Luonnostaan lankesi, että niin kävisikin. Siveellisiä käskyjä ja
filosoofista ohjausta antamaan ei enää ollut mahdollinen mies, jonka
myötämielisyys tai pelkuruus olivat vieneet hänet niin pitkälle, että
hän ensin hyväksyi äidinmurhan ja sitten sitä puolusteli. Hänellä
saattoi kyllä vielä olla kyllin arvovaltaa suositellakseen terveen
järjen tai valtiollisen kokemuksen periaatteita, mutta stoalaisuuden
ylevämmät opetukset, niin, jopa tavallisen pakanallisen siveellisyyden
paremmat vaatimukset, hänen huuliltaan tulevina saattoivat tästä puolin
kuulua vain pelkältä sanahelinältä. Hän saattoi puuttua asiaan, kuten
tiedämme hänen tehneen, pidättääkseen, mikäli mahdollista, Neroa hänen
mielettömässä turhamaisuudessaan ja kärkkäydessään, joka oli omansa
halventamaan keisarillista arvokkuutta, esiintymästä julkisesti
näyttämöllä tahi kilpa-ajoradalla, mutta tuskinpa vain hän pystyi enää
osoittamaan sellaisia ylevähenkisiä opetuksia kuin kirjoituksessaan
"Lempeydestä" henkilölle, jota hän ei ollut, valtiollisista
hyödyllisyyssyistä, evännyt kavalasti murhaamasta äitiä, joka, mitä
laatua hänen rikoksensa olivatkin, kumminkin oli poikansa tähden myynyt
sielunsa. Vaikka saatettiinkin syyllä epäillä, että tehty oli
saastainen teko, niin sittenkin pysyi Agrippinan kuolema varsinaisine
tapahtumineen ja yksityisseikkoineen rikoksellisena salaisuutena Neron
ja Senecan kesken, ja sitenpä täytyykin langettaa Senecakin Neron
rikostoveriksi. Sellainen asiaintila välttämättömästi muodostui
surmaniskuksi ei ainoastaan kaikelle ystävyydelle heidän keskensä, vaan
kaikelle luottamukselle ja loppujen lopuksi kaikelle seurustelullekin,
kanssakäymisellekin. Pyhästä historiasta me näemme, että Joab,
osallisena Davidin rikolliseen salaisuuteen, sai oman herransa
täydellisesti valtoihinsa, ja maallisesta historiasta me näemme yhä
uudelleen, että milloin joku rikos yhteisesti tunnetaan, tämä yhteys
vääjäämättömästi synnyttää veristä vihaa alamaisen ja kuninkaan
välille. Sellaisia tunteita kuin saattaa olettaa kuningas Juhanan
tunteneen Hubert de Burghia tai kuningas Rikhard III:n Sir James
Tyrreliä tahi kuningas Jaakko I:n Somersetin kreiviä kohtaan, sellaisia
suunnilleen, vaikka kiihkeämpiä ja katkerampia, lienevät olleet Neron
tunteet muinoista "opastajaansa filosoofiaan ja ystäväänsä" kohtaan.
Sillä väleenpä Nero älysi, että Seneca ei enää ollut hänelle
_välttämätön_. Kotvan aikaa hän oleili Campaniassa, koska syyllisenä ei
osannut arvata, minkälainen vastaanotto häntä odotti pääkaupungissa.
Mutta häntä ympäröivän riettaan joukkion vakuutukset piankin puhalsivat
pois tämän pelon, ja kun hän rohkaisi mielensä ja palasi palatsiinsa,
lienee hän itsekin hämmästynyt sitä kunniattomain alamaisten ja
rahanalaisen rahvaan riehakkaa riemua, jolla hänet vastaanotettiin.
Koko Rooma riensi häntä vastaan; senaattorit esiintyivät juhlapuvussa,
puolisoineen, tyttärineen, poikineen; istuinpaikkoja oli järjestetty ja
katsojaparvekkeita rakennettu pitkin tietä, jota myöten hänen oli määrä
kulkea, ikäänkuin kansa olisi käynyt katsomaan triumfikulkuetta.
Korskeana katsannoltaan, orjakansan voittajana, Nero nousi
Kapitoliumille, kiitti jumalia ja palasi kotiin paljastaakseen tästä
puolin luonteensa täydellisen viheliäisyyden, jota jonkinlainen äidin
kunnioittaminen oli tähän asti osittain hillinnyt. Mutta kansan
vaistontapaiset tunteet eivät olleetkaan poisjuuritetut, pikemminkin
vain lyöty lamaan. Yöllä hänen patsaansa nenään viskattiin säkki, millä
tahdottiin viitata siihen, kuinka ennen vanhaan isänmurhaajia
rangaistiin, tuomittiin näet heitettäväksi mereen säkissä seuranansa
käärme, apina ja kukko. Forumille asetettiin lapsi, selässä taulu,
jossa luettiin: "En tahdo elättää sinua, jotta et tappaisi äitiäsi."
Rooman valkoseinille töherrettiin erästä jambista säettä, joka
muistutti kaikille sitä lukeville, että Nero, Orestes ja Alkmaon olivat
äitinsä murhaajia. Neronkin on täytynyt hyvin huomata, että hän oli
inhoittava kuvatus kaikkien niitten hallitsemansa kansan jäsenten
silmissä, joissa asui rahtunenkaan oikeudentuntoa.
Kaikki tämä tapahtui vuonna 59, emmekä Senecasta kuule mitään,
ennenkuin 62, jona muistettavana vuonna kuoli Burrus, hänen
pitkäaikainen kunnioitettu, uskollinen ja luotettava virkaveljensä.
Näinä synkkinä aikoina, kun kaikki ihmiset tuntuivat puhelevan vain
kuiskaten, epäiltiin melkein jokaisen huomattavan ja jaloluontoisen
miehen kuolemaa salamyrkytykseksi, ellei sitä ollut aiheuttanut
julkinen väkivallanteko. Burruksen kuolema on saattanut, kuvauksista
päättäen, johtua kurkkumädästä, mutta yleinen mielipide syytti Neron
jouduttaneen sitä mukamas lääkkeellä, ja kerrottiin, että kun keisari
kävi häntä tervehtimässä hänen maatessaan sairasvuoteellaan, kuoleva
mies oli torjunut hänen tiedustelunsa lakoonisesti vastaamalla: "Voin
hyvin".
Hänen kuolemaansa surtiin ja valitettiin, ei ainoastaan koska
muistettiin hänen hyveitään, vaan myöskin sen takia, että Nero määräsi
hänen seuraajikseen kaksi miestä, joista toinen, Fenius Rufus, oli
kunnioitettava, vaan veltto mies, toinen taas, Sofonius Tigellinus,
kyllä voimakkaampi, mutta julmien ja julkeiden rikostoverienkin
joukosta erikoisen vihattu ja halveksittu.
Kuinka syyllinen ja vaihemielinen Seneca lienee ollutkin, ei hän
kumminkaan saattanut ruveta yhdessä Tigellinuksen kaltaisen olennon
kanssa ohjaamaan vielä nuorekasta herraansa. Ei hän suinkaan
erehtynytkään nykyisestä asemastaan, ja ne harvat Neron seuralaisista,
joissa vielä asusti jokin kunnian kipinä, ilmoittivat hänelle,
millä lakkaamattomilla parjauksilla koetettiin kaivertaa hänen
vaikutusvaltaansa. Alituiseen olivat Tigellinuksen ja hänen ystäväinsä
hampaissa Senecan määrättömät rikkaudet ja hänen suurenmoiset huvilansa
ja puutarhansa, joita oli muka vain voitu hankkia kauastähtäävissä
tarkoituksissa ja jotka saattoivat varjoon itsensä keisarinkin loiston.
He koettivat virittää heikkoluontoisen Neron mielessä kiihkeää kateutta
kertoilemalla, kuinka Seneca muka yritti kilpailla hänen kanssaan
runoudessa, väitti että kaikki kunnia Neron kaunopuheisuudesta itse
asiassa kuuluikin hänelle, pilkkaili Neron jumalallista laulutaitoa ja
halvensi hänen kykyään harpunsoitossa ja vaunujen ohjaamisessa, koska
hänellä itsellään ei ollut sitä taitoa. Nero ei ollut, painostivat he,
enää mikään poikanen; hänen täytyi päästä irti koulumestaristaan ja
ottaa ohjetta esi-isistään, ja sitä oli riittävästi saatavissa.
Aavistaen, mihin tuollaiset todistelut päätyisivät, Seneca anoi
keskustelua Neron kanssa ja pyysi silloin, että hänen sallittaisiin
vetäytyä kokonaan pois julkisesta elämästä, vetosi vanhuuteen ja
lisääntyvään sairaalloisuuteen selittääkseen halunsa päästä lepoon ja
tarjoutui ilman ehtoja luopumaan rikkauksistaan ja kunniakirjoistaan,
joita hänen vihamiehensä nyt himoitsivat, mutta joista hänen oli
kiittäminen yksinomaan Neron verratonta anteliaisuutta, keisarin, joka
näitten kahdeksan vuoden hallitusaikana yksin oli ollut hänen
hyväntekijänsä ja ystävänsä. Mutta Neropa ei mielinyt päästää Senecaa
niin helpolla. Hän väitti, että koska hän vielä oli nuori, hän
ei saattanut olla vailla Senecaa ja että hänen tarjouksensa
vastaanottaminen ei ensinkään soveltuisi siihen hänen maineeseensa,
että hän oli antelias. Mainion harjaantuneena keisarilliseen taitoon
peittää vihansa vilpilliseen imarteluun Nero lopetti keskustelun
syleillen Senecaa ja vakuuttaen hänelle ystävyyttään. Seneca kiitti
häntä -- tavanomainen loppu, lisää Tacitus katkerasti, keskusteluissa
hallitsijan kanssa -- mutta yhtä kaikki kerrassaan muutti elintapansa,
kielsi ystäviään saapumasta aamuvierailulle luoksensa, vältti kaikkea
seurustelua ja harvoin ilmestyi julkisuuteen, siinä mielessä että
uskottaisiin hänen terveytensä heikontuneen tai että hän kokonaan oli
antautunut filosoofisiin tutkimuksiin. Hyvinhän hän tunsi hovitavat,
sillä kirjassaan "Vihasta" hän on kertonut kaskun eräästä henkilöstä,
joka, kun häneltä kysyttiin, millä menettelyllä hän oli saavuttanut
niin harvinaisen lahjan kuin korkean iän hovissa, vastasi: "sietämällä
solvauksia ja _palkitsemalla niitä kiitoksilla_". Mutta tuntea hänen on
täytynyt, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä juuripa
samana vuonna hänet yritettiin kietoa syytteeseen valtiopetoksesta muka
yhtenä C. Calpurnius Pison ystävänä, erään korkea-arvoisen ylimyksen,
jota Nero kadehti ja epäili hänen rikkautensa ja kuntonsa tähden,
vaikka hän oli luonnostaan vailla kunnianhimoa ja tarmoa. Yritys
kuitenkin meni myttyyn, ja Seneca saattoi voitollisesti kumota kaikki
syytteet, että hän muka olisi ollut petollisissa hankkeissa. Mutta jo
se seikka, että sellainen syyte oli tehty, ilmaisi hänelle, kuinka
epävarma jokaisen etevän miehen asema oli mustasieluisen Neron
tyranniuden vallitessa, ja se joudutti salaliittoa, joka kaksi vuotta
myöhemmin todella tehtiin.
Ei kauan Burruksen kuoleman jälkeen, kun Nero rupesi kasaamaan
kaikenkarvaisia ilkitöitä muitten rikostensa lisäksi, Seneca vielä
kerran koetti päästä irti Roomasta; ja kun lupa toistamiseen evättiin,
hän teeskenteli todellista sairautta ja sulkeutui huoneisiinsa.
Väitettiin ja uskottiinkin niin, että Nero tähän aikaan koetti
myrkyttää hänet erään Cleonicus-nimisen vapautetun orjansa avulla, ja
että yritys meni hukkaan vain sen kautta, että eräs kanssarikollinen
ilmaisi hankkeen, tai filosoofimme kohtuullisten elintapain tähden, hän
kun nykyisin ei muuta nauttinut kuin leipää ja hedelmiä eikä koskaan
sammuttanut janoansa muulla kuin puhtaalla vedellä.
Näitten kahden vuoden aikana, jotka Seneca vietti yksinäisyydessä ja
epäsuosiossa, sattui tapahtuma, vaikutuksiltaan arvaamattoman
merkitysrikas. Häpeällinen hovi hurjasteli päivästä päivään ja
suvustansa sortunut kansa antoi huolettomuudessa hetken tulla toisen
mennä. Silloin iski -- niinkuin Kaarle II:n hovin piiriin -- äkillinen
koston salama. Katsoen tapahtuman laatuun ja laajuuteen, sen
hävityksiin ja tuskaan, jota se synnytti, parannuksiin ja korjauksiin,
jotka siitä johtuivat, valheelliseen syyhyn, joka sen selitykseksi
keksittiin, vieläpä aikakauden yleisiin olosuhteisiin ja sen
hallituksen luonteeseen, jonka aikana se tapahtui, on olemassa likeinen
ja merkillinen yhtäläisyys Lontoon suuren palon välillä 1666 ja Rooman
suuren palon v. 64. Alkaen taajaan rakennetussa keskikaupungin osassa,
Palatinus ja Cælius-kukkulain alapuolella, se raivosi ensin kuutena ja
sitten jälleen kolmena päivänä, kauppakojujen ja myymäläin helposti
syttyvissä tavaroissa ja vinhan tuulen kiidättämänä, ja koska vain
heikosti ja huonosti johtaen yritettiin hillitä sen lentoa, karkasi se
vastustamattomasti palatseihin, temppeleihin ja pilaristoihin ja vanhan
Rooman ahtaita ja mutkittelevia katuja pitkin, missä yhteiseen
hävitykseen kietoi vanhan taiteen ihanimmat merkkiteokset,
kallisarvoisimmat käsikirjoitukset ja pakanallisen rakennustaiteen
suurenmoiset muistomerkit. Muutamin harvoin piirtein ja tuolla
verrattomalla lyhytsanaisuudella, johon ponteva latinankieli pystyy,
mutta joka on suoranaista kääntämistä varten liian yhteensullottua,
Tacitus on kuvannut tämän näytelmän hirmut -- miten kauhunlyömät vaimot
vaikersivat, iäkkäät vanhukset ja pienet lapset harhailivat kummatkin
yhtä avuttomina, kuinka kiihkeästi ajateltiin vain omaa itseänsä ja
omaisia, kuinka heikkoja raahattiin perässä tai odoteltiin, yhtä haavaa
sekä viivyskeltiin että kiirehdittiin, kuinka kaikkialla vallitsi
täydellinen sekasorto. Monelta, joka vain katsahti taaksensa, sulkivat
tien edestä tai sivulta karkaavat liekit; jos he toivoivat jossakin
naapuristossa tapaavansa turvapaikan, olikin se jo liekkien uhrina; jos
he riensivät johonkin etäisempään paikkaan, niin jopa oli sekin samassa
kadotuksessa. Vihdoin, epävarmoina siitä mitä etsiä ja mitä välttää, he
tungoksellaan täyttivät kadut tai sulloutuivat yhteen kentille.
Menetettyään kaiken omaisuutensa menehtyivät toiset jokapäiväisen
ravinnon puutteeseen, toiset, jotka olivat onnistuneet pelastumaan,
kuolivat surusta, murtunein sydämin, kadotettuaan ne, joita eivät
olleet saaneet pelastetuiksi. Ja kaiken tämän kauhistuksen lisäksi tuli
usko, että viranomaisten käskystä ehkäistiin kaikki liekkien
hillitsemisyritykset, vieläpä että oli nähty murhapolttajain
heittelevän kekäleitä uusiin suuntiin, joko koska olivat siihen
pestatut tai jotta häiritsemättä voisivat harjoittaa rosvoustaan.
Tämän ajan historiankirjoittajat ja tarinoitsijat, joitten lausumat
saakoot käydä siitä, minkä ovat arvoisia, syyttävät Neroa tulipalon
sytyttämisestä; ja varmaa on, että hän ei palannut Roomaan, ennenkuin
tuli oli tarttunut hänen oman palatsinsa pylväskäytäviin. Turhaan hän
kaikin tavoin ponnisteli auttaakseen koditonta ja köyhtynyttä
asujamistoa; turhaan hän käski myydä heille ruokatarpeita kuulumattoman
alhaiseen hintaan ja heitä varten avata Agrippan loistosuojat ja omat
puutarhansa ja rakentaa joukoittain tilapäisiä vajoja. Huhu oli
levitetty, että "tulikukan" hurjimmillaan heloittaessa hän oli noussut
etäällä olevan huvilansa katolle ja hurmaantuneena näytelmän
ihanuudesta ja riemastuneena tämän uuden kiihokkeen sytyttämistä
tunteista pukeutunut teatteriasuunsa ja harpun säestyksellä laulanut
laulun Troian palosta. Tuollainen sydämetön narrimaisuus ja teeskentely
oli liian syvästi kuohuttanut kansaa, jotta se voisi antaa hänelle
anteeksi, ja Nero arveli olevan välttämätöntä kääntää tuo yleinen viha
uuteen uomaan, koska kerran ei hänen anteliaisuutensa eivätkä
muutkaan kansalle mieluiset toimenpiteet onnistuneet luovuttamaan
hänestä tätä kauhistuttavaa, herjaavaa epäluuloa. Mikä nyt seuraa,
on niin merkillistä ja kristilliselle lukijalle niin syvästi
mieltäkiinnittävää, että minä sen kerron tuon suuren historioitsijan
omilla sanoilla, jota olen niin uskollisesti seurannut.
"Päästäkseen sen vuoksi irti tästä kulkupuheesta Nero keksaisi syytteen
erästä raakamaisten tapojensa takia inhottua lahkoa vastaan, jota
yhteinen rahvas kutsui kristityiksi, ja määräsi heille mitä
petomaisimpia rangaistuksia. Tämän lahkon perustajan, Kristuksen, oli
prokuraattori Pontius Pilatus tuominnut Tiberiuksen aikana
kuolemanrangaistukseen; mutta hetkeksi kukistettuna tuo jumalaton
taikausko oli jälleen leviämässä, ei ainoastaan Judeassa, mistä paha
oli alkunsa saanut, vaan vieläpä Roomassakin, minne joka suunnalta
kaikki maailman loat ja saastat virtaavat kokoon ja voittavat
puoluelaisia. Niinpä siis ensin vangittiin ne, jotka tunnustivat heidän
uskontoaan, ja sitten heidän todistuksensa nojalla tuomittiin suuri
määrä henkilöitä, ei niin suuresti murhapolton takia, kuin siksi että
he vihasivat ihmiskuntaa. Kuoleman lisäksi tuli pilkka; sillä heidät
neulottiin villipetojen nahkoihin ja koirat repivät heidät rikki tai
heidät ristiinnaulittiin tai säästettiin poltettaviksi, varattiin näet
pimeän tultua valaisemaan yöllistä maisemaa. Nero luovutti omat
puistonsa tätä näytelmää varten ja toimeenpani kilpa-ajot, itse
ajomiehen pukuun puettuna sekaantuen rahvaan pariin tahi ajellen heidän
keskensä vaunuissaan; mutta tällä menettelyllä hän herätti sääliä
uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin rikollisia ja ansaitsivat mitä
ankarimmat rangaistukset, sillä heitä ei juuritettu pois yleisen hyvän
parhaaksi, vaan tyydyttämään yhden miehen petomaista julmuutta."
Siinä meille säilyneet lyhyet, mutta tehoiset yksityiskohdat
ensimmäisestä suuresta kristittyjen vainosta, ja sellaisten kauhun
tapahtumain silminnäkijänä on Senecan todenmukaisesti täytynyt olla
elämänsä viimeisenä vuotena. Vaikka hän lieneekin syvästi inhonnut
kristittyjen pelkkää nimeäkin, on luonnostaan niin lempeän ja
humaanisen sydämen kuin hänen täytynyt pöyristyä niitä hirviömäisiä
julmuuksia, joita keksittiin tämän uuden uskonnon onnettomia
tunnustajia vastaan. Mutta kristinuskon suhteeseen pakanamaailmaan me
palaamme eräässä myöhemmässä luvussa. Nyt meidän on ehätettävä
elämäkertamme loppuun.