NERO JA HÄNEN OPETTAJANSA.

Sitä keisarillista nuorukaista, jonka kohtalot nyt ovat mitä

läheisimmästi liittyneet Senecan vaiheisiin, kansan suosionosoitukset

saattoivat valtaistuimelle. Väsyneinä Augustuksen viekkauteen,

Tiberiuksen juroon vihaan, Caligulan mielettömään julmuuteen, vanhan

Claudiuksen hölmöyteen he eivät muuta voineet kuin mielihyvin tervehtiä

loistavaa, ihanaa nuorukaista, jonka kauniit kiharat valuivat

olkapäille ja jonka piirteissä kuvastui roomalaiskauneuden hienoin

tyyppi. Hänen menneisyydessään ei mikään saattanut ennustaa hänen

tulevaisuudelleen synkkää kehitystä, ja kaikki luokat samalla muotoa

haaveilivat kultaisen ajan tulosta. Me saatamme käsittää heidän

tunteensa, jos vertaamme niitä omain maanmiestemme tunteisiin, kun

Henrik VIII:n synkkää tyranniutta seurasi Edvard VI:n nuorekas hallitus

hyvettä ja ystävällisyyttä täynnä. Onnellista olisi Nerolle ollut, jos

hänen hallituksensa, samoin kuin Edvardin, olisi voinut katketa,

ennenkuin tuo monen rikoksen yö oli pimittänyt sen lupaavan

aamunkoiton. Sillä Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta --

tuota kuuluisaa _Quinquennium Neronis_ -- roomalaiset todella pitivät

melkein ihanteellisen onnen ajanjaksona. Itse asiassa hallitusta hoiti

Seneca Neron nimissä. Niinkin oivallisen keisarin kuin Trajanuksen

sanotaan tunnustaneen, "ettei yksikään muu ruhtinas ole läheskään

pystynyt ansaitsemaan sitä ylistystä kuin Nero tällä ajanjaksolla". On

kumminkin uskottavaa, että nuo vuodet näyttivät loistavan aivan

ylenmäärin ihanasti sitä syvää pimeyttä vasten, joka niitä seurasi,

vaan sittenkin me niissä voimme nähdä monta seikkaa, jotka kyllin

riittivät herättämään toivoa, iloa ja innostusta. Nuori Nero oli alussa

vaatimaton ja opinhaluinen. Hänen neitsytpuheensa, jotka olivat

kirjoitetut kaikella sillä ajatuksen ja kielen kauneudella, mikä

ilmaisi Senecan kynää, yhtä hyvin kuin hänen yksityiset lausuntonsa

olivat täynnä lämmittäviä lupauksia. Kaikkea sitä vääryyttä ja sortoa,

jonka mennyt aika liiankin hyvin tunsi, hän lupasi kavahtaa. Hän ei

aikonut vaatia itselleen, kuten Claudius oli tehnyt, yksinomaista

ratkaisua kaikissa asioissa; ei mitään virkaa tai arvoa voitettaisi

häneltä imartelun tahi lahjusten tietä; hän ei sekoittaisi omia

mieskohtaisia etujaan valtion etuihin; hän pitäisi arvossa senaatin

vanhoja etuoikeuksia; hän kohdistaisi oman välittömän huomionsa

maakuntiin ja armeijaan.

Ensi aikoina ei hänen menettelynsä saattanutkaan näitä lupauksia

häpeään. Noita vihattavia ilmiantajia, jotka olivat rehennelleet

edellisten hallitusten aikana, ei siedetty, vaan vedettiin

rangaistukseen. Valtion viranomaisia säästettiin väärämielisiltä,

kiusaavilta vaatimuksilta. Viisaasti Nero epäsi kulta- ja hopeapatsaat

ja muut narrimaiset kunnianosoitukset, joita turmeltunut ja orjallinen

senaatti tyrkytti hänelle, ja kohteli tätä virkakuntaa, joka, niin

langennut kuin olikin, kuitenkin kaikitenkin pysyi laillisen vallan

edustajana, suosiollisesti ja kunnioittavasti. Ylimykset ja virkamiehet

alkoivat hengittää vapaammin, ja yleisesti tunnettiin, että sietämätön

tyrannius oli huomattavasti huojentunut. Ankaruutta noudatettiin vain

ilmeisiä rikoksia kohtaan, ja sitä harjoitettiin oikeudenmukaisesti ja

laillisella tavalla, niin ettei kukaan voinut epäillä, ettei se ollut

ansaittua. Varsinkin oli muuan Senecan nuoresta kasvatistaan levittämä

sana omansa, enemmän kuin mikään muu, hankkimaan hänelle suurta

suosiota. Englanti on kiitollisuudella ja ihailulla muistanut

nuorekkaan Edvardinsa vastahakoisuutta allekirjoittaa Joan

Boucherin kuolemantuomiota; Rooma, joka oli tottunut julmaan

välinpitämättömyyteen ihmishengen suhteen, ihasteli hurmaantuneena sitä

säälintunnetta, joka oli saanut Neron huudahtamaan, kun häntä kerran

vaadittiin allekirjoituksellaan vahvistamaan muuan kuolemantuomio:

"_Kuinka toivonkaan, etten osaisi kirjoittaa_."

Myönnetty on, että tämän ajanjakson onnellisuus melko määrältä

johtui kunnon Burruksen lujamielisyydestä ja Senecan viisaista,

ylevämielisistä neuvoista. Heille kuuluu mitä suurin kiitos ja

tunnustus tästä onnekkaasta välikaudesta, semminkin kun heillä ei ollut

suinkaan mikään helppo tehtävä harteillaan. Paitsi että kasvatin

turhamainen ja kevytmielinen luonne tuotti heille suuria vaikeuksia,

paitsi että vaadittiin ääretöntä arkatuntoisuutta hillitsemään

nuorukaista, joka ehdottomalla vallalla hallitsi jättiläisvaltakuntaa,

täytyi heidän koettaa pidätellä Agrippinan kiihkeätä ja vaateliasta

kunnianhimoa ja väistää hänen monien vaikutusvaltaisten puoluelaistensa

herkeämättömiä juonitteluja. Agrippina oli epäilemättä uskotellut

tehneensä rikoksensa etupäässä poikansa parhaaksi; mutta hänen

menettelynsä sittemmin osoitti, että hän halusi pitää poikansa pelkkänä

välikappaleena käsissään. Hän tahtoi hallita poikaansa, ja oli

luultavasti laskenut voivansa sen tehdä Senecan avulla, aivan kuten

meillä kuningatar Karolina täydellisesti komenteli Yrjö II:ta Sir

Robert Walpolen avulla. Hän kulki samassa kantotuolissa hänen

kanssansa; Neron tietämättä hän käski myrkyttää M. Silanuksen, entisen

uhrinsa veljen; hän ahdisti Narcissuksen kuolemaan, taaskin vasten

hänen tahtoansa; hänen vaikutuksestaan senaatti toisinaan kokoontui

palatsiin eikä hän huolinut mitenkään salata senaattoreilta, että hän

itse istui uutimen takana, josta hän saattoi kuulla jokaisen sanan

heidän neuvotteluistaan; -- niin, rohkenipa hän eräässä tilaisuudessa,

kun Nero oli ottamassa puheillensa tärkeän lähetystön Armeniasta, astua

neuvotteluhuoneeseen aikoen asettua istuimelle keisarin rinnalle.

Kaikki joutuivat ymmälle, säikähtivätkin näin epätavallista tekoa,

mutta nopsan ja ihmeteltävän tahdikkaasti Seneca viittasi Neroa

nousemaan ja lähtemään äitiänsä vastaan, ja näin hän pojan rakkautta

osoittaen sai julkisen skandaalin vältetyksi.

Mutta heti ensi hetkestä oli Seneca joutunut syypääksi kohtalokkaaseen

erehdykseen oppilaansa kasvatuksessa. Hän oli ohjannut tätä

kauttaaltaan löyhän _myöntyväisyyden_, mielennouteen turmiollisen

periaatteen varassa. Nero ei ollut vailla kykyä; hänellä oli ilmeinen

taipumus latinalaiseen runoiluun, ja meille säilyneet muutamat säkeet

hänen käsialaansa, niin eriskummaisia ja teennäisiä kuin ovatkin,

kumminkin osoittavat, että Nerolla oli jossain määrin herkkä korva ja

kieliaistiakin. Mutta vilkkaan mielikuvituksen ohella oli Nerossa myös

pyrkimys herättää vaikutusta; ja sen sijaan että Seneca olisi koettanut

opastaa häntä pohtimaan vakavasti ja ajattelemaan johdonmukaisesti,

hän salli oppilaan tuhlata parhaat voimansa toimiskeluihin ja

ajanvietteisiin, jotka olivat sekä köykäisiä että vähäksittyjä,

sellaisia kuin laulaminen, maalaaminen, tanssiminen ja kilpa-ajo.

Todistelkoon Seneca vain, että sellaisissa toimiskeluissa ei ainakaan

ollut mitään pahaa ja että ne luultavasti estivät Neroa suuremmista

ilkivaltaisuuksista. Kaikkein vähimmän me kunnioitamme Neroa hänen

joutavan laulunsa ja harpunnäppäilynsä vuoksi, aivan kuten emme

suinkaan kunnioita Ludvig XVI:ta siksi, että hän laatieli lopen

vaivaisia lukkoja; ja jos Seneca olisi heti alun pitäen ohjannut

oppilaansa korkeampiin harrastuksiin, niin Rooma kenties olisi

säästynyt Neron myöhemmiltä naurettavilta hullutuksilta Kreikan

kaupungeissa ja Rooman teattereissa. Haluamme alleviivata epäämättömänä

tosiseikkana kaikessa kasvatuksessa, että _koskaan_ ei ole viisasta

sallia sellaista, mikä on pahaa, sillä nojalla, että koettaa estää

jotakin pahempaa. Seneca oletettavasti lienee ollut vakuutettu siitä,

että kun miehellä oli Neron ominaisuudet -- synnynnäinen arvottomuus,

joka hänen on täytynyt jo varhain havaita -- menestys oli suorastaan

mahdoton. Mutta se ei vapauttanut häntä yrittämästä kaikkia hyviä

keinoja, joilla menestys saattoi, niissäkin olosuhteissa, olla

saavutettavissa. Muistakaamme kuitenkin, että hän taipui näihin

myönnytyksiin oppilaaseensa nähden pääasiallisesti vain sellaisissa

seikoissa, joita katsoi vähäpätöisiksi -- tai pahimmassa tapauksessa

kyllä häpäiseviksi, vaan ei rikollisiksi, ja että hänen harha-askelensa

luultavasti johtui arvostelukyvyn erehdyksestä ennemmin kuin mistään

siveellisestä luonteenheikkoudesta.

Selvää kuitenkin on, että Nero älyllisestikin joutui kärsimään tästä

höllästä kasvatuksesta. Olemme jo nähneet, että hänen neitsytpuheessaan

senaatille jokainen tunsi Senecan käden, ja moni huomautti huokaisten,

että tässä Rooman keisari ensi kertaa ei kyennyt, ainakaan kaiken

todennäköisyyden mukaan, puhumaan senaatille omin sanoin ja omin

ajatuksin. Tiberius oli puhujana ollut juhlallinen ja tarmokas;

Claudius oli ollut oppinut ja sivistynyt; olipa Caligulankin hajanainen

järki pystynyt luomaan voimakkaita ja kaunosanaisia puheita; mutta

Neron nuoruus oli tuhlattu joutaviin ja hänelle sopimattomiin

toimiskeluihin, jotka eivät olleet jättäneet hänelle aikaa eikä halua

arvokkaampiin ja ylevämpiin harrastuksiin. Senecan maine on epäilemättä

pahasti kärsinyt oppilaan myöhemmästä häpeällisestä elannosta; ja

selvää on, että Tacituksen vastenmielisyys hänen muistoansa kohtaan

johtuu hänen suhteestansa Neroon. Mutta vaikka opettajan menetelmä ei

olekaan ollut niin viisas kuin se, ankaran mittapuun mukaan tuomittuna,

olisi voinut olla, niin on kuitenkin kerrassaan väärin tehdä hänet

vastuunalaiseksi oppilaan kunnottomuudesta; ja muistaa tulee, Senecan

ikuiseksi kunniaksi, että ilmeiset tosiasiat, aikalaisten todistukset,

vieläpä itsensä Tacituksen vastahakoinen myönnytys häntä puolustaen

osoittavat, että kaikki se viisaus ja maltillisuus, mikä on ominaista

Neron hallituksen varemmille vuosille, perustuu hänen neuvoihinsa; että

hän nautti puhdasmielisen Burruksen sydämellistä arvonantoa; että hän

koetti häätää Agrippinan vertatiukkuvia julkeuksia; että ne

kirjoitukset, joita hän sepitti Nerolle, ja ne puheet, joita hän laati

hänen puolestaan, henkivät mitä ylevimpiä ajatuksia; ja että vasta kun

Seneca oli kokonaan syrjäytetty vallasta ja vaikutuksesta, despoottisen

mahdin petomaiset päähänpistot yllyttivät Nerossa niitä hirveitä

taipumuksia, joitten siemenet olivat kauan itäneet hänen sielussaan.

Muuan vanhanajan kirjailija muistuttaa kuulleensa kerrotun, että Seneca

jo varsin varhain oli keksinyt Nerossa mielen villiyden, jota hän ei

voinut kokonaan juurittaa pois; ja että hänen oli tapana lähimmille

ystävilleen huomauttaa, että "jos leijona kerta pääsee ihmisveren

makuun, sen synnynnäinen julmuus kyllä paljastuu".

Mutta jos kohta tämän myönnämme Senecan hyväksi ja tunnustamme, että

hänen tarkoituksensa olivat kauttaaltaan vilpittömät, on meidän pakko

moittia hänen arvostelukykyänsä siitä, että hän ehdoin tahdoin omaksui

hyödyn moraalin; ja me uskomme, että juuri tästä syystä enemmän kuin

mistään muusta johtuvat hänen suuret hairahduksensa ja hänen oman

elämänsä kova onni. Meidän lienee tosiaankin lupa epäillä, tokko Nero

itse -- huikenteleva ja kevytmielinen nuorukainen, huonojen vanhempain

lapsi ja määräämättömäin mahdollisuuksien perillinen -- missään

olosuhteissa olisi kehittynyt paljonkaan paremmaksi kuin mitä hänestä

tuli; mutta selvää on, että Senecaa olisi pidetty äärettömän paljon

suuremmassa arvossa, ellei hänellä olisi ollut tätä osaa Neron

kasvatuksessa. Jos Seneca olisi ollut yhtä luja ja viisas kuin

Sokrates, niin Nero kaiken todennäköisyyden mukaan ei olisi ollut

paljonkaan pahempi Alkibiadesta. Jos opettaja olisi oppilaalleen

esittänyt todella vain kaikkein korkeimman ihanteen, jos hän horjumatta

ja kykynsä mukaan olisi vastustanut kaikkia epäkunniallisia ja huonoja

viettymyksiä, olisi menestys _mahdollisesti_ saattanut olla hänen

palkintonsa ja hän kenties ansainnut ihmiskunnan haihtumattoman

kiitollisuuden; ja jos hän olisi epäonnistunut, niin ainakin se olisi

tapahtunut kunnialla, ja hänen vetäytyessään rauhalliseen ja

mainehikkaaseen vanhuuden lepoon olisi häntä sinne kenties seurannut

keisarillisen oppilaan kunnioitus, ellei rakkaus. Niin, vaikkapa hän

olisi _kokonaankin_ epäonnistunut ja yrityksessään menettänyt henkensä,

olisi sekin toki ollut äärettömän paljon parempi sekä hänelle että

ihmiskunnalle. Homerokin olisi voinut hänelle opettaa, että "parempi

kuolla kuin synnissä elää". Joka tapauksessa hän olisi voinut tietää

sekä tutkimuksistaan että kokemuksesta, että kompromisseihin perustuvan

kasvatuksen aina ja välttämättömästi täytyy epäonnistua. Sen täytyy

epäonnistua siksi, että se syrjäyttää sen suuren ikuisen koston lain

pahan palkasta, jonka jokainen niin yksilön kuin kansankin historia

vahvistaa todeksi. Ja se kasvatus, minkä Seneca antoi Nerolle -- niin

ylevä kuin se monessa suhteessa olikin ja niin loistavasti kuin se

osittain ja hetkellisesti menestyikin -- oli sittenkin kompromissien

kasvatus. Niin hyvin Neron poikaiän opinnoissa kuin hänen miehuutensa

vakavammissa pyrinnöissä hän piti silmällä sitä mielettömän kovaonnista

periaatetta, että

Ellet kylvänyt villikauraa,

Niin tyhjäksi heitetty maa tuskin antoi

Viljaa, mi miestä elättää.

Jokainen kristitty olisi saattanut ennustaa tuloksen; mutta olisi

voinut luulla pakanallistakin filosoofia kyllin valistuneeksi

huomaamaan sen. Useinkin toistamme sanoja

"Lapsi on miehen isä"

ja

"Niinkuin oksan istutat, niin puu kasvaa."

Mutta vanhalla ajalla oltiin aivan yhtä selvillä samasta totuudesta,

vaikka eri kuvilla puhuen. "Astia", kirjoitti Horatius, "kauan

säilyttää sen hajun, mitä siihen uutena pantiin." Kuvaten niitä

turmelevia vaikutuksia, joitten keskellä roomalaislapsi kehdosta

lähtien eli, sanoi Quintilianus: "Näistä kehkeytyy ensin tottumus,

sitten luonto."

Kukaan ei ole suuremmalla ponnella kuin Seneca itse esittänyt tätä

periaatetta. Katsotaan esim. seuraavaa kohtaa hänen Kirjeistään, jossa

puhutaan huonosta keskustelusta. "Näitten miesten keskustelu", sanoo

hän, "on tuiki turmiollista; sillä ellei se aiheutakaan välitöntä

pahaa, niin jättää se siemenet mieleen ja seuraa meitä poistuttuammekin

puhujain seurasta -- rutto, joka varmasti puhkeaa esiin jonakin

vastaisena aikana. Aivan samaten kuin niillä, jotka ovat kuulleet

soittokappaleen, korvassa säilyy laulun suloinen sävelmä, mikä kiehtoo

heidän ajatuksensa eikä salli heidän käyttää koko voimaansa vakaviin

toimiin; samoin imartelijain ja sellaisten henkilöiden keskustelu,

jotka ylistelevät huonoja _tekoja_, pysyy mielessä kauemmin kuin mitä

sen kuulemiseen on mennyt aikaa. Eipä ole helppo karkoittaa sielusta

sulavaa sointua; se vainoaa meitä ja viipyy luonamme ja hetkeksi

loitottuaan palaa alinomaan. Sentähden tulee meidän sulkea korvamme

pahoilta puheilta ja tehdä se heti ensi kuulemalta. Sillä kun ne kerta

ovat alkuun päässeet ja tulleet sallituiksi, niin niiden rohkeus

kasvamistaan kasvaa"; ja sitten hän lisää vähän myöhempänä: "meidän

päivämme vierivät edelleen ja elämä kaikkoaa saavuttamattomasti". Ja

yhtä kaikki se, joka kirjoitti nämä ylevät sanat, ei ollut ainoastaan

keisarillisen oppilaansa imartelija, vaan onpa syytetty hänen ehdoin

tahdoin yllyttäneen Neroa siinä mielettömässä intohimossa muuatta

vapautettua orjaa Actea kohtaan, mikä hänessä oli syttynyt.

Luonnollisesti oli hänen velvollisuutensa palauttaa nuorekkaan keisarin

harhautuneet tunteet morsiameensa Octaviaan, Claudiuksen tyttäreen,

johon hän oli sidottu kaikilla kunnian ja uskollisuuden siteillä ja

jonka kanssa solmittu liitto antoi jotakin laillisuuden varjon häivää

hänen tosiasialliselle vallankaappaukselleen. Mutta harvoinpa ruhtinaat

rakastavat sitä puolisoa, jolle jossakin määrässä ovat ylennyksestään

kiitollisuuden velassa. Henrik VII kohteli Yorkin Elisabetia kovin

välinpitämättömästi. Wilhelm III:n avioliittoa Maria Stuartin kanssa

varjosti tämän jälkimmäisen suurempi oikeus kuninkaalliseen valtaan; ja

heti ensi hetkestä Nero vastenmielisyydellä, joka päätyi murhaan,

suhtautui siihen nuoreen orpoon tyttö raukkaan, joka johti kansan

muistoon, että hänen oikeutensa perimään keisarivalta olivat

riittämättömät, pitipä hän tätä mahdollisena kilpailijanakin, jos hänen

arka ja taipuisa luonteensa jolloinkulloin joutuisi aseeksi

tarmokkaampien vehkeilijäin käsissä. Mutta emmepä kuule Senecan

kertaakaan yrittäneen vaatia Neroa täyttämään korkeaa velvollisuuttaan,

vaan tapaamme hänet painumasta alhaiseen asemaan, rikostoveriksi

sellaisten irstailijain kuin Othon kanssa, uskotuksi keisarin

kunniattomassa lemmenjutussa. Moinen menettely, joka olisi tahrannut jo

tavallista hovimiestäkin, oli stoalaiselle filosoofille kerrassaan

häpeällinen. Mutta periaate, joka siihen vei, on juuri sama, johon

olemme viitanneet -- siveellisen kompromissin periaate, joka sallii ja

rohkaisee sitä, mikä on pahaa, siinä turhassa toivossa, että sen kautta

voi estää vieläkin pahempaa. Tuskinpa sentään onkaan kumma, että hän

tällä muotoa erehtyi, sillä kompromissi oli koko hänen elämäänsä

kuvaava luonteenpiirre. Hän näyttää asettaneen tehtäväksensä aivan

mahdottoman yrityksen, nimittäin olla sekä omaperäinen filosoofi että

valtiomies Cæsarin hovissa. Hän kehui olevansa ei ainoastaan filosoofi,

vaan myöskin maailmanmies, ja seuraus oli, että hän epäonnistui

kummassakin suhteessa. Yhtä hyvin piti pakanuudessa paikkansa kuin

paikkansa pitää kristinuskossa, että ihmisen _täytyy_ valita

velvollisuuden ja oman edun välillä -- mammonan ja Jumalan palveluksen

välillä. Ei koskaan ole kukaan voittanut muuta kuin ylenkatsetta ja

turmiota lakkaamatta horjuen näiden kahden välillä.

Ja koska Seneca ei valinnut sitä ylhäistä velvollisuuden tietä, jonka

Zeno tai Antisthenes olisi valinnut, hän enemmän tai vähemmän kietoutui

muutamiin Neron hallituksen kammottavimpiin tapahtumiin. Jokainen

niistä hirveistä epäilyksistä, joiden takia hänen maineensa on

kärsinyt, juontaa juurensa siitä, että hän on sallinut hyödyn

periaatteen päästä hyveen laeista voitolle. Pari näistä tapahtumista

meidän täytyy lyhykäisesti kertoa.

Olemme jo viitanneet siihen, että Nemesis, joka monta vuotta oli

salaisesti seurannut Agrippinan jälkiä, jo tyrmistyttävillä ensi

iskuillansa sai hänet vapisemaan, juuri kun hän näytti saavuttaneen

kunnianhimonsa korkeimmat pyyteet. Jo varsin varhain Nero alkoi suuttua

ja sydäntyä "äideistä parhaimman" kyllästymättömään vallanhimoon ja

yltyvään komentelevaisuuteen. Ne kiukkuiset nuhteet, joita tämä syyti

poikaansa vastaan, koska pelkäsi, että Acte mahdollisesti voisi ruveta

kilpailemaan hänen kanssansa vallasta, saivat Neron ensin etsimään

tukea Senecan myöntyväisyyspolitiikan kehnouksista ja epäfilosoofisesta

itsekkäisyydestä ja pian sen jälkeen ärsyttivät hänet hirvittävään

rikokseen. Claudiuksen nuorta poikaa Britannicusta kohtaan hänessä kyti

luonnollisesti vieläkin suurempi epäluulo ja viha kuin Octaviaa

kohtaan. Harvoinhan ovat kuninkaat kyenneet pidättymään julmuuksista

niitä vastaan, jotka saattaisivat ryhtyä vaatimaan heiltä pois

valtaistuinta. Juhana kuninkaan tunteet prinssi Arturia kohtaan, Henrik

IV:n Marchin jaarlia, Marian lady Jane Greytä, Elisabetin Maria

Stuartia, kuningas Jaakon lady Arabella Stuartia kohtaan muistuttavat,

mutta arvatenkin vain hyvin heikossa mitassa, Neron mielialaa

sukulaiseensa ja velipuoleensa nähden. Mieltymys tai kiintymys häneen

oli vaarallinen rikos, ja heti pois tieltä se palkollinen, joka osoitti

hänelle uskollisuutta. Sellainen kohtelu ennusti tuhoa, Agrippina

joudutti sitä kateellisessa vimmassaan. Hän uhkasi lähteä armeijan luo

ja sinne kerallansa viedä tuon ylhäisen nuorukaisen, joka nyt oli

kyllin vanha ryhtyäkseen keisarillisiin tehtäviinsä, hallitukseen, jota

vallananastaja hoiti vain rikosten avulla, rikosten, jotka hän nyt muka

oli valmis tunnustamaan. Antaapa sitten vaivaisen Burruksen ja mokoman

jaarittelijan kuin Senecan yrittää, vetävätkö vertoja Claudiuksen

pojalle ja Germanicuksen tyttärelle. Sellainen puhe, ärtynein elein ja

synkin sadatuksin esitettynä, riitti säikyttämään arkamaista Neroa. Ja

tätä pelkoa ravitsi eräs äskeinen tapahtuma, joka osoitti, että

esi-isäin henki ei ollut sammunut Britannicuksen rinnassa.

Saturnalia-juhlain aikana, jota juhlaa nämä muinaiset viettivät

kaikella sillä hilpeydellä kuin me joulua, oli Nero valittu arvan

kautta "juhlan kuninkaaksi" ja oli siinä asemassaan oikeutettu antamaan

käskyjä ja tehtäviä vieraille. Muille hän jakeli tavanomaisia tehtäviä,

joita heidän ei tarvinnut punehtua ja kainostella, mutta vasten kaikkia

roomalaisten sopivaisuussääntöjä käskettiin Britannicuksen nousta

vieraitten keskellä laulamaan laulu. Tottumattomana kohtuullisiinkin

kesteihin ja kerrassaan outona juopuneitten kemuille poikanen helposti

olisi saattanut hämmentyä, mutta hän nousikin kohta paikalla ja lujalla

äänellä aloitti laulun -- luultavasti Andromakeen ihanan valituslaulun

Trojan kukistumisesta, laulun, joka on säilynyt meille eräästä muuten

kadonneesta Enniuksen näytelmästä -- jossa hän ilmitoi, kuinka hän itse

häpeällisellä tavalla oli syrjäytetty perinnöllisistä oikeuksistaan.

Hänen rohkea esiintymisensä ja hänen onnettomuutensa herättivät

vierasten mielessä säälintunteen, jota he näin yöllä ja viinin

vaikutuksesta eivät olleet vallan kärkkäät salaamaan. Siitä hetkestä

oli Britannicuksen kohtalo ratkaistu. Locusta, vanhan Rooman kuuluisa

myrkynkeittäjä, kutsuttiin Neron luo neuvottelemaan siitä, miten

vapautua Britannicuksesta, samoinkuin hän kerta oli kutsuttu äidin luo,

kun tämä tahtoi päästä Britannicuksen isästä. Vaikeinta oli estää

aietta ilmitulemasta ennen aikojaan, koskapa keisarin pöydässä mitään

ei syöty eikä juotu, ennenkuin _prægustator_ oli niitä maistanut. Tämän

karin kiertämiseksi annettiin Britannicukselle hyvin kuuma juoma, ja

kun hän pyysi jotakin jäähdykettä, kaadettiin voimakas, nopeasti

vaikuttava myrkky siihen raittiiseen veteen, jolla juomaa

jäähdytettiin. Poika joi ja samassa lyyhistyi alas tuoliltaan,

läähättäen ja sanatonna. Tyrmistyneinä vieraat ponnahtivat pystyyn ja

loivat katseensa Neroon. Vaan tämä äärettömän kylmäverisenä vakuutti

heille, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus, joka oli tavallista

hänen veljessään ja josta hän pian virkoaisi. Agrippinan kauhu ja

mielenkuohu osoitti jokaiselle, että hän ainakin oli syytön tähän

katalaan tekoon; mutta poloinen Octavia, niin nuori kuin olikin ja kun

iskun täytyi olla hänelle joka suhteessa kaksin verroin kauheampi,

istui äänettömänä ja liikkumattomana paikallaan, sillä kohtalon kohlut

olivat jo opettaneet hänelle, kuinka viiltävä pakko vaati tunteettoman

ulkokuoren alle kätkemään rakkauden ja surun, toivon ja pelon. Yön

pimeydessä, tuulen ulvoessa ja sateenkuurojen piestessä, minkä seikan

katsottiin ilmaisevan taivaan vihastusta, viimeinen Claudius

kiireisesti ja häpäisevällä tavalla joudutettiin kunniattoman hautaan.

Meidän on syytä uskoa, että Senecalla ei ollut minkäänlaista

osallisuutta tähän rikokseen, mutta me saatamme tuskin uskoa, että hän

olisi pysynyt tietämättömänä siitä sen tapahduttua, tahi että hänellä

ei ollut mitään osuutta siihen äärettömän teeskentelevään ediktiin,

julistukseen, jossa Nero vaikeroi velipuolensa kuolemaa, pyyteli

anteeksi hänen pikaista hautaamistaan ja heittäytyi edelleenkin

senaatin lempeyden ja suojeluksen turviin. Syyllisyydentuntonsa

Nero paljasti siten, että jakeli tavattoman runsaasti lahjoja

vaikutusvaltaisimmille ystävilleen. "Eikä liioin puuttunut niitä",

sanoo Tacitus hyvin kuvaavasti, "jotka syyttivät eräitä ylhäisestä

asemastaan tunnettuja henkilöitä siitä, että he tähän aikaan

jakelivat keskenään talot ja huvilat, ikäänkuin ne olisivat olleet

ryöstösaalista." Saattaa tuskin olla epäilystä siitä, että tuo suuri

historioitsija tällä huomautuksella tahtoo viitata Senecaan, jota

kohtaan hän koettaa olla suopea, mutta jolle hän ei koskaan saattanut

täydellisesti antaa anteeksi sen osallisuuden takia, mikä hänellä oli

Neron hallituksen ilkitöihin. On liiankin uskottavaa, että ahneus oli

Senecan kiusauksia; liiankin ilmeistä on, että hyödyn periaate oli

hänen menettelynsä johtava prinsiippi; ja miehelle, jolla on sellainen

luonne, ei parjauksen torjuminen koskaan ole mikään helppo tehtävä.

Niin, vieläpä enemmän, tämän tihutyön _jälkeen_, Neron ensimmäisen

hallitusvuoden loppupuolella Seneca puhuu juuri hänelle mahtipontista

ja hehkuvaa kieltä kirjoitelmassaan Lempeydestä. Laupeuden ihanaa

hyvettä ja ruhtinasten velvollisuutta sen harjoittamiseen ei ole

koskaan kaunopuheisemmin ylistetty; mutta siihen liittyy äitelä

imartelu, tuskallisen narrimainen, siksi että filosoofi on kirjoittanut

sen henkilölle sellaiselle, jonka hän tiesi olevan syypään juuri samana

vuonna tapahtuneeseen, epäinhimilliseen veljesmurhaan. Kuvitelkaa

mielessänne, kuinka joku juutalainen fariseus -- joku Nikodemuksen tai

Gamalielin kaltainen -- ylistää Herodeksen lempeyttä, ja te saatatte

käsittää, miltä Senecan ryhdin on täytynyt näyttää hänen aikalaistensa

silmissä. Tämä tapahtuma sattui v. 55, Neron Quinquenniumin

ensimmäisenä vuotena, ja sama vuosi oli vähällä tulla merkityksi myös

hänen äitinsä kuoleman kautta. Häntä vastaan keksittiin syyte muka

salaliiton tekemisestä, ja luultavaa on, että ilman Burrusta, joka

Senecan ohella oli asetettu tarkastamaan tätä syytöstä, ja hänen

välitystään Agrippina olisi hyvinkin väleen sortunut poikansa

pelkurimaisen herkkäluuloisuuden ja yltyvän vihan uhrina. Hänen

puolustuksensa erinomainen kaunopuheisuus ja uskaliaisuus herätti

vastavaikutuksen hänen hyväksensä ja tuotti rangaistuksen hänen

syyttäjilleen. Mutta kiintymyksen siteet eivät kauan saattaneet

yhdistää kahta niin konnamaista ja vallanhimoista luonnetta kuin

Agrippinan ja hänen poikansa. Kauttaaltaan historia osoittaa, että

todellista rakkautta ei voi syntyä poikkeuksellisen rikollisten

sielujen kesken, ja että tämä on sitäkin mahdottomampaa, jos

kanssarikollisuus on vahvistanut näiden liiton. Nero oli nyt

intohimoisesti rakastunut Poppæa Sabinaan, Othon kauniiseen vaimoon, ja

tämä epäsi häneltä kätensä, niin kauan kuin hän vielä oli äitinsä

holhouksen alaisena. Tähän aikaan kaikki luokat jo kiihkeästi vihasivat

Agrippinaa, niinkuin luonnollista oli hänen monien rikostensa takia, ja

ilmeinen oma etu yllytti tätä vihaa Poppæa Sabinassa. Aina heikkona oli

Nero jo kauan tuntenut todellista kammoa ja inhoa äitiänsä kohtaan, ja

hän tuskin kaipasi lisäpainostukseksi alituisia huomautuksia

ikävöidäkseen hänestä irtipääsemistä. Mutta Germanicuksen tytärtä ei

voitu julkiavoimesti raivata pois tieltä, ja toiselta puolen omat

varokeinot turvasivat häntä salamurhalta. Vain kavalluksen kautta oli

hänen kuolemansa siis saavutettavissa. Nero oli jo kauan pakottanut

hänet asumaan syrjässä kaupungin ulkopuolella eikä ollut mitenkään

yrittänyt salata, että välit heidän kesken olivat lopen rikkoutuneet.

Anicetus, Misenumin laivaston amiraali ja Neron entinen opettaja,

esitti sen ajatuksen, että järjestettäisiin julkinen sovinnonjuhla,

jonka nojalla Agrippina kutsuttaisiin Bajæhen, ja että hänet matkaa

varten sijoitettaisiin sillä tapaa rakennettuun alukseen, että se

nauloja poistamalla hajoaisi liitoksistaan. Tapaturma voitaisiin sitten

selittää pelkäksi merionnettomuudeksi, ja Nero saattaisi mitä

julkisimmalla tavalla osoittaa rakkauttaan ja kaipaustaan.

Kutsumus lähetettiin Agrippinalle ja erikoisesti koristettu alus

määrättiin odottamaan häntä. Mutta joko epäluulosta tahi salaisen

ilmoituksen saaneena hän kieltäysi käyttämästä sitä ja kantotuolissa

hänet kuljetettiin Bajæhen. Se tekopyhä rakkaus, jolla hänet otettiin

vastaan, se tavaton hellyys ja kunnioitus, jolla häntä kohdeltiin,

hartaat katseet, lämmin syleily, vaihtelevat keskustelut poistivat

hänen epäluulonsa, ja hän suostui palaamaan kunnia-aluksessa. Ikäänkuin

juuri rikoksen paljastaakseen oli yö tähtikirkas ja meri tyyni. Alus ei

ollut purjehtinut kauas; Crepereius Gallus, muuan hänen ystävistään,

seisoi peräsimen lähellä ja Acerronia-niminen nainen istui hänen

jalkainsa juuressa hänen itsensä nojatessaan taaksepäin, ja molemmat

kilvan kiittelivät vasta sattunutta kohtausta ja lämmintä vastaanottoa,

kun kuului rasahdus, ja heidän yläpuolellaan oleva kunniakatos, joka

oli kuormitettu monella lyijylevyllä, äkkiä romahti alas. Crepereius

siihen paikkaan runneltui kuoliaaksi; mutta Agrippinan ja Acerronian

pelastivat heidän käyttämänsä leposijan korkeammat ulkosyrjät; siinä

kiireessä ja hälinässä, kun syylliset sekaantuivat salaliitosta

tietämättömäin joukkoon -- ja niitä oli enemmän --, petollisen aluksen

koneisto ei tehnytkään tehtäväänsä. Muutamat soutajista ryntäsivät

yhdelle puolelle laivaa, toivoen sillä muotoa saavansa sen uppoamaan,

mutta sekin heidän neuvonpitonsa meni myttyyn. Itsekkäässä toivossa

luuli Acerronia saavansa apua, kun huusi olevansa Agrippina, mutta heti

paikalla hänet lopetettiinkin airoilla ja seipäillä; Agrippina itse

pysyi äänettömänä ja tuntemattomana; hän sai tosin haavan olkaansa,

mutta onnistui pysymään veden pinnalla, kunnes kalastajat pelastivat

hänet ja veivät turvassa huvilaan.

Tottunut kun oli rikostöihin, Agrippina terävällä ymmärryksellään

vaivatta keksi, että siinä oli iljettävä yritys, josta hän näin

ihmeellisellä tavalla oli pelastunut; mutta älyten että teeskentely ja

vaiteliaisuus oli hänen ainoa pelastuksen turvansa, hän lähetti

vapautettunsa Agerinuksen ilmoittamaan pojallensa, että hän taivaan

armosta oli pelastunut hirveästä onnettomuudesta, mutta pyysi, että

poika ei olisi huolissaan eikä vaivautuisi häntä tervehtimään, koska

hän tarvitsi lepoa.

Nämä uutiset täyttivät Neron hurjalla pelolla ja hän odotti

viipymätöntä kostoa. Mieli kamalan kuohuksissa ja kaikesta epävarmana

hän heti kutsutti luokseen Burruksen ja Senecan. Tacitus epäilee,

lienevätkö he jo olleet selvillä, mitä hän oli yrittänyt, ja Dio

Cassius, jonka karkeihin parjauksiin meidän ei kumminkaan ole tarvis

kiinnittää mitään huomiota, selittää, että Seneca oli monesti

yllyttänyt Neroa tähän tekoon, joko toivoen saavansa siten oman

syyllisyytensä toisen syyn varjoon tai kietoakseen Neron rikokseen,

joka nostaisi jumalat ja ihmiset häntä vastaan ja jouduttaisi hänen

häviötään. Mutta kun mitään varmuutta ei ole, saatamme täydellisellä

luottamuksella julistaa nämä etevät miehet vapaiksi epäluulosta, että

olisivat menneet näin pitkälle.

Se on mahtanut olla kummallinen ja kammottava kohtaus. Tuo nuori mies

-- sillä Nero oli vain kaksikolmatta vuotias -- kuiskutti heidän

korviinsa koko tärisyttävän säikähdyksensä ja mielenkuohunsa. Pelosta

kalpeana, heikkona hurjistelusta ja syyllisen omantunnon repivien

tuskien raastamana tuo kurja nuorukainen katseli iäkkäitä

ministereitään vuoronperään. Seurasi pitkä ja tuskallinen äänettömyys.

Jos he turhaan epäsivät häntä rikoksesta, jota hän mielessään pohti,

joutuisi heidän oma henkensä vaaraan; ja kenties he tosissaan uskoivat,

että asiat olivat menneet niin pitkälle, että jollei ehätettäisi ennen

Agrippinaa, Nero päästettäisiin päiviltä. Seneca ensimmäisenä katkaisi

tuon tuskallisen äänettömyyden kysymällä Burrukselta, saattoiko luottaa

sotaväkeen ja sille uskoa Agrippinan surmaamisen. Tämä vastasi, että

pretoriaanit eivät mihinkään ryhtyisi Germanicuksen tytärtä vastaan,

vaan että Anicetuksen tulisi täyttää, mitä oli luvannut. Anicetus

olikin valmis tekemään rikoksen, ja Nero puuskutti hänelle

kiitollisuuttansa. Agerinuksen jättäessä Nerolle hänen äitinsä sanoman

Anicetus pudottaa sujahutti tikarin hänen jalkoihinsa ja huusi

yllättäneensä hänet murhanaikeesta keisaria vastaan ja, mukanaan

sotilasparvi, kiiruhti rankaisemaan Agrippinaa, muka rikoksen

varsinaista suunnittelijaa.

Kansanjoukko sillävälin kierteli rantaa äärettömän kiihtyneenä;

ilmeistä hämminkiä tulkiten näkyivät heidän tulisoihtunsa välähtelevän

onnettomuuspaikalla, missä muutamat kahlasivat veteen ruumista etsien,

toiset taas syytivät suustaan ristiriitaisia kysymyksiä ja vastauksia.

Kun huhuttiin Agrippinan pelastuneen, ryntäsi koko joukko hänen

huvilalleen onnitellakseen häntä, mutta siellä heidät ajoi hajalleen

Anicetuksen sotaväki, joka jo oli sen miehittänyt. Karkoittaen pakoon

tai kiinni kaapaten orjat, jotka joutuivat heidän tielleen, sekä

raivaten kulkunsa ovelta ovelle sotilaat tapasivat keisarinnan

himmeästi valaistussa huoneessa vain yksi ainoa palvelijatar luonaan.

"Aiotko sinäkin karata minulta?" huudahti vaimo-parka palkolliselle,

kun tämä nousi pujahtaakseen pois. Äänettömän päättäväisinä sotamiehet

ympäröivät hänen vuoteensa, ja Anicetus ensimmäisenä iskun antoi.

"Puhkaise kohtuni", huudahti keisarinna heikosti, kun Anicetus paljasti

miekkansa, "sillä se Neron synnytti". Anicetuksen lyönti oli merkki ja

siinä silmänräpäyksessä hänet murhattiin: monta haavaa hän saikin, ja

hänet kannettiin samana yönä Misenumiin yhteiseen hautaan kaikessa

hiljaisuudessa. Sellaista loppua oli tämä keisarien sisar ja puoliso ja

äiti monta vuotta sitten aavistanut, siitä kumminkaan välittämättä;

sillä kun kaldealaiset ennustajat olivat vakuuttaneet hänelle, että

hänen pojastaan tulisi keisari, mutta myöskin hänen murhaajansa,

sanotaan hänen huudahtaneen: "_occidat, dum imperet_" -- "tappakoon,

kun vain keisarina hallitsee".

Nyt oli vain pestävä itsensä puhtaaksi rikoksesta ja haalittava kokoon

tekosen puolustukseksi sellaisia valheita, jotka olivat omansa

saavuttamaan enimmän luottamusta. Nero pakeni Napoliin näyttämöltä,

joka nyt oli alkanut häntä kammottaa, sillä paikat eivät muotoansa

muuta kuten ihmisten kasvot, ja ilman sitä hän tuntonsa levottomuudessa

öisin oli kuulevinaan Misenumin kukkuloilta aavemaisen pasuunan

puhallusta tai valituksia hänen äitinsä haudalta. Napolista hän lähetti

senaatille kirjeen sanoen, että hänen äitinsä oli saanut rangaistuksen,

koska oli tavoittanut hänen henkeänsä, sekä liittäen oheen hänen

rikostensa, todellisten ja keksaistujen, luettelon ynnä kertomuksen

hänen muka tapaturmaisesta haaksirikostaan ja ilmoittaen omasta

mielestään tuntevansa, että hänen kuolemansa oli yhteiskunnalle

siunaukseksi. Tämän häpeällisen asiakirjan laatija oli Seneca, ja sen

sepittäessään hän sortuikin syvimpään siveelliseen alennukseensa.

Tämänkin mitä turmeltuneimman aikakauden höllä siveellisyys tuomitsi

hänet siitä, että hän kylmäverisesti istui koristelemaan antiteeseillä

ja muilla retoriikan kukkasilla tihutyötä niin törkeätä, että suuttumus

sitä vastaan ei voi olla kyllin syvä. Seneca alentui kirjoittamaan,

mitä Trasea Pætus ei alentunut kuulemaan; sillä siinä senaatin

istunnossa, jossa tämä kirje luettiin, Trasea suutuksissaan nousi

paikoiltaan ja meni oikopäätä kotiinsa mieluummin kuin että näyttäisi

läsnäolonsa kautta hyväksyvänsä äidinmurhan liehakoimisen.

Ja tämän rikollisen ja häpeällisen, vaikka erittäin huolitellun kirjeen

sommittaminen olikin Senecan julkisen elämän viimeinen huomattava teko.