"Hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa
sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin." (Matt. V, 45).
Seneca (Hyväntekeväisyydestä, I, 1): "_Kuinka moni onkaan arvoton
näkemään päivän valon, ja kuitenkin aamu koittaa_."
Sama teos VII, 31: "_Jumalat rupeavat jakamaan hyviä töitänsä niille,
jotka eivät tunne heitä; ja he jatkavat tätä, vaikka ihmiset osoittavat
siitä kiittämättömyyttä heitä kohtaan... He jakavat siunauksiaan
puolueettomasti kaikille kansoille ja heimoille;... ajallaan he valavat
sateenkuuroja maahan, tuulen avulla he kuohuttavat meriä, he ilmaisevat
vuodenajat tähtisikermäin kiertokulun kautta, talven ja kesän he
lieventävät miellyttävän tuulenhengen avulla_."
Näitten vertailujen jatkaminen olisi tarpeeton työ, sillä lukien mitä
Senecan kirjoitelmaa hyvänsä voisi niitä lisätä monin kerroin; ja ne
todistavat epäämättömästi, että, mitä tulee hengen valaistukseen,
Seneca "ei ollut kaukana taivaan valtakunnasta". Jotkut kirjailijat
ovat niitä koonneet; ja kaikki tässä mainitut, ynnä monta muuta, voi
löytää Fleuryn, Troplongin, Aubertinin ja muitten kirjoista. Muutamat
kirjailijat, kuten Fleury, ovat koettaneet osoittaa, että ne voidaan
selittää vain otaksumalla, että Senecalla oli jonkinlaista tietoa
pyhästä raamatusta. Toiselta puolen Aubertin taas on ratkaisevasti
todistanut, että näin ei ole voinut olla laita. Monet sanat ja
lauselmat on, temmattuna irti yhteydestään, tavallaan pakotettu
yhtäläisiksi raamatun sanojen kanssa, vaikka yhteys täydellisesti
riitelee sen henkeä vastaan; moni kuuluu tuohon suureen yleiseen
moraalisten totuuksien varastoon, jonka vanhat filosoofit tunnollisella
työskentelyllään ovat muovanneet; ja näistä näin kaunopuheisesti
julistetuista ajatuksista tuskin on yhtään, jota ei tapaisi vieläkin
ylevämmin ja täsmällisemmin ilmaistuna Platon tai Ciceron
kirjoituksissa. Eräässä myöhemmässä luvussa me näytämme, että kaikista
niistä huolimatta Seneca eriää kristinopin hengestä ainakin yhtä
huomattavasti kuin toisaalta sitä lähestyy; mutta tämä soveltunee
parhaiten vasta sitten, kun me olemme tarkastaneet myös niitä oppeja,
joita nuo kaksi muuta suurta pakanallisen viisauden edustajaa,
nimittäin Epiktetos, orja, ja Marcus Aurelius, keisari, ovat
esittäneet. Yhtä kaikki ilahuttavaa on, kun tämäntapaiset kirjoitukset
selvästi osoittavat meille, että Herran henki on kaikkina aikoina
täyttänyt vanhurskaita miehiä ja heistä tehnyt Jumalan lapsia ja
profeettoja. Jumala "ei jättänyt itseään ilman todistajaa" heidänkään
keskuudessaan. Tuomas Aqvinolaisen sana, että monellakin pakanalla on
ollut "_fides implicita_", "itsetiedoton usko", on vain toinen muoto
Paavalin lausuntoa, että "vaikkei heillä ole lakia, ovat itselleen
lakina ja osoittavat, että lain toiminta on kirjoitettu heidän
sydämiinsä".[57] He tunsivat iankaikkisen voiman ja hyvyyden
näkyväisten kappalten kautta, ja samaten he omantunnon äänestä ja
luonnon äänestä johtivat oikean, vaikka vain yksipuolisen ja
vaillinaisen tuntemuksen. Heille "luonnon ääni oli Jumalan ääni".
Heidän ilmestyksensä oli luonnonlaki, jota Jumalan kirjoitettu laki
vahvistaa, lujentaa ja laajentaa, vaan _ei_ kumoa.[58]
Täten johdettua tuntemusta tai toisin sanoen niitten uskonnollisten
tunteitten kokonaissummaa, jotka johtuvat järjen ja kokemuksen
yhdistymästä, on kutsuttu "luonnolliseksi uskonnoksi"; termi itsessään
on sovelias ja moitteeton, kun vain pitää mielessään, että luonnollinen
uskonto itsessään on ilmestystä sekin. Ei mikään vastakohtaisuus ole
niin epäonnistunut ja turmiollinen kuin tuo luonnollisen ja ilmoitetun
uskonnon. Se on "pikemmin sanain kuin aatteiden kontrasti; se on
abstraktsionien vastakohtaisuus, jota eivät mitkään tosiseikat vastaa".
Jumala on ilmoittanut itsensä ei yhdellä, vaan monella muotoa, ei
ainoastaan innoittamalla joittenkuitten harvojen sydämiä, vaan
suopeasti ohjaamalla jokaista, joka häntä etsii. "Herran kynttilä on
ihmisen henki" (Salom. Sananl. XX, 27), eikä se ole uskontoa, vaan
siitä luopumusta, jos epää totuuden Jumalan ilmoituksilta ihmisille
vain sen takia, että ne eivät ole käyneet saman kanavan kautta.
Päinvastoin meidän tulee kiitollisuudella tervehtiä eikä suinkaan
epäluuloisesti suhtautua totuuksien julistamiseen pakanallisten
kirjailijain suun kautta, totuuksien, joita me ensi silmäykseltä
olisimme olleet taipuvat pitämään kristinuskon erikoisena perintöosana.
Pytagoraassa, Sokrateessa ja Platonissa -- Senecassa, Epiktetossa ja
Marcus Aureliuksessa -- me näemme taivaan valon raivaavan itselleen
tien halki pimeyden ja tietämättömyyden usvien; kiitollisina me
tunnustamme, että pakanamaailmassakin olivat ihmisten sielut, jos kohta
hädän ja vaivan keskellä, kuitenkin kyenneet ikäänkuin hopean himmeästä
pinnasta heijastamaan jotakin jumalallisuuden ja totuuden kuvaa; me
tervehdimme, suuren ja kaunopuheisen Bossuet'n kanssa, "luonnon
kristinuskoa". "Jumalan kuva ihmisessä", sanoo pyhä Bernhard, "voi
palaa, vaan ei palaa tuhaksi."
Ja tämäpä juuri on ilahuttavin puoli, miltä tarkastaa Senecan elämää ja
kirjoituksia. Totta on, että hänen tyylinsä ei ole vapaa aikakauden
virheistä, että hänen retoriikkansa loisteliaisuus ei aina voi korvata
hänen päätelmäinsä heikkoutta; että hän ei näytä kuvastimelta, joka
kirkkaasti heijastaa totuutta, vaan muistuttaa "fantastisesti tuhanteen
kaistaleeseen hiottua peiliä"; että me rinnan suurten moraalisten
totuuksien kanssa tapaamme toisinaan hänen pahimpia hairahduksiaan,
ristiriitaisuuksiaan ja paradoksejaan; että hänen kaunopuheiset
lauselmansa Jumalasta useasti painuvat hämärään panteismiin; ja että
vieläpä, mitä tulee oppiin kuolemattomuudesta, hänen otteensa on liian
ponneton pelastaakseen hänet häälyväisyydestä ja ristiriidoista;[59]
vaan siveydenopettajana hän on täynnä todellista suuruutta ja monesti
kaukana edellä aikansa yleisestä ajatustavasta. Harvatpa miehet ovat
kirjoittaneet terävämmin tai vilpittömämmin totuudesta ja miehuudesta,
ihmisten olennaisesta yhtäläisyydestä,[60] ystävällisyydestä ja
hyvyydestä orjia kohtaan,[61] lempeydestä rikollistenkin suhteen,[62]
epäitsekkäisyyden kunniasta,[63] inhimillisyyden suuresta aatteesta[64]
semmoisena aatteena, joka kohoaa kaikkia kansallisuutta ja säätyä
koskevia keinotekoisia ennakkoluuloja korkeammalle. Monet hänen
kirjoituksistaan ovat pakanallisia saarnoja ja siveysopetuksia,
laatunsa parhaita ja ylevimpiä. Tyyli, kuten Quintilianus sanoo, "on
täynnä viehättäviä virheitä", mutta tunteen pyrkimys on aina korkea ja
tosi.
Häntä on pikemminkin pidettävä rikkaana, ylhäisenä ja mahtavana
roomalaisena, joka enimmät joutohetkensä omisti moraalifilosofialle,
kuin todellisena ammattifilosoofina. Ja tältä näkökannalta katsoen on
hänen ristiriitaisuuksillaankin oma viehätyksensä kuvastaen hänen
hehkuvaa, impulsiivista, vilkasta mielenlaatuaan. Hän ei ollut kylmä,
määräperäinen, tunteeton stoalainen, vaan kiihkomielinen,
lämminsydäminen mies, joka saattoi purskahtaa hillittömään kyynelten
tulvaan ystävänsä Annæus Serenuksen[65] kuoleman johdosta ja tuntea
vavistuttavaa huolta vaimonsa ja lastensa onnesta. Hän ei ollut
suinkaan ehdottoman kieltämisen taikka mahdottoman täydellisyyden
mies;[66] mutta harvat ihmiset ovat vakuuttavammin, lämpimämmin tai
innostuneemmin puhuneet hyveen tuottamasta mielihyvästä, hyvin
järjestetyn sielun rauhasta, ylevän itsensäkieltämisen voimakkaasta,
totisesta ilosta. Nuoruudessaan, kuten hän kertoo, hän valmistausi
nuhteettomaan elämään, vanhuudessaan jaloon kuolemaan.[67] Ja älkäämme
unohtako, että, kun tuli ratkaisun hetki, joka pani koetukselle hänen
sielunsa rauhan ja mielensä lujuuden, hän ei horjunut. "Vapisematta",
hän kirjoittaa Luciliukselle, "minä valmistaun sen päivän varalle,
jolloin kaikki kiertelemiset ja kaartelemiset jäävät pois ja minä
omalta kohdaltani voin päättää, tokko minä vain _puhun_ vaiko tosiaan
_tunnen_ kunnon miehen lailla; tokko kaikki nuo puheet ylväästä
järkähtämättömyydestä, joita olen lingonnut onnea vastaan, olivatkin
pelkästään asenteita ja elkeitä... Väittelyt ja kirjalliset keskustelut
ja filosoofien opetuksista keräillyt sanat ja kaunopuheiset esitykset
eivät ilmaise sielun todellista lujuutta. Sillä _puheessa_ suurinkin
pelkuri on rohkea; mikä sinusta todellakin on sukeutunut, se käy ilmi,
kun loppusi on läsnä. Minä hyväksyn ehdot enkä väistä ratkaisua".[68]
"Accipio conditionem, non reformido judicium."
Ne olivat miehekkäitä, yleviä sanoja, ja koettelemuksen hetki vahvisti
ne tosiksi. Kun muistamme Senecan elämän synnit, niin johtakaamme
mieleemme myöskin hänen lujuutensa kuoleman tullessa; samalla kun
myönnämme että ristiriitaisuuksia on olemassa hänen filosoofisessa
järjestelmässään, niin olkaamme kiitollisia siitä nerosta,
innostuksesta, elävän vakuutuksen hehkusta, jolla hän yhä uudelleen
julistaa totuuksiansa, totuuksia, jotka varmemmalle pohjalle
laskettuina havaittiin kestäviksi kannattamaan maailman siveellistä
uudestisyntymistä. Ei mikään ole helpompaa kuin Senecan pilkkaaminen
tahi kärkevien epigrammien kirjoittaminen miehestä, jonka moraalin
lujuus ehdottomasti joutui tappiolle hänen oman suuren ihanteensa
rinnalla. Mutta yhtä kaikki hän ei ollut sen vaihemielisempi kuin
tuhannet niistä, jotka tuomitsevat hänet. Kaikkine virheineenkin hän
kumminkin eli jalompaa ja parempaa elämää, hänellä oli korkeampia
päämääriä, hän oli pelottomampi, itsensäkieltävämpi -- niin, vieläpä
lujamielisempikin -- kuin kristityn nimeä kantavain enemmistö. Meidän
kaikkien olisi hyvä, jos ne, jotka syytävät sellaista ivaa hänen
muistolleen, koettaisivat saada aikaan rahtusenkaan sitä hyvää, mitä
hän toimitti ihmisyyden ja Rooman puolesta. Hänen ajatuksensa
ansaitsevat katoamattoman kiitollisuutemme: "joka meistä synnitön on,
se häntä ensimmäisenä kivellä heittäköön."