Tuskin oli Messalinan hauta luotu umpeen, kun hovissa alkoivat mitä
kiihkeimmät juonittelut hänen seuraajansa määräämisestä. Iäkkään
keisarin kädestä kilpaili pääasiallisesti kolme tarjokasta. Ne olivat
hänen entinen vaimonsa Ælia Petina, josta keisari oli eronnut
turhanpäiväisten eripuraisuuksien takia ja jota kannatti Narcissus;
Lollia Paulina, vanhaan aikaan niin suuresti ylistetty loistavan
kauneutensa takia ja joka lyhyen aikaa oli ollut Caligulan vaimona, ja
Agrippina nuorempi, suuren Germanicuksen tytär ja Claudiuksen itsensä
veljentytär. Tosin Claudius, joka oli ollut yhtä onneton kuin Henrik
VIII viidessä avioliittokokeessaan, oli mahdollisimman juhlallisesti ja
varmasti vakuuttanut, että hän ei enää koskaan alistuisi sellaiseen
ikeeseen. Mutta hän oli niin täydelleen pelkkä välikappale
hovilaistensa käsissä, ettei kukaan kiinnittänyt vähintäkään merkitystä
siihen, mitä hän sanoi.
Sedän avioliittoa oman veljentyttären kanssa pidettiin luonnonlakien
loukkauksena, ja roomalaiset kauhistuivat sitä yhtä paljon kuin mekin
tekisimme. Mutta turvautumalla kaikkein häikäilemättömimpiin keinoihin
syrjäytti Agrippina kaikki kilpailijansa ja punoi juonensa niin
erinomaisen taitavasti, että hänestä muutaman kuukauden kuluttua tuli
Claudiuksen puoliso ja Rooman keisarinna.
Tämän ruhtinattaren kanssa Senecan kohtalot kietoutuivat mitä lähimmin
yhteen, ja me pystymme sitä paremmin ymmärtämään hänen asemansa ja
kirjoituksensa, jos muistamme, ettei minkään maan historia paljasta
meille ilmiötä pöyristyttävämpää ja hirvittävämpää kuin mitä se tarjoaa
Agrippinan, Neron äidin, haahmossa.
Suurten vanhempainsa hyveistä hän, kuten muutkaan lapset, ei ollut
perinyt ainoatakaan; ja hänessä olivat suvun kehnot taipumukset
paisuneet intohimoiksi, jotka ajoivat hänet kaikenkaltaisiin rikoksiin.
Hänen elämänsä aina kehdosta asti oli ollut pelkkää turmelusta, eikä
yhdessäkään hänen elämänsä monista äkkivaiheista pilkahtanut hänessä
esiin ainoatakaan jaloa tai rakastettavaa piirrettä. Syntyneenä
Ubialaisten kaupungissa (joka myöhemmin hänen kunniakseen sai nimen
Colonia Agrippina ja vieläkin säilyttää nimen muodoissa Cologne ja
Köln) hän kadotti isänsä kolmivuotiaana ja kahdentoista iässä äitinsä,
joka silloin karkoitettiin maanpakoon. Hänet kasvatettiin huonojen
sisarten ja hurjan, pahantapaisen veljen kanssa, ja isoäitiä, joka
kasvatusta valvoi, hän vihasi. Neljäntoista vanhana hänet naitettiin
Cnæus Domitius Ahenobarbukselle, joka oli kaikkein kehnoimpia ja
pahamaineisimpia aikansa roomalaisista nuorista ylimyksistä. Ajan
juoruilevat elämäkerrat vieläkin sisältävät moniaita kaskuja hänen
julmuudestaan ja itsekkäisyydestään. Ne kertovat, kuinka hän kerta,
ilman vähintäkään sääliä, ajoi muutaman Appiuksen tiellä leikkivän
poika poloisen yli; kuinka hän toisessa tilaisuudessa iski silmän
eräältä roomalaiselta ritarilta, joka oli antanut hänelle kiivaan
vastauksen; ja kuinka, kun hänen ystävänsä onnitteli häntä pojan
syntymisen johdosta (se oli nuori Claudius Domitianus, myöhemmin
keisari Nero), hän raa'asti huomautti, että senkaltaisista ihmisistä
kuin hänestä itsestään ja Agrippinasta saattoi syntyä vain joku
kuvatus, yleiseksi turmioksi määrätty.
Domitius oli neljäkymmentä vuotta vanha naidessaan Agrippinan, ja nuori
Nero syntyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Kaiken hellyyden, mihin
Agrippinan tiikeriluonne pystyi, sen nyt sai hänen lapsensa. Tämän
lapsen hyväksi, sen kehdosta omaan kuolemaansa saakka, joka hänet
kohtasi juuri samaisen pojan kautta, hän uurasti ja teki syntiä. Hänen
ääretön kunnianhimonsa, johon eroamattomasti liittyi rajaton, vimmainen
rakkaus tätä ainoata poikaa kohtaan, tästä pitäen määräsi jokaisen teon
hänen elämässään. Kohtalo oli hänestä tehnyt keisarin sisaren;
vehkeilyt nostivat hänet toisen puolisoksi; omat rikokset tekivät
hänestä kolmannen äidin. Ja ensi näkemältä tuntuu kuin olisi hänellä
ollut harvinainen onni muassansa, sillä vielä ollessansa elämän
keväimessä hän, ensinnä puolisonsa, sitten poikansa nimissä, ei
suinkaan vähässä määrässä ollut osallisena hallittaessa Rooman
maailmaa. Mutta sillä välin tuo erehtymätön kosto, jonka äänettömiä
askeleita voitonriemuisen rikoksentekijän jäljissä me saatamme seurata
historiassa sivu sivulta, käsi koholla hiipi häntä yhä lähemmäksi. Kun
hän oli saavuttanut tyydytetyn rakkauden ja kunnianhimon huimaavan
korkeuden, jonne oli kahlannut niin monen syntisen ja verisen teon yli,
syöstiin hänet alas kaamean karkeasti, väkivaltaiseen, häpeälliseen
kuolemaan, juuri saman pojan käden kautta, jonka takia hän niin monesti
oli rikkonut hyveen ja oikeuden lakeja vastaan ja niin useasti
jalkoihinsa tallannut niitä puhtaita ja helliä siteitä, joita Jumalan
ääni on opettanut pakanankin, tietoisuutensa rajoissa, tunnustamaan ja
kunnioittamaan.
Pyrkien siihen että hänen poikansa naisi Octavian, Claudiuksen
tyttären, hän ensi töiksensä toimitti surman suuhun Silanuksen, nuoren
ylimyksen, jolle Octavia jo oli kihlattu. Sen jälkeen piti päästä irti
kaikista mahdollisista tai todellisista kilpailijoista. Edellisten
joukossa oli kaunis Calpurnia ja hänen oma kälynsä, Domitia Lepida.
Jälkimmäisiin kuului rikas Lollia Paulina, jota hän, aiheettomasti,
syytti noituudesta ja maankavalluksesta, minkä jälkeen hänen
omaisuutensa otettiin takavarikkoon; keisari toki säästi hänen
henkensä, mutta karkoitti hänet Italiasta. Tämä puolikosto ei riittänyt
Neron äidille. Raamatun Herodiaan tyttären tavoin hän lähetti tribuunin
tuomaan hänelle vihollisensa pään; ja kun se hänelle tuotiin ja hänen
oli vaikea tuntea nuo kerran niin ylistetyn kaunottaren surkastuneet ja
aavemaiset piirteet, sanotaan hänen omin käsin kohottaneen yhtä huulta
ja täten päässeen vakuutetuksi siitä, että tämä todella oli Lollian
pää. Sellaisiin kauhistuksiin saattaa nainen vajota, kun hän hylkää
Jumalan rakkauden; ja kauniit kasvot saattavat kätkeä sielun
"saastaisen kuin synti itse". Hyvällä syyllä voi Adolf Stahr
huomauttaa, että Shakespearen lady Macbeth ja puolisonmurhaaja Gertrude
ovat vain lapsia tämän kivikovan naishirviön rinnalla.
Tämäpä ruhtinatar kutsui Senecan takaisin maanpaosta vuonna 49.[38] Hän
älysi, että hänen tihutyönsä herättivät kammostusta sellaisessakin
kaupungissa, joka kauan oli tottunut vereen, ja Tacitus suoraan
sanookin, että hän toivoi voivansa panna näitä tunteita vastaan
vaakalaudalle kansanmielisen teon kutsumalla takaisin Korsikan
autioilta erämailta Rooman maailman lempifilosoofin ja suosituimman
kirjailijan. Eikä hän tyytynyt tähän julkiseen todistukseen siitä, että
uskoi hänet viattomaksi rikokseen, josta häntä oli syytetty, vaan sen
lisäksi hankki hänelle praetorinviran, ottipa vielä hänet nuoren
poikansa opettajaksi ja kasvattajaksi. Tässäkään toimenpiteessään hän
ei unohtanut kunnianhimoisia suunnitelmiaan, sillä hän tiesi, että
Senecassa kyti salainen katkeruus Claudiusta kohtaan ja että Nero ei
voisi saada viisaampaa opastajaa valmistelemaan toimenpiteitä, joilla
turvattaisiin hänen keisarivaltaa tavoittelevien toiveittensa
toteuttaminen. Olisi kenties ollut parempi Senecan onnelle, ettei hän
olisi koskaan lähtenyt Korsikasta tahi jälleen asettanut jalkaansa
tuohon kirkemäiseen, verentahraamaan hoviin. Lisättäköön kuitenkin
hänen puolustuksekseen, että toinenkin, epäämättömän tunnollinen
kunnian mies -- Afranius Burrus --, suoraluontoinen, teeskentelemätön
mies, muinaisroomalaisen miehuuden perikuva, jonka Agrippina oli
korottanut pretoriaanien kaartin prefektiksi, oli kernas jakamaan hänen
vaaransa ja vastuunsa. Mutta hänen on täytynyt alun pitäen joutua
elämään alhaisten ja rikoksellisten vehkeitten ilmapiirissä. Hänen on
täytynyt muodostaa tärkeä jäsen Agrippinan puolueessa, joka kävi
jokapäiväistä, murhaavaa sotaa Narcissuksen puoluetta vastaan. Hänen on
täytynyt olla selvillä niistä herkeämättömistä juonitteluista, joilla
Agrippina sai poikansa Neron ottopojaksi keisarille, jonka oma poika
Britannicus oli vain kolme vuotta nuorempi. Hänen on täytynyt nähdä,
kuinka Neroa aina kunnioitettiin, ylennettiin ja näyteltiin
kansanjoukolle Rooman tulevana toivona, sillä välin kun Britannicus,
niinkuin nuori Edvard V setänsä[39] hallitessa, laiminlyötiin,
ympäröitiin vakoojilla, pidettiin niin paljon kuin mahdollista poissa
isän silmistä ja niin täydellisesti työnnettiin syrjään, että kansa
alkoi tosissaan epäillä, elikö hän vai oliko kuollut. Hänen on täytynyt
nähdä, kuinka Agrippina, joka nyt oli päässyt ennenkuulumattomaan
kunniaan jo eläissänsä saadessaan arvonimen "Augusta", toimi niin
korskeasti, että saattoi olla vain vähän epäilystä siitä, mitkä olivat
hänen lopulliset aikeensa valtaistuimeen nähden. Hänen on täytynyt
tuntea, että hänen loistava älynsä oli itse asiassa palvelemassa
naista, jossa ahnaus, kopeus, väkivaltaisuus, petollisuus ja
kaikenlainen häikäilemätön paheellisuus oli saavuttanut tähän saakka
saavuttamattoman asteen turmeltuneessakin ja pakanallisessa
maailmassa. Tästä pitäen Senecan elämäkerran täytyy muodostua
puolustuskirjoitukseksi mieluummin kuin ylistyspuheeksi.
Keisari ei voinut olla älyämättä valinneensa Agrippinassa puolison
vieläkin sietämättömämmän kuin Messalina. Messalina ei ollut
tuuppautunut hänen ja hänelle rakasten ystävien väliin, ei ollut
riistänyt häneltä hallitusvallan tunnusmerkkejä, ei ollut vallinnut
palatsia tylyllä ja epänaisellisella tyranniudella ja oli tietenkin
äidin huolella valvonut hänen lastensa henkeä ja onnea. Narcissus ei
lie suinkaan tahtonut kauan pitää häntä tietämättömyydessä siitä, että
Agrippina, kaikkien muitten juoniensa ja rikostensa lisäksi, oli ollut
hänelle aivan yhtä vähän uskollinen kuin hänen edellinenkin onneton
vaimonsa. Tämä tieto painui syvälle hänen sydämeensä, ja hänen kuultiin
jupisevan, että hänen kohtalonsa oli aina sama: ensin kestää ja
sitten kostaa vaimojensa rikkomukset. Agrippina, jonka vakoilijat
täyttivät palatsin, ei saattanut kauan pysyä tietämättömänä näin
merkityksellisestä puheesta; ja luultavastikin vaisto, jota hänen oman
syyllisen omantuntonsa katalat tekoset teroittivat, sanoi hänelle, että
keisari selvästi näytti katuvan, että oli nainut veljentyttärensä ja
ottanut tämän pojan omakseen oman nuoren poikansa vahingoksi, ellei
suorastaan turmioksi. Jos mieli saavuttaa päämäärä, johon hän niin
kauan oli tähtäillyt, ei ollut aikaa hukata. Toivokaamme, että Seneca
ja Burrus olivat ainakin tietämättömiä niistä toimenpiteistä, joihin
hän ryhtyi tarkoitusperänsä toteuttamiseksi.
Onni suosi häntä. Pelätty Narcissus, hänen murhasuunnitelmansa pahin
vastus, oli saanut ankaran luuvalokohtauksen. Agrippina laittoi niin,
että hänen lääkärinsä määräsi hänet kylpemään Campanian Sinuessaan.
Sillä tapaa hänet saatiin pois tieltä, ja Agrippina kävi heti
käsiksi verityöhönsä. Uskoen salaisuuden Halotukselle, keisarin
_prægustator'ille_ -- orja, jonka toimena oli hänen suojelemisensa
myrkyltä sen kautta, että hän ennen keisaria maistoi jokaista
ruokalajia -- ja hänen lääkärilleen, Xenoionille Kos-saarelta hän kysyi
neuvoa Locustalta, tämän klassillisen Jaakko-kuninkaan ajan Mrs
Turneriltä, mikä myrkky parhaiten soveltuisi hänen tarkoitukseensa.
Locusta oli mestari alallaan, jolla pitkä praktiikka oli hankkinut
hänelle tavattoman taitavuuden. Myrkky ei saanut vaikuttaa liian
nopeaan, jottei se herättäisi epäilystä; eikä liian hitaasti, jotta
keisarille ei jäisi aikaa pitää neuvoa poikansa Britannicuksen eduksi,
vaan sen tuli olla sellainen, joka hämmentäisi hänen järkensä,
aiheuttamatta välitöntä kuolemaa. Claudius oli ahmatti syömäri, ja
myrkky annettiin hänelle mahdollisimman mukavasti sekoitettuna erääseen
sieniruokaan, josta hän erittäin paljon piti. Agrippina itse tarjosi
hänelle herkullisimmat sienet, ja heti myrkky teki hänet mykäksi. Laita
oli, kuten liiankin tavallisesti, niin, että Claudius jo silloin oli
päihtyneessä tilassa ja kannettiin vuoteeseensa, ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Seurasi ankara vatsatauti, ja pelättiin, että tämä
ynnä hänen juomansa runsas viiniannos tekisivät myrkyn vaikutuksen
tyhjäksi. Mutta Agrippina oli mennyt liian pitkälle perääntyäksensä; ja
Xenofon, joka tiesi, että suuret rikokset epäonnistuneina ovat
vaaralliset, mutta onnistuneina palkitaan, tuli hänelle avuksi. Ollen
yllyttävinään häntä ylenantamaan hän kutkutti keisarin kurkkua pian
tehoavaan ja kuolettavaan myrkkyyn kastetulla sulalla. Se vaikutti, ja
ennen aamua Claudius oli ruumiina.[40]
Kuten historiassa niin monesti on tapahtunut, Tarquinius Priscuksen
ajoista Kaarle II:n päiviin asti, salattiin kuolema, kunnes kaikki oli
valmistettu seuraajan nimittämistä varten. Palatsia vartioitiin
huolellisesti; sinne ei päästetty ketään lukuunottamatta Agrippinan
uskollisimpia puoluelaisia. Ruumista tuettiin tyynyjen avulla; "hänen
omasta tahdostaan" kutsuttiin näyttelijöitä huvittamaan keisaria ja
konsuleja pyydettiin lukemaan rukouksia hänen henkensä puolesta.
Levittäen huhua, että keisari oli paranemaan päin, Agrippina ahnaasti
itse piti silmällä Britannicusta ja hänen kahta sisartaan, Octaviaa ja
Antoniaa. Ikäänkuin surun murtamana hän itki ja syleili heitä ja ennen
kaikkea piti Britannicusta vierellään, suudellen häntä ja huudahdellen,
"että hän oli kerrassaan isänsä kuva", ja varoen päästämästä häntä
millään ehdolla pois huoneesta. Siten kului päivä, kunnes oli tullut
hetki, jonka kaldealaiset olivat selittäneet olevan ainoan onnellisen
tuona onnettomana lokakuun päivänä.
Tuli puolipäivä; palatsin ovet työnnettiin äkkiä auki; ja Nero,
rinnallaan Burrus, tuli ulos sen pretoriaanijoukon luo, joka piti
vartiota. Päällikkönsä käskystä he ottivat hänet eläköön-huudoin
vastaan. Vain jotkut empivät, katsellen ympärilleen ja kysyen: "Missä
on Britannicus?" Kun hän kuitenkaan ei ollut näkyvissä eikä yksikään
esiintynyt hänen puolestaan, seurasivat he joukon esimerkkiä.
Triumfissa Nero kannettiin leiriin, jossa hän piti sotamiehille lyhyen
puheen ja lupasi jokaiselle heistä runsaan lahjan. Heti häntä
tervehdittiin imperaattorina. Senaatti seurasi sotamiesten vaalia
eivätkä maakunnat panneet vastaan. Jumalalliset kunnianosoitukset
määrättiin pidettäväksi murhatulle ja ryhdyttiin valmisteluihin hänen
hautajaisiansa varten, jotka loistossa kilpailivat Livian Augustusta
varten järjestämäin kanssa. Mutta jälkisäädös -- joka ilman mitään
epäilystä oli seuraajaksi määrännyt Britannicuksen -- kaikessa
hiljaisuudessa toimitettiin pois eikä sen säädöksiä milloinkaan tultu
tuntemaan.
Ja keisarivaltansa ensimmäisenä iltana Nero, hyvin tietäen, ketä hänen
oli kiittäminen valtaistuimestansa, antoi vartijalle, joka tuli häneltä
kysymään yön tunnussanaa, tuon kiitollisen ja merkittävän sanan:
"Optima mater" -- "äideistä paras".