On olemassa onnettomuuksia, joitten todellinen olemus on niiden
pysyväisyydessä. Ne ovat siedettäviä niin kauan kuin toivon häive niitä
valaisee. Yksinäisyys ja ahdistukset saattoivat kenties ensi alussa
tuottaa jonkinlaista uutuuden viehätystäkin filosoofille, joka aika
ajoin alistui niihin keskellä rikkautta ja ystäviäänkin, mikä seikka ei
ollut niinkään harvinaista hänen aikansa amatööri-ajattelijain
piirissä. Mutta kun vuodet vierivät toivottomina edelleen, kun ystäväin
ponnistukset osoittautuivat hyödyttömiksi, kun rakastava poika ja
aviomies ja isä tunsi todella olevansa erotettu niiden seurasta, joihin
hän oli kiintynyt niin hellällä lemmellä, kun kolkko saari näytti
hänestä käyvän yhä raakalaismaisemmaksi ja yhä karummaksi, vuodenajan
toisensa jälkeen lisätessä siihen kiusojansa tarjoamatta ainoatakaan
korviketta, niin Seneca muuttui yhä tyytymättömämmäksi ja
alakuloisemmaksi. Hänen surkea kohtalonsa näytti olevan: lahoa pois,
hyödyttömänä, unhotettuna, vailla ystäviä! Luotuna seuraelämässä
loistamaan hän täällä oli vailla seuraa; vallassansa kaunopuheisuus,
jota senaattikin henkeään pidättäen kuunteli, hän täällä ei voinut
keksiä ei asiaa ei kuulijaa; ja hänen elämänsä alkoi näyttää
rikasvetiseltä joelta, joka kauan ennen mereen ennättämistä häviää
synkkiin suomaihin ja tukehuttaviin hietikkoihin. Samoin kuin loistava
Ovidius, kun hänet karkoitettiin Tomin hyisille salomaille, samoin
Seneca purki tuskiansa valittaviin vaikerruksiin ja katkeriin säkeihin.
Pienoisessa epigrammi-kokoelmassaan hän ei keksi liika ankaraa sanaa
maanpakopaikastaan. Hän huudahtaa:
Sääli karkoitettujasi! Haudatut he
Ovat elävältä, maan tomuun peitetyt.
Ja puhutellen jotakin pahansuopaa vihamiestä:
Ken lienetkin -- nimesi kertaanko? --
Joka tuhkaani tallata tohdit jalkoihisi
Ja syvimpään lankeemukseenkin tyytymätönnä
Veristä hiot asetta pääni varalle hämmentyneen,
Kavahda, sillä luontokin, säälien, hautoja vaalii
Ja henget kostavat, jos astut kuoleman maahan.
Kuule, Kateus, jumalat totuuden julistavat
Ja sieluni sen, sääliä anoen, toistaa;
_Pyhiä kurjat ovat_ -- kätesi pidättykööt:
_Hautoja_ ei haaskaa käsi pyhäinraiskaajankaan.
Se seikka näyttää häntä kaikkein enimmän kiduttaneen, että hänen olonsa
Korsikassa oli hänestä elävä kuolema.
Mutta täydellisin kuvaus hänen mielentilastaan ja masentavin
muistoonpano hänen horjuvaisuudestaan filosoofina on löydettävissä
hänen kirjasestaan "Lohdutus Polybiukselle". Polybius oli muuan noita
keisarin vapautettuja orjia, jotka paisuvassa rikkaudessaan ja
ryömivässä uskottomuudessaan olivat ajan saastaisimpia ja
merkillisimpiä ilmiöitä. Enemmän kuin kukaan siinä asemassa oli
Claudius, erikoisen mitättömän luonteensa takia, tämän ihmisluokan
tuhoisan vaikutuksen alaisena, ja niin vaarallinen oli heidän mahtinsa,
että itsepä Messalinan oli pakko, saadakseen puolisonsa valtansa alle,
tehdä näistä miehistä kannattajiaan ja tavoitella heidän suosiotaan.
Sellainen oli "suuriarvoinen Felix", Paavalin tuomari, ja Narcissus,
orja, josta tuli kolmen kuningattaren rakastaja ja jonka huonekunnassa
(se herätti keisarissakin kateutta) oli moniaita niistä kristityistä,
joille Paavali lähettää tervehdyksiä veljiltä Korintosta,[36] sekä
Pallas, joka ei koskaan viitsinyt puhutella omia orjiaan, vaan antoi
kaikki käskynsä merkeillä, ja joka todella alentui ottamaan vastaan
kiitokset senaatilta, siksi että hän, etruskilaisten kuningasten
jälkeläinen, kuitenkin alensihe palvelemaan keisaria ja yhteiskuntaa --
mieletön ja halpamainen kohteliaisuus, joka näyttää johtuneen
yksinomaan siitä seikasta, että hänellä oli sama nimi kuin Virgiliuksen
nuorella sankarilla, myytillisen Evanderin pojalla.
Tästä arvottomasta joukkiosta ei muuan Polybius ollut vähimmän
vaikutusvaltainen. Hän oli keisarin opintojen ohjaaja -- arvokas Alkuin
moiselle Kaarle Suurelle. Hänestä emme muuta tiedä kuin että hän yhteen
aikaan oli Messalinan suosikki ja myöhemmin hänen uhrinsa ja että hänen
kunniansa päivinä keisarin suosio asetti hänet niin korkealle, että
hänen usein nähtiin kävelevän molempien konsulien välissä. Sellaiselle
miehelle, tämän veljen kuoleman johdosta, Seneca kirjoitti mietelmän
lohdutuksesta. Siitä on säilynyt jälkimaailmalle katkelma, mutta
Senecan kunnialle olisi ollut hyvä, jos sitä ei olisi säilynyt
ensinkään. Ne jotka intoilevat hänen maineensa puolesta, ilolla
väittäisivät sitä väärennetyksi, mutta meidän uskomme mukaan ei
yksikään vilpitön lukija voi lukea sitä huomaamatta sitä
oikeaperäiseksi. Ei ole lainkaan luultavaa, että hän koskaan aikoi sitä
julkaistavaksi, ja ken hyvänsä saattoi sen päivänvaloon, oli kuin
olikin kuuluisan kirjoittajan vihamies.
Sen väsähtänyt ja haikea sävy vahvistaa johtopäätelmää, joka on tehty
eräästä sen sisältämästä viittauksesta, että se on kirjoitettu Senecan
maanpakolaisuuden kolmannen vuoden loppupuolella. Hän puolustelee sen
tyyliä sanoen, että jos siinä paljastuisi jokin ajatuksenheikkous tai
sanonnan kankeus, ei muuta voisikaan odottaa mieheltä, joka niin kauan
oli kuullut vain barbaarien raakaa ja ruokkoamatonta murretta. Meidän
on tuskin tarvis seurata häntä niihin moraalifilosofian tavanomaisiin
ylimalkaisuuksiin, joita se on täynnänsä, tahi osoittaa, kuinka
huonosti sen sävy käy yksiin Senecan muitten kirjoitusten kanssa. Hän
lohduttelee Polybiusta niillä "yleisillä totuuksilla", että kuolemaa ei
voi välttää, että murhe on hyödytön, että kaikki olemme syntyneet
suruun, että vainajat eivät tahtone meitä onnettomiksi heidän tähtensä.
Hän muistuttaa hänelle, että hänen loistavan asemansa vuoksi kaikkien
silmät ovat suunnatut häneen. Hän pyytää häntä etsimään lohdutusta
tieteen harjoituksesta, jossa hän aina on osoittautunut niin eteväksi,
ja vihdoin hän viittaa moniin ylevämielisen lujuuden loistaviin
esimerkkeihin, ja juuripa tämän nousun takia koko tämä liehitteliäs
kyhäelmä epäilemättä onkin kirjoitettu. Sillä korkeimpana huippuna,
crescendo-tyyliin sepitettynä, on tässä osassa, kuten oli syytä
odottaa, suurenmoinen kuvaus keisari Claudiuksesta. Seneca ei ole
maanpaostaan lainkaan pahoillaan, vaan päinvastoin ryömii tomussa
suudellakseen Cæsarin jalkoja siitä että hän hyväntahtoisesti pelasti
hänet kuolemasta; hän ei suinkaan vakuuta viattomuuttaan -- mikä
kenties oli mahdotonta, koska se olisi voinut saattaa hänet uuden
syytteen alaiseksi -- hän päinvastoin puhuu syypään kaikella
matelevalla nöyryydellä. Hän ylistelee saman miehen lempeyttä, joka,
niinkuin hän muualla kertoo, huvikseen tapatti ihmisiä yhtä
kylmäverisesti kuin koira syö perkkeitä; kehuu sen jumalaisen olennon
ihmeteltäviä muistikykyjä, jonka tiedetään kutsuneen noppasille tai
päivällisille henkilöitä surmautettuaan heidät edellisenä päivänä ja
joka vieläpä tiedusteli vaimonsa poissaolon syytä muutamia päiviä sen
jälkeen kun oli antanut käskyn tappaa hänet; kiittelee erinomaiseksi
kaunopuhujaksi sekavaa änkyttäjää, jonka pää tutisi ja jonka paksut
huulet rupesivat vääntelehtimään milloin vain hänen piti puhua.[37] Jos
Polybius tuntee itsensä surulliseksi, niin kääntäköön katseensa
Cæsariin; tämän äärettömän suuren ja säteilevän jumaluuden hohde siinä
määrin huikaisee hänen silmänsä, että kaikki kyynelet kuivuvat
ihailevaan ihmettelyyn. Oi, jospa tämä kirkas lännen tähti, loistaen
yli koko maailman, joka ennen sen nousua oli syösty pimeyteen ja
viheliäisyyteen, heittäisi edes yhdenkään säteen valoa hänellekin.
Epäilemättä nämät mauttomat ja karkeat mairittelut, oudoksuttava
vastakohta sille voimakkaan vihan ja viiltävän ylenkatseen katkeralle
kielelle, jota Seneca ryöppynä valoi Claudiuksen muistolle hänen
kuolemansa jälkeen, olivat kyhätyt yksinomaan siinä tarkoituksessa,
että ne toistettaisiin noitten jumalallisten ja armollisten korvien
kuullen. Epäilemättä tämä mainio vapautettu orja, jolle oli suotu niin
runsas erä hänen herransa osalle vuodatetusta imartelusta, käyttäisi
tilaisuutta -- ellei hyväsydämisyydestä, niin toki turhamaisuudesta --
kuiskatakseen niitä keisarin korvaan. Jos hetki olisi vain otollinen,
ken tietää, vaikka keisari jonakin unhoittavan humalan hetkenä
saataisiin allekirjoittamaan käsky, että filosoofimme on palautettava
maanpaostaan?
Älkäämme olko hänelle kovat. Maanpako ja kurjuus ovat ankaria
koettelemuksia, ja vaikea on kestää marttyyrin kohtaloa sen, jolla ei
ole käsitystä marttyyrin kruunusta. Miehelle, joka, kuten Seneca, ei
halunnut olla ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies -- joka
juuri puheenalaisessa tutkielmassa moitiskelee stoalaisia siitä, että
he eivät tunne elämää -- ei olisi tuntunut olevan häpeän varjoakaan
yksityisessä, teeskentelevää liehakoimista sisältävässä
tunteenpurkauksessa, jonka vain oli määrä vapauttaa tekijänsä
säälittävästä maanpaosta. Tahi, jos tuomitsemme Senecan, niin
muistakaamme, että ovatpa kristitytkin, jopa heistä filosoofit,
nousseet suureen kunniaan vain sitä surullisemmin langetaksensa.
Senecan Claudiukselle osoittamat imartelut eivät ole sen
siivottomammat, vieläpä äärettömästi vähemmän häpeälliset kuin ne,
joita liehittelevät piispat tuhlailivat hänen vastineelleen Jaakko
I:lle. Ja jos Seneca, stoalainen filosoofi, ei voi voittaa mitään
verrattuna suurimman kristillisen ajattelijan -- Francis Baconin, St.
Albanin viscountin -- vieläkin armollisempaan siveelliseen
lankeemukseen, niin älkäämme unhottako, että Savonarola ja Cranmer
kidutettaessa peruuttivat sanansa, ja että maanpaon tuskassa Dante
Alighierinkin korkealentoinen ja mahtava henki eksyi sanoihin ja
ajatuksiin, joita hän ylevimpinä hetkinään kaiketi olisi punastunut.