Se väärä syyte, joka oli tehty Senecaa vastaan ja johon oli sekoitettu
Pisonkin nimi, vei siihen, että tämä ylimys ja hänen ystävänsä
todellakin tekivät peloittavan salaliiton. Moni vaikutusvaltainen ja
ansiokas mies yhtyi siihen, muitten muassa Annæus Lucanus, Senecan
veljenpoika, kuuluisa runoilija, ja Fenius Rufus, Tigellinuksen
virkaveli keisarillisen kaartin johdossa. Salahanketta pohdittiin
kauan, ja moni pääsi osalliseksi salaisuudesta, joka siitä huolimatta
ihmeellisen hyvin säilyi. Kaikkein innokkaimpia salaliittolaisia oli
eräs kaartin upseeri Subrius Flavus, jonka esityksestä Nero aiottiin
tappaa hänen laulaessaan teatterissa tai kun hän öiseen aikaan vaelteli
ilman vartijoita palaneen palatsinsa pilarikäytävissä. Flavuksella
sanotaan myöskin olleen aikomuksena sittemmin murhata Pisokin ja
tarjota keisarillinen valta Senecalle, minkä kaiken filosoofi itse
olisi hyvin tietänyt.[41] Mitenkä tämän laita lieneekään ollut, --
tarina ei ole todenmukainen -- monta tuumaa laadittiin ja hyljättiin,
koska oli vaikeata löytää mies kyllin rohkea ja kyllin intohimoinen
uskaltaakseen henkensä niin uhkaavaan vaaraan. Hankkeen vielä ollessa
keskustelun alaisena oli salaliitto vähällä mennä myttyyn sen kautta,
että sen ilmaisi Volusius Proculus, muuan laivaston amiraali, jolle
siitä oli tiedon antanut eräs vapautettu orjatar Ephicharis. Tätä
vastaan ei toki voitu löytää riittävästi todistuksia, mutta nyt
katsoivat salaliittolaiset viisaaksi jouduttaa toimenpiteitään, ja
muuan heistä, Scævinus-niminen senaattori, otti suorittaakseen tuon
vaaranalaisen murhatyön. Konsuliksi valitun Plautius Lateranuksen oli
määrä ojentaa keisarille anomuskirjelmä, jolloin hän syleilisi keisarin
polvia ja tempaisi hänet maahan, ja sitten Scævinus antaisi
surmaniskun. Mutta Scævinuksen teatraalinen menettely -- hän hankki
Turvallisuuden jumalattaren temppelistä vanhanaikaisen tikarin, teki
testamenttinsa, teroitutti tikarin, piti tavattoman upeat kemut,
vapautti orjansa ja jakoi heille lahjoja, ilmaisi suurta
mielenkuohuntaa ja lopuksi määräsi varattavaksi siteitä haavojen
sitomista varten -- herätti epäilyksiä eräässä hänen vapautetuistansa
nimeltä Milichus, joka palkinnon toivossa ehätti ilmaisemaan
epäluulonsa. Kuulusteltuna vastakkain Milichuksen kanssa Scævinus
torjui tämän syytteet erittäin varmasti ja päättäväisesti; mutta kun
Milichus muitten seikkain ohessa mainitsi, että Scævinus edellisenä
päivänä oli ollut pitkässä ja salaisessa keskustelussa erään toisen
Pison ystävän Nataliksen kanssa ja kun Natalis kuulustelussa esitti
aivan toisenlaisen tiedon tämän keskustelun aiheesta kuin mitä Scævinus
oli tehnyt, niin pistettiin molemmat kahleisiin; ja kykenemättä
kestämään uhkauksia ja kidutuskoneitten näkemistä he paljastivat koko
salaliiton. Natalis ilmoitti heti ensiksi Pison ja lisäksi sitten
Senecan vihatun nimen, joko siksi että oli ollut näiden molempain
välinen uskottu sanansaattaja tahi koska tiesi, ettei voisi tehdä
Nerolle suurempaa palvelusta kuin hankkimalla hänelle tilaisuuden
murskata mies, jonka tuhoamiseen hän jo kauan oli etsinyt kaikkia
mahdollisia tilaisuuksia. Ehkä luullen että Natalis joka tapauksessa jo
oli tunnustanut kaikki, Scævinus, yhtä heikkona kuin hän, mainitsi
muitten nimet, niitten joukossa Lucanuksen, jonka osallisuus
salaliittoon epäilemättä oli omansa tekemään Senecan oletetun
syyllisyyden todenmukaisemmaksi. Pitkään kiellettyään ensinkään
tietäneensä hankkeesta Lucanus saatiin lupaamalla vapautusta
rangaistuksesta petetyksi ja hän teki itsensä syypääksi siihen
uskomattomaan halpamaisuuteen, että, kai korvatakseen oman
hitautensa tunnustamaan, paljasti salaliiton kokonaisuudessaan ja
salaliittolaisten joukossa nimitti parhaat ystävänsäkin Galluksen ja
Pollion sekä oman äitinsä Atillan. Ephicharis, nainen, entinen orjatar,
yksin osoitti lujamielisyyttä ja miehekkäällä, järkähtämättömällä
vaiteliaisuudellaan erilaisissa mitä hirveimmissä kidutuksissakin
saattoi häpeään nämä arkamieliset ja petolliset herrat senaattorit ja
ritarit. Kun hänet toisena päivänä jälleen vietiin pyöveliensä eteen
jäsenin, jotka olivat niin runnellut, ettei hän voinut seisoa, hänen
onnistui äkillisellä liikkeellä kuristaa itsensä omaan vyöhönsä.
Siinä hopussa ja hälinässä, joka näinä päivinä vallitsi, olisi
salaliiton tarkoitus saatu toteutetuksi, jos salaliittolaiset olisivat
osoittaneet edes hiukankaan päättäväisyyttä. Fenius Rufusta ei vielä
oltu mainittu salaliittolaisten joukossa, ja hänen istuessansa keisarin
rinnalla valvomassa kidutuksia Subrius Flavus salaisella merkillä
tiedusteli, tappaisiko Neron juuri silloin ja siinä. Mutta Rufus ei
ainoastaan tehnyt kieltävää merkkiä, vaan vieläpä pidätti hänen
kättänsä, joka tarttui miekan kahvaan. Epäilemättä hänen olisi ollut
parempi olla niin tekemättä, sillä eihän saattanut uskoa, että nuo
lukuisat salaliittolaiset kauankaan sallisivat saman miehen yhtaikaa
olla heidän rikostoverinsa ja julmimpia tuomareitansa. Pian sen
jälkeen, kun hän uhkaili ja kiivaili, Scævinus levollisesti hymyillen
huomauttikin, "ettei kukaan tietänyt asiasta enemmän kuin hän itse ja
että hänen oli parempi osoittaa kiitollisuuttaan niin erinomaista
ruhtinasta kohtaan kertomalla kaikki mitä tiesi". Rufuksen hämminki ja
levottomuus todistivat hänen tunteneen rikoksen; hänet vangittiinkin
siinä samassa ja pian sen jälkeen teilattiin.
Sillä välin Pison ystävät vaativat häntä ryhtymään rohkeisiin ja
nopeisiin toimenpiteisiin, jotka ainakin olisivat luoneet valoa hänen
kuolemalleen, jolleivät olisikaan onnistuneet pelastamaan häntä
itseään. Mutta hänen hieman saamaton luonteensa, lisäksi ylellisen
elämän veltostama, ei ollut herätettävissä toimintaan, hän vaan odotti
levollisesti loppua. Rooman keisarien oli tapana, välttääkseen
julkisten teloitusten häpeää ja vaarallisuutta, lähettää uhrin kotiin
lähetti ja käskeä hänen tappaa itsensä millä tavoin mieli. Jotkut
raa'at rekryytit -- sillä Nero ei tohtinut uskoa sitä tehtävää
kellekään veteraaneistaan -- veivät sanoman Pisolle, joka ehätti
tekemään testamenttinsa hävettävästi imarrellen Neroa, avasi suonensa
ja kuoli. Plautius Lateranukselle ei suotu tuota kurjaa oman
kuolintavan valitsemisen oikeuttakaan, eipä hänelle edes annettu aikaa
syleillä lapsiansakaan, vaan hänet kiidätettiin erääseen syrjäiseen
paikkaan, missä orjia tavattiin rangaista, ja siellä hän sanaa
sanomatta kuoli, mestaajanansa muuan tribuuni, jonka hän tiesi olevan
samaisia rikostovereita. Lucanuksen, joka oli elämänsä keväässä ja
neronsa täydessä kukoistuksessa, otaksuttiin yhtyneen salaliittoon
suuttuneena siitä, että Nero oli kateudesta halventanut hänen runoilija
mainettaan ja kieltänyt häntä julkisesti esittämästä teoksiaan. Hänkin
avasi suonensa ja tuntiessaan kuoleman hyisenä hiipivän pitkin
jäseniänsä lausuili muutamia säkeitä omasta "Pharsalia"-nimisestä
teoksestaan, jossa hän oli kuvaillut sotilas Lycidaan samankaltaista
kuolemaa. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hänen äidistään
Atillasta, jonka hän ikuiseksi häpeäksensä oli kavaltanut, ei oltu
tietävinäänkään: liian mitättömänä uhrina hän ei saanut anteeksi eikä
tullut rangaistuksikaan.
Mutta kaikista niistä monista kuolemantuomioista, joita tämä onneton ja
huonosti johdettu salaliitto aiheutti, ei yksikään herättänyt Nerossa
suurempaa mielihyvää kuin Senecan. Saihan hän oikeuden miekalla
lopettaa miehen, jonka tieltä raivaaminen salamyrkytyksellä varemmin
oli epäonnistunut. Tietymätöntä on, mikä osa Senecalla todellisuudessa
oli salaliitossa ollut. Jos hän sen tosiaan tunsi, niin lienee hän
toiminut erinomaisen älykkäästi, sillä ei mitään vakuuttavaa todistetta
voitu esittää häntä vastaan. Nataliskaan ei osannut kertoa hänestä
enempää kuin että, kun Piso oli lähettänyt hänet valittamaan, että
Seneca ei enää sallinut Pison saapua hänen luoksensa keskustelemaan,
Seneca oli vastannut, "että heidän oli kummankin parempi pysyä loitolla
toisistaan, mutta että hänen oma turvallisuutensa riippui Pison
turvallisuudesta". Eräs tribuuni lähetettiin Senecan luo tiedustamaan
tämän kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sai tietää -- tätä seikkaa
pidettiin epäiltävänä asianhaarana -- että hän juuri samana päivänä oli
palannut Campaniasta erääseen huvilaan neljän peninkulman päässä
kaupungista. Tribuuni saapui illalla ja saarsi huvilan sotilailla.
Seneca oli illallistamassa vaimonsa Paulinan ja kahden ystävän kera.
Hän kielsi jyrkästi todistuksen todenperäisyyden ja sanoi, että "kun
hän oli ilmoittanut Pisolle, ettei voinut ottaa häntä vastaan, oli
siihen yksinomaisena syynä hänen heikko terveytensä ja mieltymys
yksinäisyyteen. Nero, joka tiesi, kuinka vähän hän oli kärkäs
imartelemaan, voisi päättää, oliko vaiko ei todenmukaista, että hänen
kaltaisensa mies, konsulin arvossa, arvaisi yksityisessä asemassa
olevan miehen turvallisuuden suuremmaksi kuin omansa." Sellaisen
sanoman vei tribuuni takaisin Nerolle, jonka hän tapasi rakkaimpain ja
vastenmielisimpäin neuvonantajainsa, vaimonsa Poppæan ja ministerinsä
Tigellinuksen seurassa. Nero kysyi, "oliko Seneca valmistautumassa
vapaaehtoiseen kuolemaan". Tribuunin vastattua, että hän ei ilmaissut
puheessaan eikä käytöksessään mitään alakuloisuutta tai pelkoa, Nero
määräsi, että häntä oli heti käskettävä kuolemaan. Sana saatettiin, ja
vähimmälläkään tavalla ilmaisematta levottomuutta Seneca rauhallisesti
pyysi lupaa tarkistaa testamenttiaan. Se evättiin häneltä, ja hän
kääntyi silloin ystäviensä puoleen huomauttaen, että koska hän ei
voinut palkita heidän ansioitansa niiden arvon mukaan, hän jättäisi
heille perintönä ainoan, vaan kallisarvoisimman hänelle jääneen
omaisuuden, nimittäin elämänsä esimerkin, ja jos he sen pitäisivät
muistossaan, niin mainittaisiin heitä vielä kerta samalla vilpittömän
ja uskollisen ystävyyden esikuvina. Sitten hän koetti hillitä heidän
kyyneleitään, milloin virittämällä keskustelun, milloin vakavasti heitä
nuhdellen kyselemällä: "Missä ovat nyt filosoofiset periaatteenne?
Missä lujuus koettelemuksissa, joka teidän olisi pitänyt oppia
monivuotisissa tutkistelemuksissa? Eikö jokainen tunne Neron julmuutta?
Mitä saattaa hän muuta tehdä kuin lopettaa opettajansa ja opastajansa
murhattuaan äitinsä ja veljensä?" Sen jälkeen hän syleili vaimoansa
Paulinaa ja -- tässä hänen tyyni sävynsä hieman petti -- pyysi ja
vannotti häntä, ettei hän vaipuisi loputtomaan suruun, vaan niihin
yleviin lohdutuksiin turvautuen, joita hän voisi saada katsellessaan
hänen hyveellistä elämäänsä, kestäisi miehensä menettämisen. Mutta
Paulina selitti tahtovansa kuolla hänen kanssansa, ja Seneca taipui
hänen toivomukseensa, koska hän ei tahtonut vastustaa tekoa, joka
tuottaisi hänen puolisolleen moisen haihtumattoman kunnian ja koska hän
samaten ei mielellään jättänyt häntä kokemaan vastaista vääryyttä.
Suonet heidän käsivarsissaan aukaistiin yhtaikaa; mutta koska pitkä ikä
ja hänen melkeinpä itsekiduttajan elämäntapansa olivat heikontaneet
Senecaa, virtasi hänen verensä niin hitaasti, että oli pakko aukaista
suonet myöskin hänen jaloissaan. Tämä kuolintapa, jonka roomalaiset
olivat valinneet suhteellisesti tuskattomana, on itse asiassa
erinäisissä olosuhteissa mitä kiduttavin. Lopen riutuneena julmista
tuskistaan ja koska ei halunnut heikontaa vaimonsa lujamielisyyttä niin
kammottavan katsottavan kautta ja kun hän samalla saattoi säästää
itseltään hänen kärsimystensä näkemisen, Seneca taivutti vaimonsa
lähtemään toiseen huoneeseen. Nytkään hänen kaunopuheisuutensa ei
pettänyt. Kerrotaan että ranskalainen runoilija André Chénier
matkallaan mestauslavalle pyysi kirjoitusneuvoja pannakseen muistiin
muutamia ihmeellisiä ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Se
evättiin häneltä, mutta Senecalla oli täysi vapaus kirjoittaa muistiin
viimeiset sanansa. Kutsuttiin kirjureita saapuville, jotka panivat
muistiin nuo kuolevan lausunnot, ja Tacituksen aikaan ne olivat vielä
tallella. Meiltä nämä mielenkiintoiset muistiinpanot pakanallisen
ajattelijan kuolinvuoteelta kumminkin ovat auttamattomasti kadoksissa.
Sillävälin Nero oli saanut sanan näistä tapahtumista, ja kun hänellä ei
ollut mitään Paulinaa vastaan eikä hän tahtonut, että häntä
syytettäisiin liiallisesta verenvuodatuksesta, hän käski estää hänen
kuolemansa ja sitoa hänen haavansa. Paulina oli jo tajutonna, mutta
hänen orjansa ja palvelijansa onnistuivat pelastamaan hänen henkensä.
Hän eli vielä muutamia vuosia palvoen puolisonsa muistoa, ja hänen
surkastunut vartalonsa ja aavemaisen kalpeat kasvonsa olivat
haihtumattomina todistuksina siitä, kuinka syvästi puolisot olivat
kiintyneet toisiinsa.
Seneca ei vielä ollut vetänyt viime henkäisyään, ja lyhentääkseen
pitkällisiä ja hyödyttömiä kärsimyksiään hän pyysi ystäväänsä lääkäri
Statius Annæusta antamaan hänelle katkojuomaa, elikkä samaa myrkkyä,
jolla Ateenan suuri filosoofi oli toimitettu manalle. Mutta hänen
jäsenensä olivat jo kylmät eikä juoma vaikuttanutkaan. Silloin hän kävi
kuumaan kylpyyn ja pirskoitti vettä häntä lähinnä seisoville orjille
sanoen näin vuodattavansa juomauhrin Jupiter vapahtajalle.[42] Mutta
eipä lämmin vesikään saanut verta vilkkaammin virtaamaan, ja lopuksi
hänet kannettiin tuollaiseen höyrykylpyyn, joita roomalaiset kutsuivat
nimellä _sudatoria_, ja tukehtui sen höyryyn. Hänen ruumiinsa
poltettiin hiljaisuudessa, ilman minkäänlaisia juhlamenoja. Se oli
ollut hänen oma tahtonsa, ja sitä hän ei ollut ilmaissut kukistuksensa
jälkeen, vaan aikaan, jolloin hänen varallisuutensa oli suurimmillaan
ja valtansa korkeimmillaan ja hänen ajatuksensa olivat kääntyneet hänen
elämänsä loppuun.
Sillä tapaa kuoli pakanallinen filosoofi, jonka elämän aina täytyy
herättää mielenkiintoamme ja sääliämme, vaikka emme voikaan hänelle
omistaa suuren taikka hyvän mainesanoja. Hän oli hyvin nerokas mies,
erittäin altis vaikutuksille, hänessä asui jalo ja lämmin henki,
avarasydäminen ja totinen "humanitas". Moniaat hänen lausuntonsa ovat
niin huomattavia siveellisen kauneutensa ja syvällisyytensä puolesta,
että ne pakostakin johtavat mieleen Paavalin lauselmia. Mutta Seneca
oli itse aivan kykenemätön kantamaan omaa uljasta lippuaan, ja häntä on
ylenkatseellisesti kutsuttu "kaikkien niiden isäksi, jotka pitävät
lapiohattua".[43] Vaihemielisyys kuultaa kautta koko hänen elämänsä
historian, ja juuripa siksi monet kirjailijat ovat niin syvästi
halveksien tallanneet hänen muistoaan. "Tämä filosoofi", sanoo lordi
Macaulay kirpeimmällä kielellään, "ammatikseen deklamoi köyhyyden
ylistystä, kun hänellä oli kaksi miljoonaa puntaa lainassa korkoa
vastaan; mietiskeli purevia epigrammeja ylellisyyden vahingollisuudesta
istuessaan puutarhoissansa, jotka herättivät hallitsijain kateutta;
pauhasi vapaudesta ja samalla hännysteli tyrannin julkeita,
ylensyömäreitä suosikkeja, entisiä orjia; ylenteli hyveen jumalallista
kauneutta samalla kynällä, joka juuri vastikään oli kirjoittanut
äidinmurhan puolustuksen." -- "Seneca", sanoo Niebuhr, "oli täydellinen
maailmanmies, joka sangen paljon askarteli hyveen kimpussa, onpa
saattanut pitää itseään vanhanmallisena stoalaisenakin. Varmastikin hän
luuli olevansa erittäin nerokas ja siveellinen filosoofi, mutta hän
toimi sen periaatteen mukaan, että mikäli asia koski häntä itseään, hän
saattoi vapautua niistä siveysopin laeista, joita hän tarjoili
toisille, ja mukautua luonnollisiin taipumuksiinsa."
Senecan elämästä me siis selvästi näemme samaten kuin monen kristityn
elämästä, että mahdotonta on samalla kertaa olla maailmallinen ja
vanhurskas. Senecan erehdys pohjastui itse asiassa tuohon turhaan
yritykseen, joka tahtoi yhdistää omassa persoonassaan kaksi
vastakkaista olemusta: stoalaisen ja hovimiehen. Jos hän olisi ollut
tosi filosoofi tai pelkkä hovilainen, olisi hän saattanut olla
onnellisempi, vieläpä saavuttaa enemmän kunnioitusta.
Mieletöntä oli olla kumpaakin; siksipä hän kirjoituksissaankin eksyi
epäjohdonmukaisuuteen. Hänen täytyi useasti kieltää stoalaisuuden
korkeahenkiset lauselmat ja syyttää filosoofeja maailmantuntemuksen
puutteesta. Kirjoitelmassaan Onnellisesta elämästä hänen on pakko
johdatukseksi, elämäkertansa puitteissa, ikäänkuin puolustella
rikkautta ja ulkonaista asemaansa.[44] Huolimatta oivallisista
kehoituksistaan tapojen yksinkertaisuuteen, huolimatta eräänlaisesta
amatööriaskeesista, jota hän monen muun varakkaan roomalaisen ohella
tilapäisesti harjoitti, huolimatta lopullisesta alttiudestaan jättää
koko omaisuutensa keisarille, me pelkäämme, että häntä ei voi julistaa
vapaaksi melkein pohjattomasta ahnaudesta. Meidän ei silti tarvitse
uskoa niitä kiihkeitä parjauksia, jotka syyttivät hänen hillittömällä
koronkiskonnalla imeneen Italian kuiviin, vieläpä sytyttäneen sodankin
Britanniassa saatavainsa häikäilemättömällä perimisellä; mutta
ilmeisesti hän ansaitsi nimen _prædives_, "upporikas", millä nimellä
häntä kärkevästi mainittiin. Omituista on, että loistavimmat nerot niin
useasti ovat langenneet juuri tämän paheista alhaisimman orjuuteen.
Raamatussa me luemme, kuinka "noitumisen palkka" houkutteli pois
Jumalasta Mesopotamian loistavan taikurin:
On varjot häälyvät,
Min vallat heittävät
Jätteinä vaipuen turmiota kohti;
Nous' yksi maineeseen
Jo toinen suisti sen --
Tietäjän sielupa ahnauteen johti.
On tähti uinuva...
Ei silmä kiiluva
Mullasta maailman taivaisihin palaa.
Hän äänen kuuleepi,
Hän miekan näkeepi,
Sittenkin aarteita sydämensä halaa.
Ja Senecassa me näemme mitä hehkuvinta kiitospuhetta köyhyyden
ylevyydestä ja toiselta puolen mitä arveluttavinta rikastumisen himoa.
Ja kuinka täydellisen tyhjästä hän myikään itsensä! Saman opetuksen me
saamme jokaisesta elämästä, joka kääntyy hairahdusten polulle; vähemmän
kuin kolme vuotta myöhemmin sitä valaisi myöskin sen tyrannin
tärisyttävä kohtalo, joka oli ajanut hänet kuolemaan.
Lyhyen kauden elämästään Seneca vain tosiaan oli vallan kukkuloilla;
vaan niin hovimies kuin olikin, hän herätti vihaa, epäluuloa ja vainoa
kaikkien kolmen keisarin puolelta, joiden hallituksen aikana hänen
miehuutensa ikä kului. "Kaikista kovanonnen miehistä", sanoo Froude,
"missä muodossa hyvänsä, jumalallisessa tai inhimillisessä tai
perkeleellisessä, ei kukaan vedä vertoja Bunyanin Herra Sivutielle --
nuorukaiselle, joka toisella silmällä katsoi taivaaseen, toisella
maahan -- joka vilpittömin mielin saarnaa yhtä ja samalla vilpittömällä
mielellä tekee toista ja joka tyystin vailla todellisuustajua on
kykenemätön näkemään tai tuntemaan ristiriitaa. Hän todellakin yrittää
pettää sekä Jumalaa että perkelettä eikä itse asiassa petä ketään muuta
kuin itseään ja lähimmäisiään. Kaikista maailman ihmisten luonteista
tämä tuntuu olevan sellainen, josta ei ole lainkaan toivoa, luonne,
joka näinä aikoina on käynyt huolettavan yleiseksi ja jonka yleisyys
panee meidät pitämään Reinekeäkin verrattomasti parempana." Ja
todellakin oli häälyväisyys Senecan elämässä _tietoinen_
epäjohdonmukaisuus. "Tutkistelijalle", sanoo hän, "joka ilmaisee,
haluavansa kohota korkeammalle hyveen asteelle, minä vastaisin, että se
on minunkin haluni, mutta minä en tohdi sitä toivoa. _Minä olen
paheitten vallassa_. Minä en itseltäni vaadi, että tulisin parhaan
kaltaiseksi, vaan ainoastaan, että tulisin paremmaksi kuin huonoin."
Epäilemättä Seneca tarkoitti tätä pelkästään nöyräksi oman heikkouden
tunnustukseksi; mutta se osui paljon oikeampaan kuin hän tosissaan
olisi tahtonut myöntääkään. Hänen on täytynyt usein ja syvästi tuntea,
ettei hänen elämänsä kulkenut sopusoinnussa sen valon kanssa, joka
hänessä asui.
Olisi kyllä helppoa ja mukavaa johtaa Senecan elämän ja luonteen
yleinen heikkous ja monet vajavaisuudet siitä seikasta, että hän oli
pakana, sekä olettaa, että jos hän olisi ollut kristitty, hän
ehdottomasti olisi kohonnut paljon ylevämmän ihanteen kannalle. Mutta
tuollainen ajatuksenjuoksu ja johtopäätelmä, tehty retoorillisissa
tarkoituksissa, on jokaisen ymmärtäväisen helposti kumottavissa. Pelkkä
kristinopin opetuksien intellektuaalinen hyväksyminen olisi varmaankin
vain perin vähässä määrässä virittänyt Senecassa jalompaa elämää.
Tosiasia on, ettei sen paremmin nerokas henki kuin kristinuskon
tuntemuskaan kykene jalostamaan ihmisen sydäntä eikä Jumalan armo
virtaa terävän järjen eikä oikeaoppisen uskon kanavain kautta. Kaikkina
aikoina on ollut miehiä, pakanoita niinkuin kristityitäkin, joita
niukkakaan järjen valo ja vähäiset henkiset tiedot eivät ole estäneet
elämästä puhdasta ja jaloa elämää; kaikkina aikoina on ollut miehiä,
kristityitä niinkuin pakanoita, jotka suurine kykyineenkin ja
syvällisine oppineen ovat lokaan tahranneet jaloimmat sanat, mitä
milloinkaan on lausuttu, elämällä halveksittavinta elämää. Oliko
kahdennellatoista vuosisadalla ketään, jonka nero loisti kirkkaammin,
ketään, jonka kaunopuheisuus kaikui mahtavampana kuin Petrus Abélardin?
Ja kumminkin Abélard elämänsä häpäisten vajosi syvemmälle kehnoimpiakin
skolastisia aikalaisiaan yhtä suuresti kuin hän neronsa suuruudessa
nousi etevintäkin heistä ylemmäs. Oliko seitsemännellätoista
vuosisadalla filosoofia syvämietteisempää, moralistia ylevähenkisempää
kuin Francis Bacon? Ja kumminkin Bacon saattoi imarrella tyrannia ja
pettää ystävän ja ottaa lahjuksia, olipa hän viimeisiä Englannin
tuomareista, joka pakottaakseen tunnustukseen käytti raakaa kidutusta.
Seneca puolusti Agrippinan murhaa, Bacon mustasi ja parjasi Essexiä.
"Mitä tahtoisin, minä en tee; mutta sitä mitä en tahtoisi, minä teen",
saattaisi olla monenkin nerokkaan miehen synnintunnustuksen mottona.
Eikä Senecan tarvitse häveten punastua, jos vertaamme häntä miehiin,
jotka olivat hänen veroisiaan henkisiltä kyvyiltään, mutta joiden
"armon varat", joiden totuuden tuntemus olivat verrattomasti hänen
omaansa suuremmat. Antakaamme hänen osoittamansa jalon lujamielisyyden
kuolemassa levittää valoa hänen muistolleen, valoa, joka hajoittakoon
edes jossain määrin niitä mustia varjoja, jotka niin monissa kohdin
tummentavat hänen historiaansa. Me säälimme Abélardia, nöyrää,
hiljaista, kärsivällistä, Jumalaa pelkääväistä miestä, jota
lempeäsydäminen Pietari vaali Clugnyn rauhallisissa puutarhoissa; me
säälimme Baconia, syrjäytettyä, murtunutta ja halveksittua miestä, joka
kuoli filosoofisessa kokeilussa saamastaan kylmästä ja jätti muistonsa
jälkimaailman tuomittavaksi; säälikäämme Senecaa, joka rauhallisesti,
nurisematta alistui kohtaloonsa, joka pakollisen itsemurhansa
pitkällisten kuolonkamppausten kuluessa tuki surevia ympärillänsä ja
saneli eräitä pakanallisen viisauden kauneimpia lausuntoja melkeinpä
viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hänen suuren aikalaisensa apostoli
Paavalin sanat parhaiten auttavat meitä ymmärtämään hänen asemansa. Hän
oli yksi niitä, jotka _etsivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilla
hänen luokseen ja löytää hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana
yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme_.