Melkein varmaa on, että Epiktetos ei koskaan panettanut kirjallisesti
muistiin opinkappaleitaan. Suuren esikuvansa Sokrateen lailla hän
tyytyi suulliseen opetukseen, ja pääosan siitä, mikä on säilynyt meille
hänen nimellään, muodostavat Tutkielmat, jotka meille hänen oppilaansa
Arrianos on jäljentänyt. Arrianoksen kunnianhimo oli "olla
Epiktetokselle sitä, mitä Xenofon oli Sokrateelle", se on jättää
jälkimaailmalle jalo ja luotettava kuva mestarinsa elämästä ja opista.
Tässä mielessä hän kirjoitti neljä kirjaa Epiktetoksesta --
elämäkerran, joka nyt kovaksi onneksi on kadonnut; kokoelman
keskusteluja eli "pöytäpuheita", joka niinikään on kadonnut; ja kaksi
meille säilynyttä kirjaa nim. _Tutkielmia_ ja _Ojennusnuora_. Näistä
kahdesta verrattomasta kirjasta ja monestakin erillisestä katkelmasta
me saatamme päätellä, mikä oli stoalaisuuden käytännöllinen siveysoppi,
hurskaan ja vilpittömän orjan esittämänä.
_Ojennusnuora_ on jonkinlainen Epiktetoksen eetillisten periaatteiden
lyhyt luonnos. Samat periaatteet, seikkaperäisemmin vain ja monilla
esimerkeillä varustettuina esitetään myös _Tutkielmissa_. Molemmat
kirjat olivat niin suosittuja, että Arrianos vasta niitten kautta tuli
yleisesti tunnetuksi ja viimein erittäin kunnioitetuksi ja
arvossapidetyksi. _Ojennusnuora_ muodostui vanhalle ajalle siksi, mitä
Tuomas Kempiläisen _Imitatio Christi_ (Kristuksen seuraamisesta) oli
myöhemmille ajoille ja mitä Woodheadin _Whole Duty of Man_ (Ihmisen
koko velvollisuus) tai Wilberforcen _Practical View of Christianity_
(Kristinuskon käytännöllinen tarkoitus) on ollut laajoille piireille
aikamme Englannissa. Se oli selvä, suppea ja käytännöllinen yleisten
jokapäiväisten velvollisuuksien ja niitä kannattavien periaatteiden
esitys. Lausuttuina tuiki yksinkertaisella ja koristelemattomalla
tavalla sen kansanomaisuus kokonaan johtui siinä ilmaistujen ajatusten
siveellisestä korkeudesta. Epiktetos ei koskaan tavoitellut tyylillistä
kauneutta; hänen ainoa tarkoitusperänsä oli kuulijainsa sytyttäminen
hyveeseen, ja Arrianos kertoo, että hän tässä pyrkimyksessään saavutti
syvän vaikutuksen esiintymisellään ja äänellään. Mielenkiintoista on
tietää, että _Ojennusnuora_ levisi laajalle niin hyvin kristittyjen
kuin pakanainkin keskuuteen ja että siitä vielä niin myöhään kuin
viidennellä vuosisadalla laadittiin mukaelmia kristittyjen tarpeiksi.
Ei koskaan olekaan luotu mitään niin yksinkertaisen kaunista
systemaatista siveysopin esitystä, ja vielä tänäpäivänä paraskin
kristitty saattaa tutkia sitä, ei yksistään mielenkiinnolla, vaan
todelliseksi hyödykseen. Se on kuin Sibyllan ääni, joka, tulkiten
asioita yksinkertaisesti ja koristelemattomasti, Jumalan armosta
kaikuu kautta lukemattomien vuosien. Lähdemme nyt luomaan lyhyen
silmäyksen sen sisällykseen. Epiktetos aluksi asettaa perusohjeeksi
laajakäsitteisen väittämän, että muutamia seikkoja on meidän
vallassamme ja riippuu itsestämme, toiset taas ovat valtamme
ulkopuolella ja täydelleen meistä riippumattomat. Ne asiat, jotka ovat
meidän vallassamme, ovat mielipiteemme, harrastuksemme, halumme,
inhomme -- sanalla sanoen _oma toimintamme_. Ne asiat taas, jotka eivät
ole vallassamme, ovat ruumiimme, omaisuus, maine, sääty ja kaikki, mikä
on toimintamme piirin _ulkopuolella_. Koko huomiomme on kohdistettava
edelliseen asiain luokkaan. Niitten piirissä me saatamme tulla
jaloiksi, huolettomiksi ja vapaiksi; toisessa luokassa sitä vastoin
meidän täytyy jäädä riippuvaisiksi, pettyneiksi, napiseviksi,
onnettomiksi. Menestyksellä emme saata tavoitella molempia luokkia; ne
ovat sodassa keskenään; emme voi palvella Jumalaa ja mammonaa.
Jos me nyt oikealta näkökannalta katselemme kaikkia näitä asioita,
jotka eivät missään muodossa riipu meistä itsestämme, niin huomaamme ne
pelkiksi utukuviksi -- varjoiksi, jotka on erotettava todellisesta
olevaisesta. Meidän ei tule pitää niitä esineinä, jotka ansaitsevat
vastenmielisyyttä tai tavoittelua. Syntiä ja julmuutta ja vilppiä me
saatamme vihata, koska voimme niitä välttää, jos tahdomme; mutta
sairautta ja köyhyyttä ja kuolemaa meidän tulee pitää asioina, jotka
_eivät_ ansaitse välttämistä meidän taholtamme, koska ne ovat kokonaan
meidän valtapiirimme ulkopuolella.
Siispä onkin välttämättömän sietäminen ja pahan välttäminen
Epiktetoksen filosofian perussävel. Se on koottu kolmeen sanaan: _Aneku
kai apeku. Sustine el abstine_. "Kärsi ja kieltäy." -- Kärsi mitä
Jumala sinulle säätää, kieltäy kaikesta, minkä hän kieltää.
_Ojennusnuoran_ alkupuoli sisältää käytännöllisiä neuvoja, jotka
pyytävät kasvattaa ihmistä kärsimään jalolla tavalla. Esimerkiksi:
"Kaikesta, mikä ilahuttaa mieltäsi tai tuottaa hyötyä tai mitä
rakastetaan, muista lausua, minkälaatuista se todella on. Jos se on
omaisuuttasi, niin muista että se voi kadota. Jos se on vaimosi tai
lapsesi, muista että he voivat kuolla."
"Kuolema", sanoo eräs hautakirjoitus Chesterin katedraalissa:
"Kuolema, tuo muistuttaja suuri, monesti todistaa:
Tomua hellii hän, ken ihmistä rakastaa."
"Älä toivo mitään liian kiihkeästi. Jos menet kylpemään ja sinua kiusaa
siellä ihmisten tungeskelu, ilveily, varasteleminenkin, niin älä menetä
malttiasi; muista, että tärkeämpää kuin kylpy on oman luonnollisen
mielentilasi säilyttäminen. Ja samoin kaikissa huolissa; ihmisiä ei tee
levottomaksi niin paljon itse asiat kuin heidän ajatuksensa asioista.
"Jollet voi saada tapahtumia toiveittesi mukaan, niin laita, että
tahtosi tulee sopusointuun tapahtumain kanssa.[74] Jos menetät elämän
parhaat lahjat, niin älä katso niitä menetetyiksi, vaan sano, että ne
on toimitettu takaisin sille, joka ne antoi. Kaikkia koettelemuksia
vastaan on sinulla apu omassa sydämessäsi -- pidättyväisyys
varustuksena intohimoja vastaan, kärsivällisyys loukkauksia, lujuus
vaivaa vastaan. Aloita pikkuasioista: jos sinulta varastetaan, niin
muista, että mielenrauhasi on arvokkaampi ja painavampi kuin se asia,
joka sinulta varastettiin. Seuraa luonnon opastusta, se on tärkeätä;
älä kaipaa mitään, älä halua mitään, joka saattaa häiritä tätä
päämäärää. Käyttäydy niinkuin pidoissa -- ota kiitollisena ja
kohtuullisesti, mitä eteesi asetetaan, äläkä pyydä enempää; korkeampi
ja jumalallisempi kanta on olla valmis ja kyetä kieltäytymään siitäkin,
joka annetaan sinulle tai jonka helposti voisit saada. Sääli toisia,
ainakin ulkonaisesti, kun suru ja vastoinkäyminen heitä kohtaa; mutta
ajattele omassa sydämessäsi, että miehevälle ja viisaalle ja
rehelliselle miehelle ei itse asiassa ole mitään sellaista kuin
vastoinkäyminen; se on vain ruma näky; korpin koikkuminen ei voi
ennustaa mitään onnettomuutta sellaiselle miehelle, hän on sen vallan
yläpuolella.
"Me emme valitse osaamme elämässä eikä meillä ole mitään tekemistä
sellaisten osain kanssa; meidän velvollisuutemme vain on ne taitavasti
esittää. Orja saattaa olla yhtä vapaa kuin konsuli; ja vapaus on suurin
siunaus; sen rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja vailla merkitystä;
sen kun omistan, ei minulta mitään puutu, ilman sitä eivät muut ole
mahdollisia. Ei kukaan voi loukata sinua, jos et katso hänen sanojaan
tai tekojaan loukkauksiksi.[75] Olkoon kuoleman suuri totuus joka päivä
silmiesi edessä, ja kaikki asiat kutistuvat todellisiin suhteisiinsa.
Kuten merimatkalla, kun laiva pysähtyy satamaan ja sinä lähdet hakemaan
vettä, sopii kyllä poimia näkinkenkä tai kukkanen, mutta sinun tulee
pitää mielessäsi laiva ja lakkaamatta tarkata, kutsuuko laivanpäällikkö
lähtöön, ja sitten sinun tulee jättää kaikki muu, ettei sinua sidottuna
noudettaisi laivaan niinkuin elukoita kuljetetaan. Samalla tavalla on
elämässä; jos sinulle näkinkengän ja kukkasen sijasta annetaan vaimo ja
lapsi, ei mikään sitä estä; mutta jos päällikkö kutsuu, juokse laivaan,
jätä ne kaikki äläkä katso taaksesi, ja jos olet vanha, älä poistu
pitkälle laivasta, ettet jäisi kun hän kutsuu." Vertaus on
merkityksellinen ja kenties seuraavat Sir Walter Scottin sanat,
nimettöminä asetetut erään hänen Waverley-romaaninsa luvun alkuun,
auttavat valaisemaan sitä:
Kuolema meidät kaappaa karkelosta, sieppaa
Kuin hoitajatar juonikkaan lapsen, sieppaa
Kaikista turhista puuhista -- sen töykeä kutsu
Repäisee rikki lemmekkäät siteemme kaikki.
Hyvä vain, jos niistä vastata voit siinä maassa
Missä kaiken puntarina on totuuden vaaka.
"Säilytä oikeat suhteet toisiin ihmisiin; älköön heidän kelvoton
menettelynsä vaikuttako sinun velvollisuuksiisi. Onko isäsi tehnyt
väärin, onko veljesi ollut kohtuuton? Sittenkin hän _on_ isäsi, hän
_on_ veljesi; ja sinun tulee ajatella suhdettasi häneen, olkoon hän sen
arvoinen tahi ei.
"Velvollisuutesi jumalia kohtaan on, että muodostat heistä oikeat
käsitteet. Usko että he tekevät kaikki asiat hyvin, ja silloin sinun ei
tarvitse koskaan nurista tai valittaa.
"Käytännölliseksi osviitaksi", sanoo Epiktetos, "määrää itsellesi joku
ihanne ja menettele sitten sen mukaan. Ole enimmiten vaiti tahi, jos
puhut, niin älä haasta arkisista ja mitättömistä asioista, kuten
koirista, hevosista, kilpa-ajoista tai nyrkkitaisteluista. Vältä
mieletöntä ja yletöntä naurua, alhaisia huvituksia, epäsiveyttä,
komeilua, näytäntöjä, luentotilaisuuksia ja kaikkia itseviisaita
huomautuksia. Ota esikuvaksesi suuret ja hyvät miehet. Älä anna pelkän
ulkonäön sokaista itseäsi. Tee mikä on oikein kokonaan katsomatta
siihen, mitä ihmiset mahtavat sanoa tai ajatella. Muista että ruumiisi
on vallan vähäpätöinen seikka ja tarvitsee perin vähän; aivan samoin
kuin jalka tarvitsee kengän eikä mitään huikaisevaa kultasaumaista,
purppuraista tai kivihelmikoristeista. Kehnouden merkki on kuluttaa
kaikki aikansa ruumiinsa asioitten huolehtimiseen tai ruumiillisiin
harjoituksiin. Älä ole kärkäs arvostelemaan toisia äläkä pane pahaksesi
heidän arvosteluaan sinusta. Jokaisessa asiassa", sanoo hän, ja tämä
on hänen kuvaavimpia lausuntojaan, "on kaksi kantaa: toinen, joka on
siedettävä, toinen, joka ei ole. Esim. jos veljesi tekee sinulle
väärin, älä ota asiaa siltä kannalta, että hän tekee väärin, sillä tämä
on hänen kantansa, sietämätön, vaan mieluummin siltä kannalta, että hän
on veljesi, kasvinkumppalisi; silloin omaksut asiasta sen näkökohdan,
miltä se on siedettävä."
Kaikki nämä ohjeet sopivat yleiseen käytettäviksi, mutta Epiktetos
lisää näihin toisia, jotka koskevat filosoofin oikeata käyttäytymistä,
se on henkilön, jonka omaksuma ihanne on korkeampi kuin suuren joukon.
Ennen kaikkea hän velvoittaa häntä välttämään tuomitsemista ja
kerskailua. "Ravitse itseäsi omilla periaatteillasi, vaan älä
levittele niitä esille näyttääksesi, paljonko olet nauttinut. Harjoita
itsesikieltämistä, mutta älä sillä rehentele. Ole itsenäinen ja
kohtuullinen; älä katso toisten mielipiteeseen tahi arvosteluun, mutta
ole varuillasi itsesi, ikäänkuin vaarallisimman vihollisesi, suhteen.
Älä pöyhkeile filosoofisilla _tiedoillasi_, jotka ovat itsessään
arvottomia, vaan ylpeile vakavan jalosta toiminnastasi. Älä koskaan
hellitä pyrkimyksissäsi, vaan kurkota kohti täydellisyyttä. Olkoon
rikkomattomana lakinasi se, mikä näyttää parhaalta ja oikealta; ja jos
sinulle tapahtuu jotakin vaivalloista tai mieluista, kunniakasta tai
kunniatonta, muista, että nyt on taistelu, nyt jo on Olympian
kilpaleikki eikä sitä enää sovi siirtää tuonnemmaksi, ja että yhdestä
päivästä ja yhdestä seikasta riippuu edistymisesi elämä ja kuolema.
Sillä tavalla Sokrates kohosi korkealle, että hän kaikissa
kohtaloissaan seurasi järkeä. Sinäkin siis, vaikka et suinkaan vielä
ole Sokrates, olet velvollinen elämään niinkuin se, joka tahtoo olla
Sokrates." Nämät ovat jaloja sanoja, mutta sille, joka niitä lukee, ei
tarvitse muistuttaa noita pyhiä ja paljon syvällisempiä sanoja:
"_Olkaa täydelliset, niinkuin teidän Isänne, joka on taivaassa, on
täydellinen." "Katso nyt on sovelias aika; katso nyt on autuuden
päivä_."
Tähän lyhyeen piirrelmään olemme sisällyttäneet kaikki _Ojennusnuoran_
tärkeimmät ajatukset. Se päättyy näihin sanoihin: "Joka tilaisuudessa
tulee olla mielessä nämä ohjeet:
"Mua johda, jumaluus ja sallimus,
kuin vain te määrännettekin:
halusta seuraan -- jos en tahdokaan,
mun pahan, kurjan seurattava on!" (Kleanthes.)
"Säveesti kohtaloon ken alistuu,
hän viisas on ja tuntee taivaan lait". (Euripides.)
Ja kolmanneksi:
"Oi, Krito, jos jumalat hyväksi näkevät, tapahtukoon niin. Anytos ja
Melitos, syyttäjäni, saattavat minut tosin tappaa, mutta eivät voi
minua vahingoittaa." (Sokrates.)
Tähän viimeksi esitettyyn, Platon Apologian lopussa mainittuun elämän
käsitykseen Epiktetos palaa toisaalla: "Mihin apulähteisiin meidän on",
kysyy hän, "turvautuminen suuren vaaran hetkellä? Mihinpä muuhun kuin
siihen, että johdamme muistoomme, mikä on tai mikä ei ole meidän
vallassamme, siihen, mikä meille on ja mikä meille ei ole mahdollista?
Minun täytyy kuolla. Olkoon niin; mutta täytyykö minun kuolla
huokaillen? Minut heitetään kahleisiin; mutta pakkoko minun on sitä
vaikerrella? Minut karkoitetaan maanpakoon; hyvä, kuka estää minua
lähtemästä sinne naurussa suin ja iloisin ja levollisin mielin?
"Kavalla salaisuus.
"Sitäpä en tahdo, sillä _se_ on omassa vallassani.
"Sittenpä minä panen sinut kahleisiin.
"Hyvä herra, mistä puhuttekaan? Panna _minut_ kahleisiin. Ei, ei,
saatatte kahlehtia raajani, mutta ei edes Zeus itse pysty vallitsemaan
minun tahtoani.
"Minäpä heitän sinut vankilaan.
"Pienen ruumis-riepuni; niin, epäilemättä.
"Minä lyön pääsi poikki.
"Enkö ole teille sanonut, että pääni on ainoa, jota ei voi lyödä
poikki?
"Senkaltaisia asioita filosoofien pitäisi ajatella ja joka päivä niistä
kirjoittaa ja niissä harjoittaa itseään."
Monessa muussa kohdassa Epiktetos osoittaa, että ihmisen vapaa tahto on
hänen jaloin etuoikeutensa ja että meidän ei pidä "myydä sitä
rihkamasta", eli kuten raamattu vielä jyrkemmin ilmaisee, "myydä
itseämme tyhjästä". Hän kertoo esim., kuinka keisari Vespasianus
täydellisesti erehtyi koettaessaan saada Helvidius Priscusta jäämään
pois senaatista. "Koska minä olen senaattori", sanoi Helvidius, "niin
minun _täytyy_ mennä." "Ole sitten edes vaiti siellä." "Älä tee minulle
kysymyksiä, niin minä olen vaiti." "Mutta minun _täytyy_ kysyä
mielipidettäsi." "Ja _minun_ täytyy sanoa, mikä on oikein." "Mutta minä
annan tappaa sinut." "Enkö koskaan ole sanonut, että olen kuolematon?
Tee sinä tehtäväsi, _minä_ teen _omani_. Sinun asiasi on tappaa minut,
minun kuolla vapisematta; sinun tehtäväsi on ajaa minut maanpakoon,
minun lähteä sinne valittamatta."
Näemme näistä huomattavista otteista, että viisain pakanoista oli,
Jumalan armosta, tullut siihen käsitykseen, että elämä oli jumalallisen
kaitselmuksen alainen. Vaan kuinka hämärä kuitenkin olikaan heidän
aavistuksensa tästä totuudesta, kuinka epävarma heidän otteensa,
verrattuna siihen, minkä halvinkin kristitty voi saavuttaa! Eivät he
koskaan ratkaisevalla tavalla käyneet käsiksi kuolemattomuusoppiin.
Eivät he koskaan päässeet irti kummittelevasta pelosta, että kukaties
he sittenkään eivät olisi mitään muuta sen parempaa kuin mitättömiä
laiminlyötyjä atoomeja, joita näkymätön, persoonaton, salaperäinen
voima nakkelee maailmanpyörteessä sinne ja tänne ja joitten tämän
jälkeen on määrä "tulla suljetuiksi rautavuorten keskelle" tai
"tuulten tuivertamina,
väkipuuskain viskomina
lentää halki maailman,
avaruudessa vaappuvan."
Heidän uskonsa persoonalliseen jumalaan sekaantui heidän uskoonsa
luontoon, joka, erään nykyaikaisen skeptikon kielellä puhuen, "toimii
peloittavan samankaltaisesti: tylynä kuin kohtalo, itsevaltiaana kuin
tyranni, armottomana kuin kuolema; liian summattomana ylistettäväksi,
vääjäämättömänä lepytettäväksi, sillä ei ole korvaa rukoukselle, ei
sydäntä hädälle, ei käsivartta auttamaan". Kuinka erilainen onkaan
kristityn toivon suloinen ja leppeä varmuus, hänelle kun Kristus on
tuonut elämän ja kuolemattomuuden valon! Sillä "onni" ei ole ainoastaan
"harkinnan tytär", kuten sitä kutsuu vanha kreikkalainen lyyrillinen
runoilija, vaan myöskin rakkauden tytär. Kuinka erilaatuinen onkaan
Davidin rukous, hänen pahimman tuskansa ja häpeänsäkin hetkellä:
"Hyvä henkesi johtakoon minua tasaista maata." Johdatus ja rakastavan
käden johdatus oli -- niinkuin hän tänä synkkänäkin aikana
havaitsi -- hänen elämänsä varsinainen laki; ja kärsimyksen
puhdistamana hänen sielussansa asui vain yksi toivomus -- se toivomus,
että häntä ohjattaisiin, ei menestykseen, ei kadotetun kunnian
jälleensaavuttamiseen, ei edes menetetyn viattomuuden takaisin
voittamiseen, vaan ainoastaan -- jos kohta koviakin polkuja --
vanhurskauden maahan. Ja koska hän tiesi, että Jumala johtaisi hänet
sinne, ei hänellä ollut mitään toivomusta, ei mitään huolta sitä
paitsi.
Päätämme tämän luvun kääntämällä moniaita Epiktetoksen katkelmia, joita
toiset kirjailijat ovat tallettaneet meille. Näiden katkelmain viisaus
ja kauneus varmaankin kiinnittää lukijan mieltä, sillä Epiktetos oli
niitä harvoja, "joiden ajatusten tomussakin piili kultaa".
"Maailman hyörinään kietoutunut elämä on kuin talvinen virta, sillä se
on väkevä ja täynnä muraa ja vaikeakulkuinen ja tyrannillinen ja
kuohahtava ja äkkiloppuinen."
"Sielu, joka viipyy hyveen vaiheilla, on kuin ikuinen kevät, sillä se
on puhdas ja kirkas ja virvoittava ja puoleensavetävä ja avulias ja
rikas ja viaton eikä mieti kenellekään vahinkoa."
"Jos tahdot tulla hyväksi, niin usko ensin olevasi paha." Vertaa Matt.
IX, 12: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat". Joh. IX, 41:
"Nyt te sanotte: Me näemme; sentähden syntinne jää olemaan". 1 Joh. I,
8: "Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja
totuus ei ole meissä."
"Alhaista on ihmisen, joka juomansa maustaa mehiläisten antimilla,
paheella kitkeröittää sielunsa, joka on Jumalan lahja."
"Ei mikään ole halpamaisempaa kuin huvitusten halu, rahanhimo ja
julkeus: ei mikään jalompaa kuin ylevämielisyys ja säveys ja
ihmisrakkaus ja hyvät työt."
"Viiniköynnöksessä on kolme terttua: ensimmäinen mielihyvän, toinen
humalan, kolmas röyhkeyden."
"Hän on juomari, joka juo enemmän kuin kolme lasia; ellei hän olekaan
humalassa, niin hän on kuitenkin mennyt yli kohtuuden."
Runoilija George Herbert on asettanut saman rajan:
"Sä kohtelias tahdotko olla? Muista:
_Kolmas malja vain tai paikalta poistu_,
Sillä ennen kaikkea viini
Lamaan lyö Jumalan leiman."
"Samoin kuin sataman majakkatulet, jotka muutaman risun avulla
synnyttävät suuren lieskan ja antavat riittävän avun merellä kulkeville
aluksille, samoin myös kirkassieluinen ja vähään tyytyväinen mies
isossa kaupungissa aikaansaa suurta siunausta kaupunkilaisten parissa."
Yhtä kaunis on eräs Epiktetoksen vielä yleisemmin käyttämä vertaus.
"Mitä hyvää", kysyi joku, "Helvidius Priscus teki vastustaessaan
Vespasianusta, hän kun oli aivan yksin?" "Mitä hyvää", vastasi
Epiktetos, "purppura tekee kankaalle? _Se on loistava itsessään ja
loistava myöskin antamansa esimerkin kautta_."
"Samaten kuin aurinko ei odota rukouksia ja manauksia noustakseen, vaan
kaikkien tervehtimänä heti puhkeaa paistamaan, siten älä sinäkään odota
suosionosoituksia ja hyvähuutoja ja kiitospuheita tehdäksesi hyvää,
vaan ole hyväntekijä omasta ehdostasi ja niin sinua rakastetaan kuin
aurinkoa."
"Kun Thalekselta kerta kysyttiin, mikä oli yleisin omaisuuden laji, hän
vastasi: 'toivo, sillä sekin, jolla ei ole mitään muuta, pitää kiinni
toivosta'."
"Johtakaa, johtakaa minua eteenpäin, toivoni", sanoo Macdonald; "minä
tiedän, että te olette totiset ettekä turhat. Te häviätte silmistäni
päivä toisensa jälkeen, mutta nousette uusin muodoin. Minä tahdon
seurata teidän pyhää vilppiänne; seurata, kunnes olette vieneet minut
Isäni jalkain juureen taivaassa, jossa minä löydän teidät kaikki
jälleen kootuin siivin välkehtien siinä safiirin hämyssä, missä seisoo
Hänen valtaistuimensa, meidän kotimme."
"Mitä ei pidä tehdä -- älä ajattelekaan sen tekemistä." Vertaa
runosäettä
"Varo tarkkaan ajatuksiasi, ne kuullaan taivaassa."
Kun Epiktetokselta kysyttiin, mitenkä voisi vihamiestä vahingoittaa,
vastasi hän: "pakottamalla hänet toimimaan niin jalosti kuin
mahdollista". Vertaa Room. XII, 20: "Jos vihollisellasi on nälkä, ruoki
häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, _sillä näin tehden sinä kokoat
tulisia hiiliä hänen päänsä päälle_."
"Jos aina muistat, että mitä tehnetkin ruumiin tai sielun puolesta,
Jumala on todistajana, niin et erehdy et rukouksissasi etkä toimissasi;
ja Jumala asuu luonasi." Vertaa Ilm. III, 20: "Katso, minä seison oven
takana ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin
minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän
minun kanssani."
Eräässä tutkielmassa, jonka hän kirjoitti todistaakseen, että Jumala
valvoo ihmisten tekoja, Epiktetos on kunkin meidän rinnallemme
asettanut oman vartijahenkemme -- hengen, joka ei nuku ja jota ei voi
pettää -- ja jättänyt meidät sen suojeltaviksi. "Ja mille paremmalle
tai huolekkaammalle vartijalle hän olisi voinut uskoa meidät? Kun siis
olet sulkenut ovesi ja sammuttanut tulen, _muista, ettet koskaan sano
olevasi yksin_. Sillä sinä et ole yksin; Jumala on läsnä ja hänen
varjeleva henkensä; ja mitäpä _he_ tarvitsevat valoa nähdäkseen, mitä
sinä teet?" Tämä kohta on ajatukseltaan melkein yllättävän yhtäläinen
kuin Syrakin kirjan sanat: "Mies, joka aviokäskynsä rikkoo, ja
ajattelee itsellänsä: kuka minun näkee? Pimeys on minun ympärilläni ja
seinät verhottavat minun, niin ettei kenkään näe minua: Ketä minun
pitäis karttaman? se Korkein ei tottele minun syntiäni. Tämä välttää
ainoasti ihmisten silmät, ja ei muista Herran silmää paljoa
kirkkaammaksi aurinkoa. Joka näkee kaikki, mitä ihmiset tekevät, ja
katsoo salaisiinkin loukkaisihin. Hän tietää kaikki kappaleet,
ennenkuin ne luoduiksi tulevat, niinkuin sittenkin, koska ne luodut
ovat. Se mies pitää julkisesti kaupungissa rangaistaman. Ja pitää
otettaman kiinni, koska hän vähimmän eteensä katsoo." (Syrakin kirja
XXIII, 25-31.)
"Kun olimme lapsia, uskoivat vanhempamme meidät kasvattajan huostaan,
joka aina valvoi, että meille ei tapahtuisi mitään vahinkoa; mutta kun
kasvoimme miehiksi, jättää Jumala meidät omantunnon varjeltaviksi.
Siksi meidän ei millään muotoa pidä ylenkatsoa tätä valvontaa, koska
siten olisimme Jumalan mieltä vastaan ja omantuntomme vihamiehiä."
Niin kauniita ja merkittäviä kuin nämä katkelmat ovatkin, ei meillä ole
tilaa enemmälle, ja meidän täytyy lopettaa vertaamalla viimeksisanottua
George Herbertin kuuluisiin sanoihin:
Herra! Kuinka huolekkaasti oletkaan meidät vyöttänyt!
Vanhemmat ensin totuttavat meitä. Sitten koulumestarit rakentavat
meidät lakien mukaan. He lähettävät meidät sidottuina
Järjen normeihin. Pyhiä lähettejä;
Papit ja pyhäpäivät, synnin kintereillä murhe;
Surut luokitellut; tuskia kaiken kokoisia;
Hienoja verkkoja ja sotajuonia, millä siepata meidät vangiksi!
Avatut raamatut; miljooneja yllätyksiä;
Siunauksia etukäteen; kiitollisuuden siteitä;
Kunnian sävel korvissa soiden:
Häpeä ulkona; sisällä omatuntomme;
Enkeleitä ja armoa; ikuista toivoa ja pelkoa!
Vaan kaikki nämä rajat varusteinensa
Ne kokenut helmasynti puhaltaa peräti pois.