Senecan riuduttavan maanpaon viidestä viimeisestä vuodesta ei mitään
tietoja ole säilynyt meille. Miten hän häälyi toivon ja pelon välillä,
miten toisinaan uppoutui filosofiaan, toisinaan ikävöiden halasi siihen
maailmaan, jonka oli kadottanut, sitä emme osaa sanoa, vain kuvitella.
Kaikki toiveet, että Polybius ehkä voisi ja tahtoisi tehdä jotakin
hänen hyväksensä, hänen oli täytynyt hukuttaa kuullessaan, että tämä
vapautettu, joka ennen, Messalinan ohella ja tukemana, oli niin
mahtava, nyt oli menettänyt henkensä tämän juonien kautta. Mutta
loppuaikoinaan Korsikassa hänen on täytynyt kuulla pöyristyttäviä
uutisia, jotka saattoivat ehkäistä häntä lankeamasta täydelliseen
epätoivoon.
Sillä Messalinan ura oli nopeasti lähestymässä loppuaan. Tämän kauniin
ruhtinattaren elämä, niin lyhyt kuin olikin, sillä hän kuoli hyvin
nuorella iällä, on riittänyt tekemään hänen nimensä ikuiseksi
sananparreksi, milloin pohjatonta häpeää mainitaan. Yhteen aikaan hän
näytti vastustamattomalta. Persoonallisella kiehtomisvoimallansa oli
hän täydellisesti saanut valtoihinsa heikon Claudiuksen, ja ylhäisimmät
roomalaiset sekä vaikutusvaltaisimmat vapautetut hän oli voittanut joko
vehkeilyillään tahi lannistanut säälimättömällä ankaruudellaan. Mutta
hänen kohtalostansa me näemme, niinkuin jokaiselta historian lehdeltä
näemme, että pahe aina kantaa itsessään oman turmionsa, ja että kosto,
sitä vääjäämättömämpi, mitä hitaampi se toisinaan on, odottaa jokaista
siveyslain rikkomusta. On jotakin melkein uskomatonta siinä sokeassa
rikollisuudessa, joka syöksi hänet maahan. Puolisonsa poissaollessa
Ostiassa hän aivan julkisesti otti miehekseen C. Siriuksen, kauniimman
ja lupaavimman Rooman nuorista ylimyksistä. Nähtävästi hän oli
vakuuttanut Claudiukselle, että tämä oli vain pila-avioliitto, jonka
oli määrä torjua joitakuita turmiota tietäviä ennustuksia, mitkä
uhkasivat "Messalinan puolisoa"; mutta mitä Claudius lieneekään
kuvitellut, koko muu maailma tiesi, että avioliitto oli todellinen,
eikä sen mielestä ainoastaan törkeys ja kauhistus, vaan myös
suoranainen yritys keisarillisen vallan anastamiseksi.
Tällä tapaa asian värittäen eräs vapautettu, Narcissus, sai solvatun
keisarin temmatuksi irti velttoudestaan ja arkuudestaan. Häämenojen
hurjien kemujen ollessa korkeimmillaan Vettius Valens, muuan senajan
kuuluisa lääkäri, oli juhlatuulen vallattomuudessa kavunnut korkean
puun latvaan, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näki, hän vastasi
sanoin, jotka, vaikka tarkoitettuina kompasanaksi, olivat täynnä
kaameata ennustusta: "Näen hurjan myrskyn olevan tulossa Ostiasta". Hän
oli tuskin lausunut sanat, kun ensinnä epämääräinen huhu ja sitten
useat sanalähetit toivat sellaisia uutisia, että Claudius tiesi kaikki
ja oli tulossa kostamaan. Nämä uutiset iskivät kuin ukkosen nuoli
pitovieraisiin. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, läksi Silius
hoitamaan julkisia tehtäviään foorumilla; Messalina sitävastoin lähetti
hakemaan lapsiaan, Octaviaa ja Britannicusta, jotta lapset rinnallaan
voisi kohdata puolisonsa, rukoili suojelusta Vibidialta, Vestan
neitsyitten vanhimmalta, ja, mukanaan vain kolme seuralaista, pakeni
jalkaisin, kenenkään säälimättä, koko kaupungin halki, kunnes saapui
Ostian tielle ja siellä nousi erään sattumalta ohikulkevan
vihannestarhurin rikkarattaille. Mutta Narcissus kiinnitti puoleensa
keisarin sekä katseet että huomion kertomalla ja todistamalla hänen
rikoksensa. Vestaalittaresta hän pääsi irti lupaamalla, että Messalinan
asia tulisi oikeudessa tutkittavaksi, ja sitten hän joudutti Claudiusta
eteenpäin, ensin Siliuksen taloon, joka oli täynnänsä todisteita hänen
syyllisyydestään, ja sitten pretoriaanien leiriin, jossa joutuun
kostettiin koko sille joukkokunnalle, joka oli sekaantunut Messalinan
rikoksiin. Sillä välin tämä, vuoroin raivoten ja taas kurjan pelon
vallassa, oli paennut Luculluksen puutarhaan, jota hän oli tavoitellut
ja sen vääryydellä anastanutkin itselleen. Claudius, joka oli palannut
kotiin ja pöydän nautintojen ääressä alkanut vaipua velttoon
välinpitämättömyyteensä, osoitti leppymisen merkkejä; mutta Narcissus
tiesi, että viivytys oli kuolemaksi, ja omalla uhallaan lähetti
tribuunin ja senturioneja lopettamaan keisarinnan. He tapasivat hänet
maassa makaamasta äitinsä Lepidan jalkojen juuressa, jonka kanssa hän
menestyksensä aikoina oli elänyt epäsovussa, mutta joka nyt tuli
säälimään ja lohduttamaan häntä onnettomuudessa ja vaatimaan häntä
vapaaehtoiseen kuolemaan, joka yksin saattoi pelastaa hänet vielä
julmempaa uhkaavasta häpeästä. Mutta Messalinan sielu, niinkuin
myöhemmin Neron, oli niin tyystin riettauden turmelema, ettei edes
epätoivo antanut rohkeutta poloisimpaankaan ylväshenkiseen tekoon.
Hänen tuhlatessaan aikaa kyyneliin ja voivotuksiin kuului meluavaa
koputusta ovelta ja tribuuni seisoi hänen edessään jäykän äänettömänä.
Nyt vasta keisarinna otti väkipuukon empivään käteensä, vaan kun hän
kahdesti oli turhaan survaissut itseään, antoi tribuuni kohtalokkaan
iskun, ja Messalinan ruumis, niinkuin muinen Jesebelin, makasi
verissään vavahdellen sillä maalla, jonka hän rikoksillansa oli
riistänyt oikealta omistajalta. Vielä viipyen ateriallaan Claudius sai
tiedon, että hänen puolisonsa oli mennyt manalle, vaan ei sillä kertaa
tehnyt ainoatakaan kysymystä eikä myöhemmin osoittanut vähintäkään
katumuksen, vihan, säälin tai yleensä minkään inhimillisen tunteen
merkkiäkään.
Omituinen ja merkittävä ilmiö, että Seneca ei puhu kerrassaan mitään
siitä naisesta, joka oli syössyt hänet hänen elämänsä katkerimpaan
tuskaan ja alennukseen, kuten jo olemme huomauttaneet. Se ei
luonnollisestikaan johdu sattumasta, sillä ne paheet, joita hän
ehtimiseen kuvailee ja sormella osoittaa, hän olisi tässä kurjassa
naisessa saanut räikeimmin valaistuksi, eikä saman ajan historia olisi
saattanut tarjota sopivampaa esimerkkiä kuin hänen kohtalonsa siitä,
että siveyslain vääjäämätön majesteetti ei jätä rikosta rankaisematta.
Mutta vaikka siis Senecalla oli täysi syy inhota hänen luonnettansa ja
vihata hänen muistoaan, vaikka hän ei olisi voinut tehdä suosijoilleen
tervetulleempaa palvelusta kuin mustaamalla hänen mainettaan, hän ei
koskaan edes mainitse hänen nimeänsä. Ja tämä kunnioitettava
äänettömyys asettaa hänen luonteensa suotuisaan valoon. Sillä selittää
sen voi vain säälintunne siitä että Messalinakin, niin huono kuin hän
epäilemättä olikin, jo oli joutunut korkeamman tuomarin tuomittavaksi
ja saanut ankaran rangaistuksen Jumalan kädestä. On päätelty, ja kaikki
todennäköisyys vahvistaa johtopäätelmää, että kaikkein mustin kaikista
häpeäjutuista, mitä uskottiin ja levitettiin Messalinasta, johtui
muutamasta hänen verivihollisensa ja voittoisan seuraajansa
julkaisemasta omaelämäkerrasta. Ne monet, jotka olivat mukana
kukistamassa Messalinaa, eivät voineet parempaa toivoa kuin saada
myrkyttää joka muiston hänen elämästään; ja sammumattomassa vihassaan
täytyi pahimman naisen, mitä milloinkaan on elänyt, tuntea erikoista
tyydytystä kaikella tapaa häväistessään kilpailijaa, jonka nuorten
lasten syrjäyttäminen oli hänen mieluisin tehtävänsä. Että Seneca ei
alentunut kirjoittamaan vihamiehestäkään, mitä Agrippina ei hävennyt
tekemästä, -- että hän säästi olentoa, jota jokaisen etu ja huvi käski
parjaamaan, -- että hän piti hänen kammottavaa loppuansa riittävänä
vaatimaan sääliä, niinkuin se oli riittävä kosto hänen rikoksistaan --
siinä piirre filosoofimme luonteessa, joka tuskin on vielä saavuttanut
ansaittua tunnustusta.