraalista valtikkaansa. Todella ylevän ihmisen ystävän
tulee olla yhtä jalo kuin hän itse, ja sellaista ystävää ei oikea
kyynikko voi toivoa löytävänsä. Ei hänen liioin pidä naida; avioliitto
on oikea ja kunniallinen teko toisille ihmisille, mutta sen aiheuttamat
kiusat, kulut, häiriöt tekisivät mahdottomaksi elämän, joka on
pyhitetty taivaan palvelukseen.
"Eikä hänen myöskään tule puuttua yhteiskunnan asioihin; hänen
yhteiskuntansa ei ole Ateena eikä Korintto, vaan ihmiskunta.
"Hänen tulee olla voimakas, kestävä ja terve ja vähävaraisuudestaan
huolimatta aina puhdas ja miellyttävä. Tahti ja ymmärrys ja
nopsaälyinen kärkevyys puheissa ovat hänelle välttämättömät. Hänen
omantuntonsa tulee olla kirkas kuin aurinko. Puhdas olkoon hänen
unensa, puhtaampana vieläkin hän nouskoon. Vääryyttä ja solvausta
kohtaan hänen tulee olla yhtä tunteeton kuin kivi, ja hänen täytyy
jalkoihinsa tallata kaikki pelot ja toivomukset. Sellainen tulee
kyynikon olla. Ennenkuin siksi aiot ruveta, punnitse tarkoin ja katso,
kykenetkö Jumalan avulla viemään tehtäväsi onnelliseen loppuun."
Olen lyhykäisesti esitellyt tämän ylevämielisen luvun opetuksia, mutta
täydelleen voidakseen nauttia sen moraalista ja kaunopuheisuudesta,
täytyisi lukijan tutustua siihen kokonaisuudessaan ja panna merkille
sen voimakkaan kiivas henki, sen ylevä into, sen elävät kysymykset,
"joissa", kuten Martha sanoo, "ikäänkuin tuntuu hyveen ja vanhurskauden
vimma ja joissa suuri sydän yltäkylläisyydessään ryöppynä purkaa esille
pyhiä ajatuksia".
Epiktetos ei ollut kristitty. Hän on vain kerran teoksissaan viitannut
kristittyihin ja tehnyt sen käyttäen heistä tuota herjaavaa nimitystä
"galilealaiset", joille ominaista oli eräänlainen tunteettomuus
tuskissa ja välinpitämättömyys maailmallisia harrastuksia kohtaan,
minkä Epiktetos väärin ja halventaen katsoo olevan "pelkästään
tottumusta". Kovaksi onneksi ei näiden pakanallisten filosoofien ollut
sallittu päästä oikein käsittämään, mitä kristinusko todellisuudessa
oli. Tietämättömyydessään he luulivat sen yrittävän omaksua filosofian
tulokset, läpikäymättä sitä varten tarpeellista filosoofista
kouluutusta. He suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja kohtelivat
sitä väärin. Ja kuitenkin he olisivat kristinuskossa, ja yksin
kristinuskossa, löytäneet ihanteen, joka olisi voittanut heidän
korkeimmatkin käsityksensä. Eikä se ollut pelkkä saavuttamaton
_ihanne_; se oli ihanne, jonka korkein oli pyhittänyt ja siten tehnyt
mahdolliseksi saavuttaa ja jonka avulla ihmisten kävi mahdolliseksi
kantaa elämän vaikeudet lujuudella, levollisuudella, vieläpä
sisällisellä ilollakin; se jalosti heidän kykyjänsä jännittämättä niitä
liiaksi; sen avulla he saattoivat vähäksyä ajallisten koettelemusten
taakkaa, ei turhaan koettamalla kieltää niiden katkeruutta tai
itseltään salata niiden painoa, vaan siinä korkeassa tietoisuudessa,
että ne ovat lyhyt ja välttämätön johdatus "paljon runsaampaan ja
iankaikkiseen kunniaan".