Keväällä v. 61, ei kauan sen jälkeen kun Agrippinan murha ja Senecan
sen puolesta kirjoittama puolustus oli kiinnittänyt roomalaismaailman
huomion puoleensa, astui Puteolissa maihin joukko vankeja, jotka Judean
prokuraattori oli lähettänyt Roomaan erään senturionin valvonnan
alaisina. Eräs heistä oli vähäpätöisen näköinen ja ahavoitunut mies,
uupunut ja kahleissa, mutta hellästi häntä hoivasi kaksi nuorempaa
kumppania,[45] ja pieni ystäväin joukko, joka tuli heitä vastaan Forum
Appiille ja Tres Taberna[46] ravintolalle, osoitti hänelle syvää
kunnioitusta; kuten muut hänkin luovutettiin Burrukselle, pretoriaanien
prefektille. Burrus oli Judean prokuraattorin kirjeistä saanut tietää,
että vanki ei ollut tehnyt itseänsä syypääksi mihinkään pahempaan
rikokseen,[47] vaan oli käyttänyt oikeuttaan Rooman kansalaisena vedota
keisariin saadakseen suojelusta uskonveljiensä raivokasta vainoa
vastaan; mahdollisesti oli myöskin senturioni Julius kertonut hänelle
joitakin merkillisiä seikkoja hänen olemuksestaan ja vaiheistaan.
Joka tapauksessa Burrus salli hänen elää omassa vuokraamassaan
asunnossa[48] maksettuaan vetoomuksestaan. Tämä asunto sijaitsi kaiken
todennäköisyyden mukaan siinä kaupungin korttelissa, joka oli
vastapäätä Tiberin saarta ja vastaa nykyistä Trastevereä. Se oli
kaikkein alhaisimman ja huonoimman roskaväen tyyssija -- tuon
kaikkinaisen kansansakan ja sekoituksen, jonka takia Tacitus kutsuu
aikansa Roomaa "maailman lokaviemäriksi". Nimenomaan täällä juutalaiset
harjoittivat ylenkatsottuja liiketoimiansa, kaupittelivat tulitikkuja
ja vanhoja vaatteita ja särkynyttä lasitavaraa tahi kerjäsivät ja
ennustelivat Cestiuksen ja Fabriciuksen silloilla.[49] Täällä, jonkun
ahtaan, pimeän ja likaisen kadun varrella, ahdettuina Rooman
alhaisimman roskajoukon pariin, elivät kaiken todennäköisyyden mukaan
Markus ja Pietari siihen aikaan, kun he perustivat pienen kristillisen
seurakunnan Roomaan. Samassa halveksitussa asumuksessa epäilemättä
Paavali -- sama vanki, joka oli jätetty Burruksen huostaan -- vuokrasi
huoneen, kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset ja ummelleen kaksi
vuotta julisti juutalaisille ja kristityille ja kaikille pakanoille,
jotka tahtoivat häntä kuulla, oppeja, joiden oli määrä uudistaa
maailma.
Se, joka astui tähän halpaan ja mustuneeseen suojaan, saattoi nähdä
iäkkään juutalaisen, kumaravartaloisen ja kasvoiltaan ryppyisen, heikon
ja raihnaisen, joka toisesta käsivarrestansa oli kytketty kiinni
roomalaiseen sotamieheen. Mutta jos ken suvaitsi katsoa tarkemmin, ei
hän mitenkään voinut olla näkemättä neron ja innostuksen hehkua,
innoituksen tulta, väkevän toivon ja pelottoman rohkeuden kirkasta
valoa noilla surkastuneilla kasvoilla. Ja vaikka _hän_ olikin
kahlehdittu, niin "Jumalan sana ei ollut kahlehdittu".[50] Ja jos ken
kuunteli niitä sanoja, joita hän toisinaan puhui, tai silmäsi vankkaan
käsikirjoitukseen, -- ainoa työskentely, jota hän silmäinsä
heikkoudelta ja ruumiinsa raihnaudelta samoin kuin rasittavain
kahleittensa takia saattoi tehdä, -- niin olisi hän saanut kuulla tai
lukea niitä kuolemattomia opetuksia, jotka vahvistivat Efeson, Filipin
ja Kolossan nuorten kilvoittelevain seurakuntain uskoa ja jotka siitä
pitäen ovat olleet kristillisen maailman kallisarvoisinta omaisuutta.
Hänen ponnistuksensa eivät olleet menestystä vailla; hänen
onnettomuutensa edistivät evankeliumin julistusta; hänen kahleensa
tulivat "koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon";[51] ja moni
varttuva uskonveli hänen kahleittensa takia yhä enemmän uskalsi
pelkäämättä puhua Jumalan sanaa. Älkäämme kuitenkaan hairahtuko väärin
tulkitsemaan näitä sanoja tai omaksumaan keskiaikaisia traditsioneja,
jotka väittävät Paavalin kääntäneen joitakuita keisarin lähimpiä
suosikkeja ja kaunopuheisuudellaan sähköstäneen ihmettelevän
senaatinkin. Tässä "palatsi"-sanalla[52] saattaa todella olla se
merkitys, sillä me tiedämme, että varhaisimpien kääntyneitten joukossa
oli "keisarin huoneväkeä";[53] mutta nämä henkilöt olivat epäilemättä,
ellei aivan varmasti, alhaisimman luokan juutalaisia, joita, kuten
tunnettua, oli tavattavissa niitten satojen kaikenikäisten, eri maista
kotoisin olevien kovaonnisten joukossa, jotka muodostivat roomalaisen
perheen, huonekunnan, familian. Ja ainakin yhtä uskottavaa on, että
sana "henkivartiosto" tarkoittaa yksinkertaisesti tuon roomalaisen
sotilasjoukon kasarmia, josta Paavalin vartijat vuoron perään otettiin.
Sellaisessa tukalassa tilassa Paavali kaiken todennäköisyyden mukaan
vietti kaksi vuotta (61-63), joiden aikana keisari Nero erosi
Octaviasta ja nai Poppæan ja joiden aikana myös Burrus kuoli, Seneca
joutui epäsuosioon ja monta Neron ilkityötä tehtiin.
Tällaisistapa aineksista jotkut varhaiset kristityt intoilijat ovat
kyhänneet kokoon muka mieltäylentävän teoksen, jonka on oletettu
sisältävän Senecan ja Paavalin välisen kirjeenvaihdon. Tämän teoksen
epäämätön epäperäisyys on nykyisin yleisesti tunnustettu ja tosiaan
onkin väärennys liian karkea ansaitakseen edes lukemista. Mutta
kannattaa tutkia, onko ajan olosuhteitten mukaan ollut mahdollistakaan,
että Seneca olisi koskaan voinut olla Paavalin lukijoita tai
kuulijoita.
Ja vastaus kuuluu: sellaista mahdollisuutta ei ehdottomasti ensinkään
ole olemassa. Vilkasta mielikuvitusta luonnollisestikin kiinnittävät
kahden tällaisen luonteen keskeiset sekä vastakohdat että
yhtäläisyydet, ja me saamme nähdä, että merkillinen samankaltaisuus
vallitsee monenkin heidän tunteensa ja lausuntonsa välillä. Mutta aika
oli senlaatuista, että, kuten Villemain huomauttaa, "totuudet
sivistyneen maailman kaikilta ääriltä kohtasivat toisensa tuntematta
toisiansa". Stoalaisuus, jalona kuin monet opetuksensa, ylevänä kuin
tunnustamansa siveysoppi, monessa katsannossa syvästi itseensä imeneenä
puolikristillistä hurskautta, kuitenkin syvällä ylenkatseella suhtautui
kristinuskoon. Kristityt pahentuivat stoalaisista, stoalaiset
ylenkatsoivat ja vainosivat kristittyjä. "Maailma ei tiedä mitään
suurimmista miehistään." Seneca olisi lopen kummastunut jo pelkkää
ajatustakin, että hän olisi ottanut oppia, vieläpä lisäksi omaksunut
uskonnon, jota saarnasi köyhä, syytteenalainen, vaeltava juutalainen.
Loistoisa, äveriäs, kaunopuheinen, mahtava, onnenkantamoinen filosoofi
olisi hymyillyt ajatusta, että mitkään vastaiset ajat epäilisivät hänen
lainanneen vähintäkään hiotuista, epigrammisista mietelauselmistaan
filosofian, siveysopin ja uskonnon alalla olennolta, jota hän olisi
pitänyt kurjana vaivaisena, puolittain kiihkoilijana, puolittain
raakalaisena, jos olisi koskaan tullut hänestä kuulleeksi.
Paavalilta itseltään me saamme tietää, että ensimmäiset kristinuskoon
kääntyneet olivat kaikkein köyhintä kansaa,[54] ja että sen saarnaajia
pidettiin hulluina houkkioina, he olivat halveksittuja ja vainottuja ja
kodittomia työläisiä, kaiken maailman kumma, sekä enkelien että
ihmisten, "meistä on tehty kuin kaiken maailman tunkio, me olemme kuin
joka miehen hylkyjä". Me tiedämme, että heidän saarnansa olivat
kreikkalaisille "hulluus", ja että kun he puhuivat Jeesuksesta ja
ylösnousemuksesta, heidän kuulijansa ivasivat[55] ja pilkkasivat heitä.
Nämä tiedot saavat liiankin luotettavan vahvistuksen monesta saman ajan
kirjailijain lausunnosta. Olemme jo nähneet, mitä kiihkeitä vihan
sanoja ylevämielinen Tacitus käytti kristityistä, ja samanlainen kieli
kaikuu kaikenlaisten ja -luokkaisten roomalaiskirjailijain suusta.
Asianlaita on niin, että tähän aikaan ja vielä vuosisatoja
myöhempäänkin roomalaiset suhtautuivat kristittyihin sellaisella
ylväällä välinpitämättömyydellä, että he -- kuten Festus ja Felix ja
Senecan veli Gallio -- eivät kertaakaan vaivautuneet erottamaan heitä
juutalaisista. Tätä erotusta ei pakanamaailma täysin tajunnut,
ennenkuin väärän messiaan Barkokban julmat ja määrättömät verilöylyt
kristittyjen seassa keisari Hadrianuksen aikana avasivat heidän
silmänsä käsittämään näiden kahden uskonnon välillä vallitsevan
sovittamattoman vastakohdan. Ja kokonaisia sivuja voisi täyttää niillä
tietämättömillä ja vihamielisillä solvauksilla, joita pakanat syytivät
juutalaisia vastaan. Maailman silmissä he sekaantuivat koko tuohon
itämaiseen ja egyptiläiseen silmänkääntäjäin ja eläintenpalvojain
kurjaan joukkioon; heitä ylenkatsottiin levottomina, kapinallisina,
uppiniskaisina ja ahnaina olentoina; he tuntuivat olevan kaiken
maailmanlopun joukkokunnan alhaisinta roskaväkeä; heidän
käännytystyönsä kävi salaisesta pyydystämisestä johonkin kummalliseen,
kumoukselliseen salaoppiin, jonka suoranaisiin opetuksiin kuului
jumalain halveksiminen ja kaiken isänmaanrakkauden ja kaiken
perhe-elämän kunnioituksen kieltäminen; se usko oli horjumaton, että he
palvoivat aasinpäätä; luonnollisesti -- niin pääteltiin -- vain
halpamaisimmat orjat ja typerimmät naisihmiset saattoivat liittyä
moiseen ihmiskammoiseen ja arvottomaan taikauskoon; heidän
tapojaan kuvattiin "mielettömiksi, saastaisiksi, riettaiksi ja
turmeltuneiksi" ja heidän kansaansa "taikauskoon taipuvaksi, uskontoa
vastustavaksi".[56] Ja mikäli he ensinkään tekivät mitään erotusta
juutalaisten ja kristittyjen välillä, niin he näille viime mainituille
säästivät valituimmat ja voimakkaimmat vihansa ja herjauksensa
nimitykset. "Uusi", "turmiollinen", "halveksittava", "inhoittava"
taikausko -- siinä ainoa kielenkäyttö, jolla Suetonius ja Tacitus
suvaitsevat nimittää sitä. Vaikka Senecan on täytynyt kuulla
kristittyjen nimi keisari Claudiuksen hallituksen aikana (kun sekä he
että juutalaiset karkoitettiin Roomasta, "heidän alinomaisen
levottomuutensa takia, johon heitä Krestus yllytti", kuten Suetonius
tietämättömyydessään ilmoittaa) ja Neron vainojen vallitessa, ei hän
koskaan edes viittaa heihin ja mainitsee juutalaisia vain voidakseen
heistä lausua moniaita pilkallisia huomautuksia heidän laiskuudestaan
sapattina ja kutsuakseen heitä "mitä riettaimmaksi kansakunnaksi".
Lukija päättäköön, onko vähimmässäkään määrässä uskottavaa, että Seneca
on ollut missään suoranaisissa tekemisissä Paavalin kanssa tai että
hän, rikkautensa ja valtansa kukkuloilla, olisi alentunut ottamaan
oppia keisarin tai Narcissuksen huonekuntiinkaan kuuluvilta
maineettomilta ja halveksituilta orjilta.